En olisi ikinä arvannut että neljännen kanssa voi olla jotain tämmöstä.
Miten kirjoittaa synnytyskertomus kun synnytys tuntuu…pettymykseltä? Vähän epäonnistuneelta? Toisaalta kuitenkin sankaritarinalta?
Kaikki sanoo, että jokainen synnytys on erilainen. Silti sitä jotenkin ajatteli että tietenkin tämä menee about saman kaavan mukaan kuin muut mutta nopeammin! Edelliset meni supistuksista syntymään aina edellistä nopeammin: 20h, 14h, 10h. Siinä kohtaa kun tässä synnytyksessä oli ollut pelkkiä supistuksia 13h eikä mitään tapahtunut, hajosin.
Ehkä kerron kaiken vain alusta.
Pitkä latenssivaihe uudelleensynnyttäjällä
Olo on epätodellinen, epäuskoinen, kipeä, väsynyt, nolo ja vaivautunut.
Ensisynnyttäjälle povataan usein pitkää latenssivaihetta, jossa supistuksia tulee mutta mikään ei vielä avaudu. Voin raportoida että niin voi näemmä käydä myös neljännessä synnytyksessä.
Heräsin tässäkin synnytyksessä supistuksiin aamuneljältä. Ne olivat kovia, mutta eivät vielä riittävän kovia. Piti hengitellä eikä unta saanut, mutta ei tarvinnut pompata sängystä. Ne tuntuivat hassusti vain mahan puolella ja niitä tuli tasaisesti muutamien minuuttien välein. Kestokin oli ilahduttavan pitkä, 45-60sek. Seitsemältä aamulla laitoin eri makkarissa nukkuneelle Insinöörille (unettomuus, lasten sekoilu, mitänäitänyton) että ”hei beibi mä synnytän”
Kolmonen oli valmiiksi minun vanhemmillani hoidossa ja aloimme miettiä miten toimia isojen kanssa. Päätimme viedä heidät koulun jälkeen metrolle, josta pääsisivät myös vanhemmilleni. Vaihdoin vaatteita jo aika lailla puhisten ja pakkasin sitä sairaalakassiakin. Viritimme TENSin ja laitoin viestin doulalle, joka oltiin hälytetty varmuudeksi, jos synnytys käynnistyy niin ettei Insinööri pääsisi koronan takia mukaan.
Vielä 11 aikaan olin aivan fiiliksissä: supistukset olivat jo aika tiukkoja ja niitä oli nyt tullut jo 7 tuntia! Tämän täytyy olla oikeasti käynnissä! Kunnes nukahdin yhtäkkiä puolen päivän aikaan ja nukuin melkein puoli tuntia. Heräsin super pettyneenä. Mitä tämä nyt tarkoittaa?
Se tarkoitti pitkää latenssia, jossa supistukset hiipuivat, vähenivät, lyhenivät ja välillä jopa lakkasivat kokonaan muutamaksi tunniksi. Niitä tuli kyllä, mutta ei enää yhtään niin hyvällä voimalla kuin aamulla. Aloin turhautua. Eikö tämä käynnistykään? Olenko tehnyt jotain väärin?
Tuntuu että oonko keksinyt tän kaiken tai tehnyt jotain itse väärin. Oon aivan sairaan pettynyt mun kroppaani ja itseeni.
Kahden ja kuuden välillä lähinnä itkin. Synnytys ei etene, mutta lepoakaan ei saa kun supistuksia kuitenkin tulee. Piti päättää mitä tehdä isojen lasten kanssa: hoitoon vai ei? Lopulta päätin että fine, tästä ei tule synnytystä mutta menköön hoitoon niin saamme yhden yön levätä keskenämme. Insinööri lähti viemään lapsia. Tiesin että hänellä menee ainakin kaksi tuntia, joten otin TENS-laitteen suosiolla pois päältä, valitsin lemppariohjelmani ja tilasin kallista sushia vain itselleni.
Melkein samalla hetkellä kun Insinööri kertoi lähteneensä takaisin kotiin ja lasten olevan hoidossa, sain ensimmäisen kipeän supistuksen pitkään aikaan. Sitten tuli toinen. Kun Insinööri oli jo kotona, TENS oli taas käytössä ja soitimme doulan kehoituksesta Naistenklinikalle. Tajusin etten ole ehtinyt tunnustella vauvan liikkeitä koko päivänä ja ne olivat ehkä vaimeampia kuin yleensä, tuntui että olisi ehkä hyvä jo mennä tsekkaukseen. Tässä kohtaa supistuksia oli myös ollut jo melkein 15h ja aloin pelätä jonkun olevan vialla.
Avautumisvaihe vanhan kaavan mukaan
Naistenklinikalla oltiin myös sitä mieltä että on hyvä tulla näytille. Sitten tuli se pelkäämäni osuus, jossa mietittiin koronaa ja voiko Insinööri tulla mukaan vai ei. Minulla oli jo päivät ja niiden laskentatapa ihan sekaisin, mutta kerroin milloin olemme sairastuneet ja että olemme olleet kaikki oireettomia jo monta päivää. Meidät toivotettiin tervetulleeksi kummatkin, maskit naamalla. Salissa tosin kätilö heti ensimmäiseksi sanoi että eristysvaade onkin 14 päivää (ei 10), mutta tehtiin kuitenkin päätös ettei meitä eristetä. Onneksi, sillä ilokaasu oli taas ystäväni.
Matkalla sairaalaan meininki oli vihdoin kunnon synnyttämistä. Supistuksia tuli viiden minuutin välein ja ne oli k a m a l i a. Juuri ja juuri kestin ne autossa istuen.
Olin vain kaksi senttiä auki sairaalaan tullessa, mutta niin olen ollut jokaisessa synnytyksessä. Hommat kuitenkin eteni selkeästi ja supistukset olivat jatkuvasti tiukempia ja pidempiä. Yksi ensimmäisiä sairaalassa tulleita oli jopa 90sek pitkä. Pärjäsin pari ekaa tuntia liikkeellä, hengityksellä ja laululla. Ammetta mietittiin, sitä kun en ole koskaan saanut kokea. Enkä saanut lopulta nytkään, sillä vauvan sydänäänet heittelivät. Taas tuttua.
Vauvalle laitettiin päähän pinni mittaamaan sykettä koska anturi ei pysynyt mukana, jo neljäs pinnipäämme. Sitten aloin jossain kohtaa hengitellä ilokaasua ja tiesin että epiduraalin aika tulee pian. Se valmisteltiin hyvissä ajoin ja saatiin ajoitettua täydellisesti – sanoin että noin kolmen supistuksen päästä olen siinä tilassa missä tarvitsen epiduraalin ja se oli täysin totta. Neljännen kohdalla odotin jo laitetun epiduraalin purevan ja itkin epätoivoisena ilokaasuuni, niin kipeää supistukset teki.
TAIVAALLISEN EPIDURAALIN (!!!) tehdessä taikojaan pysyin liikkeessä sen mitä jaksoin ja aloimme jo suunnitella ponnistusvaihetta. Olin aivan valtavan uupunut oikeastaan koko sairaalassa olon ajan, ja jännitti jaksanko ponnistaa. Ainakaan en uskaltaisi mitään seisoma-asentoa kokeilla, koska jalat eivät tuntuneet aina kantavan väsymyksestä.
Huomasin stressaavani ponnistamista. Päähän pääsi ajatus että mitä jos tämä on ollut niin hidasta, koska siellä on jotain vialla? Entä jos hän on jättimäisen iso? Ehkä tämäkään ei mene niin hyvin kuin ennen? Ja kas, supistukset loppuivat. Olin koko päivän luullut tuntevani jo ponnistuksenkin tarvetta mutta nyt sitä ei enää tullut.
Yhtäkkiä oli 9cm auki ja ponnistusvalmius olisi, mutta mitään ei tapahdu. Huone täynnä ihmisiä (me kaksi ja doula, kätilö ja kandi) ja minä siinä tyhmänä että tuota en minä nyt sitten tiedä missä asennossa kokeilisi ja eipä näitä oikein tule. Tuli ramppikuume ja puskemisen kauhu.
Ponnistaminen ilman supistuksia
Ponnistin kuitenkin kokeeksi kerran. Vauva ilmeisesti liikkui hyvin (opin tämän jälkikäteen) mutta minun käskettiin lopettaa ja siirtymään kontilleni. Luulin vain tehneeni huonoa työtä mutta pian tajusin että kyseessä oli jotain muuta. Huoneeseen kutsuttiin toinen kätilö, joka vuorostaan kutsui lääkärin. Yksi kätilö painoi sormillaan vauvan pään ympäriltä ja minun käskettiin hengitellä happea. Odotimme koko huone hiljaa piinaavan pitkään jotakin, minä pyrstö pystyssä ja hämilläni, vailla supistuksia.
Doula selitti minulle mitä tapahtuu: vauvan sydänäänet ovat laskeneet eivätkä enää nousseet. Odotimme, jos asento helpottaisi painetta ja ne palautuisivat niin että ponnistamista voisi taas kokeilla. Täydensin päässäni lauseen: ”ettei tarvitse mennä sektioon”. Alkoi pelottaa aivan todella.
Ikuisuudelta tuntuneen kuuden minuutin jälkeen sain luvan ponnistaa ja minut laitettiin poikkipöytään – sana jota en tuntenut ja kuulosti pelottavalta mutta tarkoittikin vain niitä vanhoja jalanpitimiä ja sängyn lyhentämistä eli olin erittäin perinteisessä puoli-istuvassa asennossa.
Lääkäri sanoi jotain sen suuntaista että saat kokeilla ponnistaa mutta jos se ei heti ala tulemaan, hän auttaa sen imukupilla ulos. Sanoin ehkä ääneenkin että ei saatana, ei sitä, sillä kerran olen senkin kokenut ja siitä episiotomia-haavasta toipuminen oli ankean hidasta ja kipeää.
Siitäpä sitten ponnistamaan! Lähes ilman supistuksia, huone täynnä ihmisiä (edelliseen plus 2 eli yhteensä kuusi ihmistä minun ponnistamistani väijymässä), imukupin ja sektion uhat mielessäni. Päätin että nyt en voi antaa pelolle ja paniikille tilaa, tämä on vain tehtävä. Otin henkeä ja ponnistin jonkun minisupistuksen mukana niin perkeleesti, kai sitten vain kokemuksen turvin.
Onneksi kaikki tajusivat kannustaa kuin mitäkin olympiakisaajaa ja kuulin vain ympäriltäni ”hyvä hyvä se tulee tosi hyvin, tosi hyvin ponnistat just oikeaan suuntaan!” – tyyppistä piristävää kehua ja jaksoin jatkaa.
Muutama maailman pisin ponnistus, joiden aikana Insinööri pelkäsi mun päästä poksahtavan verisuonen (nenästä ehkä poksahti, niin kipeä se on ollut synnytyksen jälkeen) ja hän tuli. Hän toden totta tuli. Mitoissa 3555g ja 52cm.
Nelonen saapui napanuora kaulansa ympärillä, minua hieman nirhaissen mutta heti kimeästi itkien ja vahvasti potkien. 23h siitä kun ensimmäiset supistukset alkoivat, tehden tästä pisimmän kaikista synnytyksistäni.
Minä olin helpottunut, vähän shokissa, aika kipeä ja todella todella väsynyt. Olin myös alamaissa. Koin epäonnistuneeni ensin pitkän latenssivaiheen ja sitten supistusten loppumisen takia. Siinähän ei ole mitään järkeä tavallaan, mutta ajattelin että jotenkin olin stressilläni saanut ne loppumaan ja että oli minun syytäni ettei synnytys edennyt kunnolla. Ajattelin myös että vauva oli joutunut hätään minun takiani, että olin ponnistanut jotenkin sen pulaan silloin ekalla yrittämällä.
Maailman ihanin tiimi tukena
Onneksi tajusin tällä kertaa sanoa tämän ääneen. Että mulle jäi nyt vähän huono fiilis tästä. Maailman ihanin kätilö Mira K kävi tilanteen läpi kanssani todella tarkkaan, minuutti minuutilta. Hän kertoi että todella sektiokin oli vaihtoehtona pöydällä mutta siihen ei tarvinnut mennä koska ponnistin niin hyvin. Hän myös kertoi että oli itse asiassa kieltänyt minua ponnistamasta, että vauva olisi tullut silloin heti kyllä ulos mutta sydänäänien droppaus laittoi heidät pysäyttämään koko homman. Mira myös selitti että vauvasta on otettu näytteet, joista tiedetään ettei hän kärsinyt missään kohtaan sydänäänien laskun takia, ettei hänellä ole mitään hätää.
Lisäksi käsittelyä auttoi mukana ollut doula Anni, josta oli varsinkin alun pitkässä latenssissa ja avautumisvaiheessa todella iso ilo ja apu. Anni antoi minulle ja Insinöörille salissa paljon vinkkejä kuinka toimia tiiminä synnyttäessä, muistutti syömään ja juomaan ja ennen kaikkea oli tukena silloin kun tilanne oli kaaottinen. Annilla oli myös tarkat mielikuvat (ja valokuvat! Anni otti meistä kuvia, mahtavaa!) kaikesta tapahtuneesta, joka auttoi taas entisestään käsittelemään tilannetta niin että tästä kaikesta jäi lopulta tosi hyvä mieli.
Loppuarvosana sittenkin ehkä 9
Annoin synnytyskokemuksesta sairaalassa kysyttäessä arvosanaksi seiskan, mutta kyllä nyt voisin korjata sen jo ysiksi. Se mikä alkoi pettymyksenä ja epäonnistumisena on nyt mielessäni sankaritarina: minä sain hänet sieltä ulos, ohjasin synnytystä omalta osaltani vahvasti ja uskalsin myös vaatia asioita! Pärjäsin ja jaksoin hyvin pitkän synnytyksen läpi vaikka korona vielä kehoa väsytti.
Ja olemme kumpikin täällä nyt, ehjinä ja hyvinvoivina.
Ehkä nyt voisin kuitenkin taas olla sitä mieltä, että ei enää ikinä.