Yksi päivä kävin naapurin kanssa puolentoista tunnin vaununlenkillä. Sitten nukuin tunnin päikkärit, joiden jälkeen olikin jo aika hakea Kakkonen iltapäiväkerhosta. Matkalla mietin että harmi kun en tänään ehtinyt kirjoittaa blogia.
Kokonainen työpäivä meni urheillessa ja levätessä ja silti tuli kiire. Olen hidastanut elämäni tahtiani todella, todella merkittävästi. Tavoittelen yleensä yhden asian tekemistä päivässä ja joskus sekin meinaa olla liikaa. On liian kiire olla vain.
Tuntuu melko kaukaiselta että vielä muutama kuukausi sitten tein sataviisikymmentä asiaa päivässä. Hoidin duunit, blogin, kodin, urheilun ja varmaan vielä jotain muuta tuikitärkeää jota en enää muista. Se ei ole kyllä normaalin ihmisen hommaa se, juosta jatkuvasti pää punaisena paikasta toiseen vain jotta olo olisi riittävästi tehnyt.
Kaiken sen jakkuhien jälkeen tuntuu että olen ansainnut ja että tarvitsen tätä lepoa. Kaikkihan me toki tiedämme, ettei äitiysloma ole mitään lomaa mutta lepoa tämä silti on normaaliin arkeeni nähden, ainakin henkisesti. Päivätyöni on ihan superkuormittavaa ja nyt alan taas ymmärtää sen. Ei sitä siinä sykkiessä niin huomaa mutta nyt ihan aidosti havahdun lähes päivittäin siihen vapauttavaan tunteeseen ettei mun tarvitse. Ei tarvitse pinnistellä, vakuuttaa, myydä, ohjata, johtaa, miettiä, suunnitella, toimittaa.
Kävelen vaunuillani silloin tällöin lounasravintoloiden ohi ja katson ihmisiä, jotka ovat selvästi työpalaverissa. En voi sanoin kuvata kuinka hyvältä aina silloin tuntuu, etten minä ole siellä pätemässä.
Rakastan työtäni ja olen siinä hyvä. Suurin osa siitä tulee mulle ihan luonnostaan pinnistämättä, mutta se on silti työtä. Asiakaslounas on mahdollisuus, joka pitää käyttää. Silloin pitää olla läsnä, ystävällinen, nopeaälyinen ja aidosti kiinnostunut. Ei siinä lounaalla kukaan meistä ole vaihtamassa kuulumisia rakkaan ystävän kanssa, vaan ihan työmme puolesta me siinä pureskelemme.
On tehtäviä, joita suorittaa. On ihmisiä, joita vakuuttaa. Se vaatii skarppina olemista, pientä ylitoimittamista. Punaa lisätään ja ponnaria tiukennetaan, kuin ensitreffeillä olisi, kahdeksan tuntia päivässä.
Mutta nyt ei tarvi.
Ei tarvitse tehdä yhtään mitään muuta kuin imettää ja vaihtaa vaippaa. Voi olla kokonaisen viikon meikkaamatta ja vastaamatta puheluihin. Tiedän että tulee vielä aika, jolloin tämä ahdistaa mua ja janoan taas sitä vastuuta ja tekemistä, velvoitteita ja suorituksia. Mutta nyt, ai hitto nyt on ihanaa.