Katsokaa! Hän tuli luoksemme ❤️
Herra Nelonen syntyi 18.2. suuria tunteita täynnä olleen synnytyksen jälkeen.
Ei ollutkaan neljäs synnytys helpoin ja nopein vaan pisin ja pelottava, pettymyksiäkin sisältävä. Siitä lisää myöhemmin mutta olemme täysin kunnossa kummatkin, hän syntyi yhdeksän pisteen pakettina mitoissa 3555g ja 52cm ja minä olen jo fyysisesti hyvässä kunnossa. Insinöörikin pääsi mukaan synnytykseen, sen voin jo paljastaa!
Olisivat päästäneet meidät sairaalasta jo ihan muutaman tunnin ikäisen vauvan kanssa mutta halusimme yhden yön lepäillä potilashotellissa. Nyt olemme nelipäiväisen vauvan kanssa jo kolme yötä nukkuneet kotona. On ällöttävää napatynkää, jälkivuotoa, kipeät rinnat kaalinlehtineen ja vaippojen ohi tulevaa sinappia – ei voi olla huomaamatta että tänne muutti vauva.
Nyt istun ekaa kertaa yksin kotona niin että kaksi pienintä nukkuu. Muut ovat kaikki jossain ja minä kuuntelen musiikkia ja kirjoitan, vaikka olen kuoleman väsynyt. Hormonit eivät anna minun päivisin nukahtaa.
Haluan myös kirjoittaa talteen nämä ensimmäisten päivien fiilikset, koska ne ovat niin ainutlaatuisia.
Ainutlaatuiset kauneudessaan: miten upeaa on kun koko perhe alkaa tutustua uuteen jäseneen, tutkii tarkkaan jokaista hiuskiehkuraa, kuulostelee ääntä ja mutustelee nimiä. Oho onpas sillä kimakka ääni! Onko se kiharaa sittenkin? Kato Kolmonen miten pienet jalat sillä on!
Tai kun tuntee sen pienen vatsassa möyrineen painon omaa rintaansa vasten. Kun huomaa yhtäkkiä eräänä yönä pakahtuvansa rakkauteen, vaikka hetki sitten oli lähinnä kiintynyt ja helpottunut. Kuinka tunne muuttuu velvollisuudesta ja huolenpidosta omansa tunnistamiseksi, lauman jäsenen intohimoiseksi suojelemiseksi. Sinä olet minun, meidän. Sinä kuulut tänne.
Nämä päivät ovat myös ainutlaatuisia kauheudessaan. Ne sisältävät vaikeita tunteita, hankalia tilanteita ja paljon fyysistä kipuakin. Ohikiitäviä syvän epätoivon hetkiä kun maidonnousun hormonit saavat kaiken kutistumaan pelottavaksi ja vaikeaksi, tisseihin sattuu, hirveä väsymys kirveltää silmiä ja jokainen lapsi tarvitsisi huomiota samaan aikaan.
Ja meitä on tässä talossa niin paljon! Systeemimme on raskas. Sotkun, ruoan, melun ja huomioitavien asioiden määrä on iso. Jos aiemmin pienen vauvan saamisen jälkeen arki tuntui kaarnalaivalta joka pysyy häthätää pystyssä jos ei nyt ihan liikaa tuule, neljännen kohdalla sitä on kuin Titanic joka törmäilee jäähän ja miettii optimistisesti että ehkä me ei tällä kertaa upota.
Toistaiseksi olemme vielä pinnalla, meillä on mennyt ihan hyvin suhteessa odotuksiini. Tiesin jo entuudestaan että nämä ensimmäiset 4-5 päivää ovat mulle tosi vaikeat eivätkä suinkaan mitään ”ihanaa vauvakuplaa sinne, nauti!”.
Senkin aika tulee kyllä vielä (ja pian), nyt en ihan vielä ole siellä.
Nyt olen vielä vaiheessa, jossa kaikki tuntuu välillä kaatuvan. Pahimmillaan riitelen Ykkösen kanssa, Kakkonen raivoaa toisessa kerroksessa Insinöörille jostain ihan olemattomasta ja Kolmonen riisuu vaippansa sohvan takana ja pärisee naamalle tahallaan sylkien Nelosen roikkuessa kipeästi rinnalla. Normaalitilanteessa ärsyttävää, hormonien keskellä maailmani loppu.
Eikä muillakaan perheen jäsenillä vain helppoa ole, huomaan että me kaikki haemme uudestaan paikkaamme tässä palapelissä, asettelemme itseämme uuteen kuvioon toinen toisiamme hinkaten.
Valtaosa päivästä on mukavaa ja kaikki sujuu – vaikka on myönnettävä että joskus tuntuu näitä lapsia olevan kyllä tosi paljon: vaikka jakaisimme ne puoliksi kummallekin jää molemmille keskivertoperheen mitta.
Sitten on niitä kamalia mustia hetkiä, etenkin iltaisin kun baby blues -hormonien ahdistusmöykky painaa rintaani ja ohentaa panssarini pitsiksi. Silloin en kestä yhtäkään pientä vastoinkäymistä, riitaa, vastustusta ja pettymystä. Ja niitähän tulee.
Eilisiltana juuri tuona hetkenä iskeydyin pohjamutaan. Kolmonen meni aivan tapojensa vastaisesti (sitä on nyt ilmassa, hän reagoi selvästi kaikkeen mutta onneksi aika lievästi kuitenkin) ottamaan herkkuja ilman lupaa eikä millään suostunut lopettamaan vaikka kielsin. Näin että kohta se lyö mua – hyvin harvinaista meillä – ja niin löikin. Suoraan siihen rintaan joka sykki jo valmiiksi rintatulehduksen rajamailla pinkeydessään.
Onnistuin pitämään itseni rauhallisena ja sanoin vain jämäkästi ettei saa satuttaa muita, äiti suuttuu sulle jos lyöt mua. Tämä veti toisen aivan tolaltaan. Se valahti voimattomaksi ja juoksi sitten isosisarusten luo silminnähden surullisena itkemään. Kertoi syynkin:
Äiti suuttuu mulle. Äiti ei enää rakasta Kolmosta.
Menin palasiksi joista en ole vieläkään toipunut, tätä kirjoittaessanikin tuo itkettää vaikka tiedän että tästä vielä noustaan. Huutoitkin keittiön lattialla Insinöörin sylissä että mä en vain riitä näille kaikille ja siltä tämä aina välillä tuntuu.
Sitten ne kaikki tulivat lohduttamaan minua. Lauma hoiti.
Onneksi, onneksi, onneksi olen kokenut tämän ennenkin. Tiedän että se mikä nyt tuntuu lapsia vastaan tehdyltä rikkeeltä (uusi sisarus), tuntuu ihan kohta suurimmalta lahjalta mitä heille olisi voinut antaa. Tiedän että nämä hormonit helpottaa ja kohta kestän taas paremmin. Tiedän, että Kolmosen käytös tasaantuu kohta. Tiedän, tiedän, tiedän. Menen päivä kerrallaan ja keskityn jokaiseen hyvään hetkeen täysillä.
Niitä on onneksi niin paljon ettei paljon tarvitse yrittää.
Kun vauva katselee meitä ihan hereillä, kuin tuoden viestiä jostain maailmasta jota me emme tunne. Kun Ykkönen saa itkevän pienen aivan vauvakuiskaajana rauhoitettua. Kun Kolmonen tulee syliini pehmein käsin ja varovaisin tuntein, hakien uudestaan kontaktia meille. Kun Kakkonen tulee innosta puhkuen sirkusleiriltään kotiin. Kun Insinööri halaa minua keittiön lattialla ja kuiskaa iltanukutusten kimeissä kiljaisuissa (omani, kun tissiin sattuu) ”sä jaksat hienosti Hanne”.
Meitä on nyt kuusi. Hän on täydellinen lisä meidän perheeseemme ja rakastun häneen hetki hetkeltä enemmän. Olen kiitollinen, ylpeä ja väsynyt. Jaksamiseni äärirajoilla ja toisaalta täynnä energiaa – tästä vasta alkaa maailman siistein reissu.