Siinä se makoili taas eilen yöllä. Silmät auki, hiljaa. Väijyi. Puoli neljä aamulla tuli kutsu huoneesta. Ykkönen istui omassa sängyssään ja viestitti katseellaan ”jos yrität jättää mut tänne, huudan aamuun asti”. Joten väliinhän se tuli. Tuijotteli kattoa ja meitä muita sängynvaltaajia tunnin verran itsekseen, sitten alkoi pyöriminen: kainalosta tyynylle, tyynyltä mahan päälle, lonkan kautta kierimällä jalkojen viereen, jossa lopulta TA-DAA! tähän mä nukahdan.
 |
| Viimeöinen symbioosi kuvitettuna |
Muuten kiva mutta ryhävalaalle jäi noin 30 sentin kaistale sängystä. Se ei ihan riitä nykyisellä kääntösäteellä ja nukkumamukavuudella. Sitten odoteltiin että pieni väijyjä sai kunnolla unen päästä kiinni, ja siirto takaisin tyynylle. Aamulla sitten pirteänä heräilemään, yksi iloisen yllättyneenä ”jaa mä olinkin täällä teidän välissä, kiva!”
Vanhemmuuden mielisairautta on varmaankin sitten se, että kuitenkin, häiritsi se yöunia tai ei (kyllä se häiritsee), niin on oikeastaan aika kiva kun se pikkupaketti tuhisee siinä meidän välissä onnellisena ja turvassa.
(kittakuva täältä)