Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Miten ihanaa on olla pois töistä

Yksi päivä kävin naapurin kanssa puolentoista tunnin vaununlenkillä. Sitten nukuin tunnin päikkärit, joiden jälkeen olikin jo aika hakea Kakkonen iltapäiväkerhosta. Matkalla mietin että harmi kun en tänään ehtinyt kirjoittaa blogia.

Kokonainen työpäivä meni urheillessa ja levätessä ja silti tuli kiire. Olen hidastanut elämäni tahtiani todella, todella merkittävästi. Tavoittelen yleensä yhden asian tekemistä päivässä ja joskus sekin meinaa olla liikaa. On liian kiire olla vain.

Tuntuu melko kaukaiselta että vielä muutama kuukausi sitten tein sataviisikymmentä asiaa päivässä. Hoidin duunit, blogin, kodin, urheilun ja varmaan vielä jotain muuta tuikitärkeää jota en enää muista. Se ei ole kyllä normaalin ihmisen hommaa se, juosta jatkuvasti pää punaisena paikasta toiseen vain jotta olo olisi riittävästi tehnyt.

Kaiken sen jakkuhien jälkeen tuntuu että olen ansainnut ja että tarvitsen tätä lepoa. Kaikkihan me toki tiedämme, ettei äitiysloma ole mitään lomaa mutta lepoa tämä silti on normaaliin arkeeni nähden, ainakin henkisesti. Päivätyöni on ihan superkuormittavaa ja nyt alan taas ymmärtää sen. Ei sitä siinä sykkiessä niin huomaa mutta nyt ihan aidosti havahdun lähes päivittäin siihen vapauttavaan tunteeseen ettei mun tarvitse. Ei tarvitse pinnistellä, vakuuttaa, myydä, ohjata, johtaa, miettiä, suunnitella, toimittaa.

Kävelen vaunuillani silloin tällöin lounasravintoloiden ohi ja katson ihmisiä, jotka ovat selvästi työpalaverissa. En voi sanoin kuvata kuinka hyvältä aina silloin tuntuu, etten minä ole siellä pätemässä.

Rakastan työtäni ja olen siinä hyvä. Suurin osa siitä tulee mulle ihan luonnostaan pinnistämättä, mutta se on silti työtä. Asiakaslounas on mahdollisuus, joka pitää käyttää. Silloin pitää olla läsnä, ystävällinen, nopeaälyinen ja aidosti kiinnostunut. Ei siinä lounaalla kukaan meistä ole vaihtamassa kuulumisia rakkaan ystävän kanssa, vaan ihan työmme puolesta me siinä pureskelemme.

On tehtäviä, joita suorittaa. On ihmisiä, joita vakuuttaa. Se vaatii skarppina olemista, pientä ylitoimittamista. Punaa lisätään ja ponnaria tiukennetaan, kuin ensitreffeillä olisi, kahdeksan tuntia päivässä.

Mutta nyt ei tarvi.

Ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta kuin imettää ja vaihtaa vaippaa. Voi olla kokonaisen viikon meikkaamatta ja vastaamatta puheluihin. Tiedän että tulee vielä aika, jolloin tämä ahdistaa mua ja janoan taas sitä vastuuta ja tekemistä, velvoitteita ja suorituksia. Mutta nyt, ai hitto nyt on ihanaa.

Yksi työviikkoni päivä päivältä!

2 Permalink

Valitsin todella huonon viikon tämän tekstin työstämiseen. Tiedossa on normaalia enemmän stressiä ja erikoisia käänteitä, mutta toisaalta sellaista tämä on – joka päivä erilaista. Mennään siis tällä!

Maanantai

Ah, kesäaika ja liskojen yö. Näen koko yön painajaisia ja kun olen kaivanut itseni sängyn pohjalta ylös kello on jo liikaa. Juoksen bussiin tukka märkänä – virhe, josta selkä ja vatsan liitoskivut muistuttaa loppupäivän.

Kiireeseen on osasyynä poikkeuksellisesti jo 8.30 alkava palaveri. Autamme asiakasta kuvaamaan heidän projektissaan syntyneitä lopputuloksia kaupunkiruokaan liittyvissä haasteissa. Kuinka hävikkivirrat saadaan asiakkaiden käyttöön, miten pientuottajien tarjonta tuodaan lähemmäksi asiakasta ja minkälainen oikeastaan on asiakas tässä kaikessa? Mitkä startupit voivat todellisuudessa muodostaa tästä toimivan ekosysteemin, voiko aate kohdata liiketoiminnnan (voi)?

Siirrymme suoraan palaverista normaaliin viikkopalaveriimme joka on jo täydessä vauhdissa. Mukana on uusi työntekijä ja mua naurattaa että porukkamme on aivan yhtä räävittömän huonolla huumorilla liikkeellä kuin aina. Maanantaiaamut on takuuvarmoja 1,5h naurumaratoneja, vaikka asialistalla on aina myös vakavia ja joskus myös vaikeita asioita. Tänään puhumme hävitystä julkisen puolen tarjouksesta, mietimme yhdessä mitä olisimme voineet tehdä toisin. Hankkeessa olisi rakennettu suuri ekosysteemi isojen yritysten ja pienten kasvuyritysten välillä ja kiihdytetty heidän välistä yhteistyötään. Ihan meidän juttu, harmittaa että hävittiin.

Lounaalla käyn hakemassa nopeasti ostamiani vauvanvaatteita joltain tyypiltä Töölössä. Kiertotalouspäiväksi muuttumassa tämä maanantai, sillä heti lounaan jälkeen jatkan ison kiertotaloushankkeeni järkkäämistä. Olemme tehneet sitä melko pienellä porukalla ja helpotus on iso kun saan nyt avukseni tämän uuden huipputyypin ja vielä toisenkin tiimistämme auttamaan. Yhdessä ratkomme parin tunnin palaverin aikana tulevan päivän agendan vielä paremmaksi, mietimme keitä vielä haluamme tapahtumaan osallistuvaksi ja suunnittelemme maksettua markkinointia Twitteriin ja Linkediniin. Cateringkin tuli melkein valittua siinä palaverin aikana ja iltapäivän aktiiviseen työpajaan keksittiin hyviä kulmia. Kyllä tästä vielä tapahtuma tehdään!

Kaikilla välimatkoilla koitan soittaa puheluita, mutta kukaan ei vastaa. Ehkä huomenna sitten.

Poikkeuksellisesti riennän neljän aikaan tarhan sijaan blogihommiin, podcastia juonimaan. Olen ehkä saanut hyvän idean ja parin tunnin palaverin aikana se jalostuu vielä siistimmäksi. Entä jos pitkien jaksojen sijaan tai lisäksi olisikin ihan lyhyitä pätkiä omasta elämästä? Ehkä tämänkin voi sittenkin tehdä!

Kymmentä vaille seitsemän teemme erikoisen läpystä vaihdon Insinöörin kanssa – tapaamme bussini pysähdyttyä pysäkillä, jossa hän hyppää kuskin paikalta autosta pois ja lähtee kävellen hakemaan Kakkosta synttäreiltä. Minä jatkan Ykkösen kanssa Gymille, sillä vuorossa on uuden ryhmän kokeilu. Sen tunnin aikana nakutan tätä tekstiä, luen blogin kommentteja, etsin kuvaa tapahtumamme markkinointiin ja mietin minkälaisen tarjouksen tekisin asiakkaalle, jonka tapasin perjantaina.

Jossain välissä päivän aikana onnistun lähettämään muutaman sähköpostin, ihmettelemään miksi en saa lisättyä asiakkaita Slack-kanavallemme ja hoidettua vaikuttajakampanjaa vetämääni pilottiin. Tiedote on tullut yhdeltä pilotin osapuolelta takaisin valmiina, joten nyt pitää enää saada toisen asiakkaan markkinoinnin kanavat valjastettua tähän ja saadaan koko homma liveksi. Siistiä! Ensi viikolla alan sitten stressata miten kaikki oikeasti toteutetaan käytännössä, nyt ei ole vielä sen aika.
Päivän aikana moni asia liikahti eteenpäin, mutta ihan liikaa jäi vielä to do listalle. Ainakin laskutus on vieläkin unohtunut tehdä, perhana.

Tiistai

Toimistolla on heti aamusta roundtable-keskustelu. Olemme kutsuneet 12 johtajaa isoista firmoista yhden pöydän ääreen vaihtamaan luottamuksella kokemuksia siitä, miten iso yritys ja startup voivat parhaiten kehittää asioita yhdessä. Usein olen vetänyt tämän super mielenkiintoisen keskustelun, ohjannut jokaista puhumaan ja jakamaan. Tänään sain delegoitua tämän toiselle onneksi, sillä tämä isompi projekti vie nyt kyllä kaiken liikenevän ajan.

Nakutan aamupäivällä kasaan sen sata juoksevaa juttua: tsekkaan osallistujat, kutsun lisää henkilökohtaisesti, tarkennan agendaa ja varaan meidän ihmisiltä aikaa tapahtuman aikaisiin työpajoihin. Hoidan sen eilen unohtuneen maaliskuun projektien laskutuksen ja päivitän liikevaihtoennusteen.

Tsekkaan muutaman startupin, joita ehdotetaan meidän tietokantaan lisättäviksi.
Sälän jälkeen keskityn hetken yhteen asiaan. Soitan puhelun sparratakseni tarjousta, joka pitää vielä tänään jättää. Mitä asiakkaan kanssa on itse asiassa pitkin matkaa puhuttu sen minun viime viikon palaverin lisäksi, mikä palvelisi heitä parhaiten nyt? Teen tarjouksen loppuun ja lähetän sen. Yksi asia yli to do -listalta, joka kasvaa joka tunti.

Syön lounaan roundtable osallistujien kanssa ja saan nipistettyä muutaman minuutin aikaa yhdeltä asiakkaalta, jolle en ole ehtinyt päivittää näitä omia kuulumisia. Hän toki huomaa asian jo itsekin.

Lounaan jälkeen ehdin hetken edistää kahta muuta projektia. Toisessa tsekkaan asiakaskyselyn tulokset ja toisessa muokkaan eilisen tiedotteen viimeiset kohdat ja laitan sen eteenpäin. Siirryn tunniksi taas aivan eri kontekstiin, miettimään museoihin ja kulttuuriperintöön liittyvää projektia jota olemme työstäneet jo kolme vuotta. On aika pitää taas yksi työpaja, jotta saadaan kaikki mukaan.

Asiakkaat lähtevät, minä jään istumaan paikalleni ja hyppään suoraan toiseen puheluun. Siinä käydään läpi asiakaskyselyn oppeja ja seuraavia tekemisiä. Sama kysymys seuraa tässäkin projektissa; millä toimenpiteillä varmistetaan että saadaan markkinasta vastaukset juuri oikeisiin kysymyksiin?

Vaikka tämäkin päivä on poikkeuksellinen vain kahdella asiakaspalaverilla, kaksi työni tyypillistä piirretä toistuu: Päätehtäväni on puskea erilaisia asioita eteenpäin ja johtaa kehitystä ja lisäksi vaihdan aihetta / kontekstia jatkuvasti, lähes tunneittain. Tämän päivän aikana ajattelen tai edistän pakkausteollisuutta, pesuaineita, muovin kierrätystä, FB-markkinointia ja tiedottamista, museoita, lastenvaatteita ja ravintolabisnestä. Lisäksi pyydän tai vahvistan noin kymmenen palaveria, soitan kolme puhelua (yksi vastasi) ja lähetän kymmeniä kutsuja meilissä.

Tekemättä jäi uuden työntekijän kanssa sovittu perehdytys, mistä en ole lainkaan ylpeä. Ihmisten auttaminen on pääasiallinen työtehtäväni. Toisaalta, loppuviikosta tulee varmuudella tähän paljon mahdollisuuksia…

Illalla olen totaalisen poikki. Huonosti nukutut yöt (vauva, kesäaika, kasvukivut, äiti Kakkonen vei kaiken tilan sängystä) alkavat painaa tässä hullun myllyssä. Yllätän kaikki, eniten itseni, ja menen salille kahdeksalta illalla. Se toimii! Paitsi etten nukahda ennen puolta yötä.

Keskiviikko – Perjantai: Levillä!

No niin, tämä jos jokin on erikoinen tapahtuma. Ensimmäistä kertaa koskaan firman neljän vuoden aikana olemme ottaneet yhteisen palkintomatkan Leville hyvästä työstä. Koko porukka täällä loppuviikon laskemassa, syömässä, anssikelaamassa ja savusaunomassa! Todella siistiä!

Koneessa kirjoitan tämän tekstin loppuun ja teen itselleni to do listan Levin päiville. Aion tehdä mahdollisimman vähän töitä, mutta koska joudun toki skippaamaan rinteet, ladut ja muutaman muunkin kivan jutun (alkoholin), valmistelen tulevaa viikkoa edes vähän ettei siitä tule näin tiukka kuin tämä viikko. Ainakin valmistelen matskut siihen seuraavan viikon tapahtumaan, käyn läpi meidän tietokantaa ja valitsen kiinnostavimmat startupit esiteltäväksi, lähetän paaaaljon muistutusmeilejä ja valmistelen tietysti liveksi menevän pilotin viestintää. Täytyy edistää myös toisen projektin seuraavaa asiakaskyselyä ja palvelun sisältöä, kysellä muutaman tarjouksen perään ja itse asiassa nyt tuli mieleeni – valmistella heti maanantaina asiakkaan kanssa nauhoitettavaa podcast-jaksoa.

Koneessa mietin vielä tarjousta, jonka olemme lähettäneet viime viikolla asiakkaalle. Projekti tehdään kahden maayhtiön välillä. Tiimimme loisi siinä innovaatiostrategian (= luodaan tavat, jolla yritys voi nopeimmin testata uusia asioita, joista voisi kasvaa tulevaisuudelle isoa liiketoimintaa) johtoryhmän haastattelujen ja muutaman yhteisen työpajan pohjalta. Haluaisin olla tosi paljon mukana tiimissä, koska tämä on täysin minun ydinosaamistani ja asiakas on superkiinnostava. Mutta mutta, en voi ottaa tähän kohtaan kahden kuukauden projektia jossa pitäisi lennellä Saksaan aina silloin tällöin. Alan olla liian raskaana, joten on luonnollinen hetki siirtää osaamista muille. Toisin sanoen: antaa muiden tehdä projekti ja tukea sivusta. Jännä paikka meille kaikille, mutta tulee varmasti menemään hyvin.

Tämä kevät on kummallinen, paljon luopumista ja briiffaamista. Taustalle vetäytymistä juuri kun asiat alkavat rullata isosti ja edessä on ihan mielettömiä projekteja.

On tämä viikkokin kummallinen ja loppuviikko erityisesti niin epätavallinen, etten enää päivitä sitä näin jälkikäteen vaan heitän tämä jo nyt teidän ihmeteltäväksenne. Sitä paitsi: mitä tapahtuu Levillä, jää Leville, eikö?

2 Permalink

Ura ja perhe – tarvitseeko siitä vielä puhua?

Pyysin Instagramissa jutun aiheita ja joku kommentoi “Ura ja perhe”. Tartuin tähän heti, mehukas aihe! Erityisesti siksi, etten ole varma pitäisikö siitä edes mitään kirjoittaa.

Ura ja perhe niputetaan herkästi sellaiseksi joko-tai-asiaksi, jota pitäisi pohtia tai jonka yhtäaikainen olemassa olo on jollain tavalla erikoista. Niin toki oli lähes väistämättä (naisille) vielä vuosikymmeniä sitten. Mutta minä olen saanut lapseni aikana, jolloin työn määritelmä joustaa ja paukkuu aiempaa enemmän. Erityisesti omalla alallani (tai sanotaan mieluummin omilla taidoillani, koska koen jopa alan olevan jo hieman rajoittava sana) jousto on niin suurta, että perinteinen “ura vai perhe” vastakkain asettelu tuntuu hassulta.

“Kuinka yhdistää ura ja perhe” on validi kysymys jos olet astronautti, valtion päämies, kolmivuorotyössä, ammattiurheilija tai esiintyvä taiteilija. Siirrytään kuitenkin meidän tietokonepulliaisten pariin – minuun!

Olen ollut tosi onnellisessa asemassa monella tavalla oman työni / urani kanssa, sillä tämä kysymys ei oikeastaan ole koskaan ollut mulla isommin pöydällä.

Uran ja perheen yhdistäminen on superkiinnostava ja moniulotteinen aihe, johon kytkeytyy monta itsenäisestikin kiinnostavaa aihetta: sukupuolten tasa-arvo, työn luonne, yhteiskunnan rakenteet, koulutusmallit, luonteet jne.

Miten yhdistää ura ja perhe? Milloin lapsia voi alkaa toivoa?

Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että ”ura” ylipäänsä on hieman vanhahtava termi, joka viittaa yhä vain ylöspäin etenevään polkuun yhden alan sisällä. Työ on muuttumassa monella tavalla enemmän hämäkinseitiksi, jossa liikutaan myös sivuttain eli välillä myös alaspäin. Tärkeämpää kuin titteli ja CV:n rivit ovat taidot, asenteet ja opit, erityisesti tietotyössä. Onko meillä kohta enää edes “uraa” jota suojella?

Kävin tosi kiinnostavan keskustelun Instassa eräänä iltana. Nuori opiskelija pähki milloin oikein olisi sopiva aika harkita perhettä:

”Tuntuu jotenkin mahdottomalta että milloin ihmeessä voi alkaa toivoa lapsia, koska siihen ei ole koskaan aikaa eikä hyvää tilannetta yhteiskunnan ja itsensä luomien paineiden ja odotusten joukossa. (..) Kun tietää miten paljon tukea lapsi tarvitsisi tutkimusten mukaan – täysimetystä jne. Se vaatii vanhemmalta sitä että 100% keskittyisi vanhemmuuteen, jos haluaa toteuttaa sellaista lempeää vanhemmuutta. Mutta missä elämänvaiheessa pystyy olla satasella vanhempi?”

Tämä kai se on se ydinkysymys, joka luuhaa siellä “ura vai perhe” valinnan takana. Ajatellaan, että luodakseen hyvää uraa siihen pitää heittäytyä 100%. Tai että ollakseen hyvä vanhempi, pitää heittäytyä siihen 100%. Minäkin taisin miettiä noin kummastakin asiasta aiemmin. Sitten tuli omat kokemukset ja ajatukset ovat kääntyneet täysin.

Ensinnäkin ajattelen nyt ettei koskaan ole mahdollista saati järkevää olla 100% vain lapsiaan varten olemassa, täysin vanhempi. Lasten täytyy (megalomaanisen lyhyen vauva-ajan jälkeen) kulkea elämässä mukana, ei niin että elämä menee tauolle odottamaan lasten kasvamista. Siinä tulee vaan univelan päälle aimo annos katkeroitumista.

Toisekseen olen oppinut, ettei töitäkään voi täysillä suorittaa. Siinä palaa loppuun ja ajatukset jäävät samoihin keloihin jumiin.

Paras ratkaisu lienee siis hyvä suhde kumpaakin. Se onko valintasi 90% töitä ja 10% perhettä, fifty-fifty vai jotain siltä väliltä on monimutkainen yhtälö perheen sisäisiä rooleja, taloudellisia kysymyksiä ja omia tavoitteita. Minä uskon että suurin osa meistä pystyisi valitsemaan myös vähemmän perinteisiä ratkaisuja, jos rohkenevat ajatella asiaa reilusti kaikilta kanteilta!

Voihan sitä vaikka perustaa kahvilan vanhempainvapaan aikana! (päiväksi)

Voisiko puoliso jäädä kotiin? Voisimmeko muuttaa ulkomaille? Voisiko lapsi mennä jo aiemmin päivähoitoon? Voinko tehdä osittaista työaikaa? Voinko siirtyä yrittäjäksi ja tehdä töitä vanhempainvapaalla? Voiko asuntolainan laittaa tauolle? Myydäänkö auto tai muutetaanko pienempään asuntoon? Ja niin edelleen.

Minun oman työelämäni kehittymisen kannalta parhaat asiat ovat olleet kaksi asiaa:

1. Pitkäksi venähtänyt (2,5v) äitiysloma, jonka aikana aloitin blogin eli löysin oman luovan puoleni. Se on nykyään äärimmäisen iso osa työtäni.

2. Puolen vuoden yrittäjyys kahden palkkatyön välissä. Sen aikana ehdin ajatella aivan eri asioita kuin yleensä, tutkia oman talouteni perinpohjin ja ymmärtää mitkä omat mahdollisuudet ovat. Toisin sanoen, avasin silmät muille malleille kuin “tässä duunissa nyt näin ja näin kauan ja sitten steppi seuraavaan”.

Uskon siihen, että kaikki on yhdistettävissä kun tavoitteet ovat viisaita. Perhettä ei kannata ajatella, jos ei ole valmis koskaan joustamaan muun elämän aikatauluissa. Tai jos ottaa vastaan huippuvaativan tehtävän joka vaatii paljon matkustamista, on hyväksyttävä se tosiasia että joku toinen hoitaa silloin lapsia huomattavasti sinua enemmän.

Tavoitteista ja hyvän arjen hallinnasta kirjoitin taannoin enemmän Arkikoulu-sarjassa:
Paremmat tavoitteet, parempi arki
Suunnittele maltilla, aikatauluta leveästi ja huomaa onnistuminen

Miten vauva vaikuttaa minun uraani nyt, kolmannen kohdalla?

Vaikka tässä nyt jeesustelen ettei millään ole väliä ja kaikki onnistuu, tein toki samaa pohdintaa minäkin ennen tätä Kolmosen yrittämistä. Voinko tässä kohtaa jäädä pois töistä, mitä se tarkoittaa minulle – ja mitä firmalle? Olen kuitenkin vähemmistöomistajana yrityksessäni, ja merkittävässä roolissa koko yrityksen kehittämisen ja eteenpäin johtamisen kannalta.

Päädyin siihen että hetken poissaolo voi olla kaikille tosi hyväksi. Poissaoloni pakottaa firman rekrytoimaan uutta voimaa ja “pärjäämään ilman minua”. Se ohjaa kasvamaan ja tuo uusia näkökulmia tuoreiden silmien kautta.

Ajattelen niin että tämä on osa elämää. Joku toinen voisi olla sapattivapaalla tai lähteä hetkeksi opiskelemaan. Muuttaa ulkomaille tai ihan vaan vaihtaa duunia. Minä nyt vain satun olemaan perhevapaalla jonkin aikaa, ehkä vuoden tai pari. Ei se niin pitkä aika firmalle lopulta ole. Ja voihan Insinööri olla sitten myös kotona jos haluan nopeammin takaisin!

Itselleni näen tämän mahdollisuutena luoda nahkani vielä kerran uudestaan. Ottaa pientä aikalisää, tehdä jotain ihan muuta (kuten näitä blogihommia) ja katsoa mitä ideoita syntyy. Käydä vaikka Mothers In Business tapahtumissa ja lounastella ihan eri porukoiden kanssa kuin nyt. Oman yritykseni kautta mulla on myös mahdollisuus siihen että jos haluan tehdä jotain itsenäistä pientä projektia äitiysloman aikana, se on mahdollista.

Tai sitten kaivelen vain vauvan napaa ja chillaan. Sekin tekee ihan hyvää välillä.

Tätä juttua tulisi vaikka kuinka enkä silti onnistuisi pohtimaan sitä jokaiselta kantilta. Jatketaan siis kommenttiboksissa! Mitä mieltä itse olet työn ja perheen yhdistämisestä – onko se hankalaa vai ei? Jos on, onko kyse muiden sanelemista raameista vai omista ajatuksista?

Lisää duunijuttuja: