Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Ura ja perhe – tarvitseeko siitä vielä puhua?

Pyysin Instagramissa jutun aiheita ja joku kommentoi “Ura ja perhe”. Tartuin tähän heti, mehukas aihe! Erityisesti siksi, etten ole varma pitäisikö siitä edes mitään kirjoittaa.

Ura ja perhe niputetaan herkästi sellaiseksi joko-tai-asiaksi, jota pitäisi pohtia tai jonka yhtäaikainen olemassa olo on jollain tavalla erikoista. Niin toki oli lähes väistämättä (naisille) vielä vuosikymmeniä sitten. Mutta minä olen saanut lapseni aikana, jolloin työn määritelmä joustaa ja paukkuu aiempaa enemmän. Erityisesti omalla alallani (tai sanotaan mieluummin omilla taidoillani, koska koen jopa alan olevan jo hieman rajoittava sana) jousto on niin suurta, että perinteinen “ura vai perhe” vastakkain asettelu tuntuu hassulta.

“Kuinka yhdistää ura ja perhe” on validi kysymys jos olet astronautti, valtion päämies, kolmivuorotyössä, ammattiurheilija tai esiintyvä taiteilija. Siirrytään kuitenkin meidän tietokonepulliaisten pariin – minuun!

Olen ollut tosi onnellisessa asemassa monella tavalla oman työni / urani kanssa, sillä tämä kysymys ei oikeastaan ole koskaan ollut mulla isommin pöydällä.

Uran ja perheen yhdistäminen on superkiinnostava ja moniulotteinen aihe, johon kytkeytyy monta itsenäisestikin kiinnostavaa aihetta: sukupuolten tasa-arvo, työn luonne, yhteiskunnan rakenteet, koulutusmallit, luonteet jne.

Miten yhdistää ura ja perhe? Milloin lapsia voi alkaa toivoa?

Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että ”ura” ylipäänsä on hieman vanhahtava termi, joka viittaa yhä vain ylöspäin etenevään polkuun yhden alan sisällä. Työ on muuttumassa monella tavalla enemmän hämäkinseitiksi, jossa liikutaan myös sivuttain eli välillä myös alaspäin. Tärkeämpää kuin titteli ja CV:n rivit ovat taidot, asenteet ja opit, erityisesti tietotyössä. Onko meillä kohta enää edes “uraa” jota suojella?

Kävin tosi kiinnostavan keskustelun Instassa eräänä iltana. Nuori opiskelija pähki milloin oikein olisi sopiva aika harkita perhettä:

”Tuntuu jotenkin mahdottomalta että milloin ihmeessä voi alkaa toivoa lapsia, koska siihen ei ole koskaan aikaa eikä hyvää tilannetta yhteiskunnan ja itsensä luomien paineiden ja odotusten joukossa. (..) Kun tietää miten paljon tukea lapsi tarvitsisi tutkimusten mukaan – täysimetystä jne. Se vaatii vanhemmalta sitä että 100% keskittyisi vanhemmuuteen, jos haluaa toteuttaa sellaista lempeää vanhemmuutta. Mutta missä elämänvaiheessa pystyy olla satasella vanhempi?”

Tämä kai se on se ydinkysymys, joka luuhaa siellä “ura vai perhe” valinnan takana. Ajatellaan, että luodakseen hyvää uraa siihen pitää heittäytyä 100%. Tai että ollakseen hyvä vanhempi, pitää heittäytyä siihen 100%. Minäkin taisin miettiä noin kummastakin asiasta aiemmin. Sitten tuli omat kokemukset ja ajatukset ovat kääntyneet täysin.

Ensinnäkin ajattelen nyt ettei koskaan ole mahdollista saati järkevää olla 100% vain lapsiaan varten olemassa, täysin vanhempi. Lasten täytyy (megalomaanisen lyhyen vauva-ajan jälkeen) kulkea elämässä mukana, ei niin että elämä menee tauolle odottamaan lasten kasvamista. Siinä tulee vaan univelan päälle aimo annos katkeroitumista.

Toisekseen olen oppinut, ettei töitäkään voi täysillä suorittaa. Siinä palaa loppuun ja ajatukset jäävät samoihin keloihin jumiin.

Paras ratkaisu lienee siis hyvä suhde kumpaakin. Se onko valintasi 90% töitä ja 10% perhettä, fifty-fifty vai jotain siltä väliltä on monimutkainen yhtälö perheen sisäisiä rooleja, taloudellisia kysymyksiä ja omia tavoitteita. Minä uskon että suurin osa meistä pystyisi valitsemaan myös vähemmän perinteisiä ratkaisuja, jos rohkenevat ajatella asiaa reilusti kaikilta kanteilta!

Voihan sitä vaikka perustaa kahvilan vanhempainvapaan aikana! (päiväksi)

Voisiko puoliso jäädä kotiin? Voisimmeko muuttaa ulkomaille? Voisiko lapsi mennä jo aiemmin päivähoitoon? Voinko tehdä osittaista työaikaa? Voinko siirtyä yrittäjäksi ja tehdä töitä vanhempainvapaalla? Voiko asuntolainan laittaa tauolle? Myydäänkö auto tai muutetaanko pienempään asuntoon? Ja niin edelleen.

Minun oman työelämäni kehittymisen kannalta parhaat asiat ovat olleet kaksi asiaa:

1. Pitkäksi venähtänyt (2,5v) äitiysloma, jonka aikana aloitin blogin eli löysin oman luovan puoleni. Se on nykyään äärimmäisen iso osa työtäni.

2. Puolen vuoden yrittäjyys kahden palkkatyön välissä. Sen aikana ehdin ajatella aivan eri asioita kuin yleensä, tutkia oman talouteni perinpohjin ja ymmärtää mitkä omat mahdollisuudet ovat. Toisin sanoen, avasin silmät muille malleille kuin “tässä duunissa nyt näin ja näin kauan ja sitten steppi seuraavaan”.

Uskon siihen, että kaikki on yhdistettävissä kun tavoitteet ovat viisaita. Perhettä ei kannata ajatella, jos ei ole valmis koskaan joustamaan muun elämän aikatauluissa. Tai jos ottaa vastaan huippuvaativan tehtävän joka vaatii paljon matkustamista, on hyväksyttävä se tosiasia että joku toinen hoitaa silloin lapsia huomattavasti sinua enemmän.

Tavoitteista ja hyvän arjen hallinnasta kirjoitin taannoin enemmän Arkikoulu-sarjassa:
Paremmat tavoitteet, parempi arki
Suunnittele maltilla, aikatauluta leveästi ja huomaa onnistuminen

Miten vauva vaikuttaa minun uraani nyt, kolmannen kohdalla?

Vaikka tässä nyt jeesustelen ettei millään ole väliä ja kaikki onnistuu, tein toki samaa pohdintaa minäkin ennen tätä Kolmosen yrittämistä. Voinko tässä kohtaa jäädä pois töistä, mitä se tarkoittaa minulle – ja mitä firmalle? Olen kuitenkin vähemmistöomistajana yrityksessäni, ja merkittävässä roolissa koko yrityksen kehittämisen ja eteenpäin johtamisen kannalta.

Päädyin siihen että hetken poissaolo voi olla kaikille tosi hyväksi. Poissaoloni pakottaa firman rekrytoimaan uutta voimaa ja “pärjäämään ilman minua”. Se ohjaa kasvamaan ja tuo uusia näkökulmia tuoreiden silmien kautta.

Ajattelen niin että tämä on osa elämää. Joku toinen voisi olla sapattivapaalla tai lähteä hetkeksi opiskelemaan. Muuttaa ulkomaille tai ihan vaan vaihtaa duunia. Minä nyt vain satun olemaan perhevapaalla jonkin aikaa, ehkä vuoden tai pari. Ei se niin pitkä aika firmalle lopulta ole. Ja voihan Insinööri olla sitten myös kotona jos haluan nopeammin takaisin!

Itselleni näen tämän mahdollisuutena luoda nahkani vielä kerran uudestaan. Ottaa pientä aikalisää, tehdä jotain ihan muuta (kuten näitä blogihommia) ja katsoa mitä ideoita syntyy. Käydä vaikka Mothers In Business tapahtumissa ja lounastella ihan eri porukoiden kanssa kuin nyt. Oman yritykseni kautta mulla on myös mahdollisuus siihen että jos haluan tehdä jotain itsenäistä pientä projektia äitiysloman aikana, se on mahdollista.

Tai sitten kaivelen vain vauvan napaa ja chillaan. Sekin tekee ihan hyvää välillä.

Tätä juttua tulisi vaikka kuinka enkä silti onnistuisi pohtimaan sitä jokaiselta kantilta. Jatketaan siis kommenttiboksissa! Mitä mieltä itse olet työn ja perheen yhdistämisestä – onko se hankalaa vai ei? Jos on, onko kyse muiden sanelemista raameista vai omista ajatuksista?

Lisää duunijuttuja: 

JAA
37 Comments
  • Maisa
    maaliskuu 31, 2019

    Tuota aihetta on itsekin pyöritellyt. Töiden kanssa mulla on nyt tilanne että on oikea hetki omasta mielestä. Sekin on silti suunniteltu siten, että tätä paikkaa ei nyt enää vaihdettais, vaikka mieli tekis. Koska eihän just ennen mahdollista äitiyttä voi vaihtaa! Ikävä työnantajalle, näin ajattelen ja silti samaan aikaan huomaan että tyhmästi ajateltu, eihän omaa uraa ja elämää tarvi kai laittaa paussille jos alkaa yrittää perustaa perhettä?

    • Valeäiti
      maaliskuu 31, 2019

      Ei tarvi ja hyvä työnantaja sitä tukee! Se just että mikään ei mene koskaan lopulliselle paussille ja hyvä tyyppi on hyvä tyyppi vielä kahden vuoden päästäkin. Oon kuullu ilahduttavan paljon tarinoita viimeisillään raskaana olevien palkkaamisesta ja jaksan uskoa että kulttuuri on muuttumassa siihen suuntaan 🙂

  • Anna
    huhtikuu 1, 2019

    Sain ite tietää tulleeni vakituiseen työpaikkaan kaksi päivää ennenkuin tein positiivisen raskaustestin. Ja plussan jälkeen ajoin pienen kolarin, oli mahtava viikko! Mutta podin myös alkuun huonoa omatuntoa asiasta, kunnes päätin just noin niinkuin kirjoitit: oon kyllä hyvä työntekijä myös sitten vuoden-parin päästä, kun palaan vapailta.
    Pienessä odottavien fb-ryhmässä oon ollut melkeen järkyttynyt siitä, kuinka moni jättää avoimia, saavutettavissa olevia työpaikkoja (esim. oman organisaation sisällä) hakematta sen takia, että on raskaana. Tai ylennys-/palkankorotuskeskusteluissa kertoo olevansa raskaana rv10 ja kappas, korotusta ei tuukkaan. Ei niinku ei. En ymmärrä semmosta nöyristelyä.

    • Valeäiti
      huhtikuu 4, 2019

      Ai että mikä kombo!

      Toi on mustakin melko harmillista, että ei edes yritetä jotain raskauden takia. Sillähän ne rakenteet sitten pysyykin yllä jos itsekin ajatellaan että ei tässä nyt voi työtä vaihtaa tai ylennystä saada.

  • M*
    huhtikuu 1, 2019

    Tässä näkee juuri sen, miten näkökulma on eri kun ajetaankin puhua täysin eri alasta (naisvaltainen eli pienipalkkainen hoitoala) sekä ympäristöstä (pääkaupunkiseudun ulkopuolella). Hoitoalalla ei ole etätyö tai omien projektien mahdollisuutta, lisänä kummittelee todella epämukavat työajat (itselläni esim iltapainotteinen, monivuorotyö) ja se, ettei työtä niin vain ole tarjolla (vakituista).

    Tässä kohti aina kuullaan se kuuluisa ”itse olet ammattisi valinnut” ja ”kaikki voi opiskella mitä haluaa”, mutta entäpä jos tämä ala onkin minulle se oikea, jossa omat vahvuuteni, arvoni, persoonani, taitoni ja kykyni ovat parhaassa käytössä? Kaikki meistä voi tehdä työtä, josta ei nauti ja joka ei tunnu omalle, mutta uskomattominta voi olla ymmärtää, että joku OIKEASTI haluaa olla hoitaja. Ei johtaja (esim Osastonhoitaja), ei lääkäri eikä IT-konsultti tai markkinointiosaaja. Ja se on nimenomaan meistä kaikkien etu, että se kuuluisa joku haluaa olla hoitaja ja on soveltuva nimenomaan siihen. Koska todennäköisesti kaikki meistä joskus joutuu potilaaksi jonnekin, jossakin.

    Perhe-elämän ja vuorotyön yhdistäminen on haastavaa, mutta siinä (kuten kaikessa) on myös hyviä puolia. Ekaluokkalaisen ei tarvitse osata lähteä yksin kouluun, päivähoitoa tarvitsee vähemmän (koska puoliso virka-aikatyössä) ja jää itselle sikaa esim opiskeluun (arkivapaat, ennen iltavuoroa kun lapset hoidossa). Haastetta tarjoaa säännölliset harrastukset (kuljettaminen), yhteinen koko perheen vapaa-aika ja jatkuva väsymys (vuorokausi rytmin epäsäännöllisyys). Ja toki se, ettei palkka vastaa työn vaativuutta (akuutti hoitotyössä käytännössä pelastetaan henkiä, toki koko hoitoala on mielestäni todella tärkeää) eikä epämukavan työajan kompensaatioita.
    Silti en ole ollut halukas työtäni vaihtamaan, omaa itsekkyyttä kai sekin, mutta minkäs teet kun oot oman paikkasi työelämässä löytänyt. Harmi vaan, ettei meidän yhteiskunta sitä arvosta juuri lainkaan (paitsi juhlapuheissa, joka ei tuo leipää pöytään).

    En tiedä vastasikin tämä vuodatus mihinkään, lähinnä täältä periferiasta eri alalta näkökulmaa.. 😊

    • Valeäiti
      huhtikuu 4, 2019

      No se tässä juuri olikin tarkoitus, saada eri näkökulmia! 🙂 kiitos siis siitä!

      Mä en kyllä kyseenalaista yhtään jonkun tahtoa olla hoitaja, äärimmäisen hieno ja kunnioitettava ammatti! Vuorotyö tosiaan aiheuttaa ihan sikana haasteita näihin hommiin. Et tainnut tässä vielä sitä vaan avata että onko sulla mahdollista jakaa puolison kanssa lasten hoitoa..? Se on ehkä se kokonaisuus mitä voisi vielä yhteiskunnan tasolla ruuvata. Että voisi perheen sisällä tehokkaammin jakaa kotona oloa.

      • M*
        huhtikuu 13, 2019

        Joo, se etu kyllä on että on voitu puolison kanssa jakaa hoitovastuuta. Varsinkin, kun molemmat teki vuorotyötä ja osittaista työaikaa, sillon tehtiin läpsystä vaihtoja kotona ja sillä tavoin lapset oli pidempään kotihoidossa päiväkodin sijaan ja kuitenkin taloudellinen tilanne pysyi hallinnassa.
        Nyt lapset saa olla virka-sika päikyssä, eikä niiden tarvitse elää tätä mun epäsäännöllistä vuorokausirytmiä, koska puolison työaika säännöllistä. Onneksi hänelle on avautunut mahdollisuus erilaiseen työhön ja on sen halunnut/joutunut ottaa vastaan.

        Tämä keskustelu on mielenkiintoinen! Jotenkin kuitenkin kaikki tekee omat, erilaiset päätökset omien, tiettyjen rajaehtojensa mukaan (erilaiset työt esim!). Itse en koskaan etukäteen miettinyt miten ura ja perhe yhdistää, ratkaisut on tehty elämäntilanteen mukaan matkan varrella. Välillä enemmän joustaen (esim rakennusaikana pyöritin arkea enemmän yksin) ja välillä vähemmän joustaen (esim monivuorotyö josta en vielä halua luopua, koska tykkään työstäni). En kannata 6+6+6 mallia juuri siitä syystä, että haluan säilyttää vapauden itse valita juuri sen parhaan ratkaisun omalle perheelle. Toki toivon , että voisimme jotenkin tukea myös miesten perhevapaiden pitämistä.

        • M*
          huhtikuu 13, 2019

          Ilmeisesti käytän sanaa ”sika” usein, koska puhelin korvaa ”aika” sanan sillä… 🙈😂

          • Valeäiti
            huhtikuu 13, 2019

            haha, joo mullakin käy SIKA usein niin 😀 😀

            6+6+6 on hankala malli tavallaan tuon vapauden rajoittamisen nimissä, mutta toisaalta tiedetään että isompi ongelma on se ettei niitä nyt sitten jaeta ollenkaan vaikka vapaus siihenkin olisi.

  • Anna
    huhtikuu 1, 2019

    Osastoa ”Mitä olisin halunnut tietää muun muassa ennen äidiksi tulemistani, mutta en olisi kuitenkaan uskonut”: elämä on hallitsematonta.

    Minulla oli mukava uraputki aluillaan, vakituinen työ, hyvä puoliso, molemmat halusimme lapsia, pieni pelästys yrityttämisen alussa sai arvostamaan sitä miten onnekkaita olemme, kun pystymme omin voimin lisääntymään.

    Finanssikriisi kai se isompi ilmiö kaiken taustalla oli. Puolisoni yritys meni konkurssiin, omalla työpaikallani ilmapiiri kiristyi sietämättömäksi. Seuraavan viiden vuoden aikana puoliso jäi kolme kertaa työttömäksi, meille syntyi kolme lasta, minulle kerrottin töissä joka välissä kuinka hankala ja huono ihminen olin. Ensin prakasi puolison terveys ja kun hän alkoi voida paremmin, minulta petti maa jalkojen alta.

    Seurasi kaksi vuotta, jonka aikana kaksi sairaslomalaista kasaili päitään ja pärjäili kolmen alle kouluikäisen lapsen kanssa. Luojalle kiitos hyvistä tukiverkoista sekä omista että yhteiskunnan.

    Lopulta minut irtisanottiin, mikä oli parasta mitä minulle on tapahtunut. (Sivuhuomautuksena: lisäksi työpaikallani oli mielenterveysdiagnoosilla kaksi muutakin sairaslomalaista.) Olin yrittänyt niin vimmatusti sopia rooliin, joka oli täysin epärealistinen, etten ollut katsellut muita mahdollisuuksia, varsinkaan sellaisia jotka mielestäni olisivat tarkoittaneet ura-asekelta alaspäin. Mikä on nyt jälkeen päin ajateltuna täysin kummallista. Silloinen työnantajani suhtautui esimerkiksi nuivasti osittaiseen hoitovapaaseen ja poissaolot lasten sairastamisten takia tuntuivat nekin aina siltä, että minulla oli jotain hyvitettävää.

    Nyt olen perustoimistoduunissa, jossa on OIKEASTI liukuva työaika, olen osittaisella hoitovapaalla, jonka ajankohta viikossa on joustava tarpeideni mukaan, lasten sairastelut aiheuttavat läpimän ”Paranemisia”-toivotuksen. Työnantaja, joka haluaa helpottaa kuormaani, niillä keinoilla mitä sillä on käytettävissä, aiheuttaa minussa raivoisaa uskollisuutta.

    Palatakseni tuohon ensimmäiseen kappaleeseen. Olen oppinut, että elämä on hallitsematonta. On hetkiä jolloin jalat tapaavat pohjaa ja voi ponnistaa haluamaansa suuntaan. Sitten aallot vievät sinne tai jonnekin ihan muualle. Ainoa mitä voi tehdä, on pitää katse pallossa. Tiedä mikä on tärkeää, niin tiedät aina mihin suuntaan lähteä.

    Tärkeä asia voi muuttua aina aika ajoin. Haluan olla lasten kanssa kotona mahdollisimman pitkään. Minulle aukesi hieno työmahdollisuus, jonka haluan käyttää. Puolison työtilanne on sellainen, että hän voisi olla kotona. En jaksa tätä 7-17 rallia, jonka nykyinen työ-päivähoito-kuvio aiheuttaa.

    Toinen oleellinen asia. Sinulla on 24 tuntia ja sinua on yksi. ÄLÄ yritä tehdä kaikkea ja kun olet sisäistänyt tämän, ÄLÄ tunne huonoa omaatuntoa siitä mitä et nyt tee.

    Tärkein neuvoni on: nuku. Pienten lasten vanhemmille kuulostaa lähinnä vittuilulta, mutta tee kaikkeasi, että saat tälle palikalle sen noin kahdeksan tuntia vuorokaudesta. Voit paremmin. Jos et saa nukuttua, on ensimmäinen prioriteettisi miettiä miten se onnistuu. Tarvitsetko apua, enemmän omaa aikaa, vähentää töitä, vaihtaa työpaikkaa, käydä lääkärissä, käydä terapiassa.

    Loppu 2/3 vuorokaudesta on iloista sekametelisoppaa, johon sisältyy työtä ja perhettä. Viimeinen oivallukseni on tunkea itseni tuohon ensimmäiseksi. Miten minä voin? Mitä minä tarvitsen, että voin antaa perheelle ja työlle sen verran, että kaikkien osallisten tyytyväisyydenaste on siedettävä.

    Sitten, kun kaikki tämä on paketissa, tapahtuu jotain ja asiat joutuu miettimään uusiksi. Työpaikat vaihtuvat, ura on kokoelma asioita joita osaan tehdä, joita haluan tehdä ja joissa haluan kehittyä paremmaksi.

    • Valeäiti
      huhtikuu 5, 2019

      Voi että, teillä on ollu kyllä rankat vuodet <3 Elämä voi todella heitellä ihan mihin suuntaan vain, ilman lapsia tai lasten kanssa. Hyviä neuvoja tässä paljon!

  • Noora / Villakoiriajakissankarvaa
    huhtikuu 1, 2019

    Mulla on sellainen tilanne, että esikoinen on nyt 2 v 7 kk, ja haluaisin toisen lapsen oikeastaan vaikka heti. Ongelmana on kuitenkin se, että en ole vielä työelämässä vaan opiskelen, ja olen jo ensimmäisen lapsen kohdalla ollut 2 v. poissa opintojen parista, enkä haluaisi enää venyttää valmistumista. Olen siis aikaisemmin opiskellut yhden alan, valmistunut työttömäksi, hakenut töitä lähes vuoden ja sitten aloittanut tämän alan. En siis ole vielä ollut kunnolla työelämässä muutamaa kesätyötä lukuunottamatta ja ahdistaa jo nyt miten tulen valmistumiseni jälkeen työllistymään. Suunnitelmissani on tällä hetkellä valmistua vuoden päästä kesään mennessä, ehkä hieman aikaisemmin, ja sitten pitäisi löytää työpaikka. Mutta jos olen lähes vailla työkokemusta ja siihen päälle vielä raskaana, palkkaako minua kukaan? Kaiken lisäksi ensimmäinen raskauteni oli aika haastava ja jo puolen välin kieppeillä jouduin majoittautumaan sohvan nurkkaan loppuraskaudeksi supistelun (ei avaavaa, mutta todella rasittavaa!) takia. Eli en edes tiedä pystyisinkö seuraavan raskauden aikana olemaan esimerkiksi töissä tai tekemään ensi kevään harjoittelut loppuun. Toisaalta minulle voisi sopia parhaiten se, että valmistuisin, saisin töitä ja sitten jonkin ajan päästä jäisin äitiyslomalle. Se ei vaan tunnu työnantajaa kohtaan kovin reilulta, mutta tosiaan olen kyllä sieltä palaamassa, ja tämän hetken suunnitelmana olisi olla kotona toisen kanssa noin vuoden, puolitoista, jonka jälkeen isä jäisi kotiin kunnes lapsi on kaksi. Kauhean turhauttavaa ja ahdistavaa, kun en haluaisi suunnitella lasten saamista työurani kautta, mutta toisaalta omien kokemusteni pohjalta (työllistymisen pirullinen vaikeus) tuntuu että on pakko. Kun oikeasti haluaisin vaan toisen lapsen ilman että se vaikeuttaisi (tai hidastaisi niin paljon) työelämään pääsemistä. Täytän kuitenkin tänä vuonna jo 30, enkä vieläkään ole saanut jalkaa oven väliin. Ahdistaa!

    • Valeäiti
      huhtikuu 5, 2019

      Äh, nää on niin vaikeita! Ymmärrän täysin! Ei kai auta kuin pelata niillä korteilla mitä on: miettiä pystyisikö olla sitten itse vähemmän lapsen synnyttyä kotona tai jotain.

      Sen sanon että älä työnantajan reiluutta mieti yhtään! Ei sitä mieti moni muukaan ja tilanteet vaihtuu ihan ilman lapsiakin monella. Lasten toivominen tai saaminen ei ole mikään rikos tai epäreiluus työnantajaa kohtaan, se on vain osa elämää.

      • Noora / Villakoiria ja kissankarvaa
        huhtikuu 12, 2019

        Kiitos! Tää auttaa vähän. Tuntuu vaan, että kun ei sitä työpaikkaa ole vieläkään löytynyt kaikesta opiskelusta huolimatta (vai ehkä sen takia?), en uskaltaisi tehdä itseni palkkaamisesta enää yhtään vähemmän houkuttelevaa. Ja sitä se äitiysloman mahdollisuus käsittääkseni työnantajan kannalta on, jo ihan kustannussyistä. Toki ihanaa kuulla, että enää raskaana oleva tai potentiaalisesti lisääntyvä nainen ei automaattisesti voisi saada hakemaansa työtä, jos muutoin on työhön ja työpaikkaan soveltuvin. Silti on koko ajan pieni pelko persiissä, että saanko työpaikkaa valmistumisen jälkeen noin ylipäätään. Yritän luottaa siihen, että saan. Tottakai saan. Jotain. En vaan haluais, että se ”jotain” on kohta 10 vuoden korkeakouluopintojen jälkeen se lähi-Siwaan kassa, yhtään väheksymättä sitä työtä. Olis vaan kiva voida hyödyntää sitä vuosien opiskelua jotenkin.

  • Aino
    huhtikuu 1, 2019

    Kuulin kolme vuotta sitten tähän aiheeseen liittyen viisauden, jonka paikkansapitävyyttä ihailen joka päivä enemmän: tärkein urapäätös, jonka teet, ei ole se, hankkiako ura vai perhe, vaan se, millaisen puolison valitset. Jos joudut täysin vastaamaan kotikaaoksesta, päiväkotirumbasta jne, on varmasti vaikeampaa saada sekä ura että perhe, versus se, että vanhemmuus ja arki laajemmin on aidosti kahden vastuulla tasa-arvoisesti. Mikä varmaan valitettavasti näin pääsääntöisesti vielä korostuu yksinhuoltajalla.

    Toinen asia on mainitsemasi mustavalkoisuudesta eroonpääseminen. Ensinnäkin (Suomessa) harvoin on absoluuttisesti pakko valita ura vai perhe, minkä lisäksi ei pidä lukkiutua olettamaan siitä, miten uran pitäisi mennä eteenpäin – nimenomaan joskus voi liikkua myös sivulle- tai alaspäin ja se sitten ollakin oikotie ylöspäin. Itse vaihdoin hommia pari vuotta sitten työhön, jossa oli huonompi palkka ja näennäisesti huonompi titteli – paitsi, että oikeasti työpaikasta sai kaikin tavoin ammatillisesti ihan huikeasti irti ja osaamisen ja vastuut aivan uudelle tasolle – ja tähän luotin tehdessäni valinnan paikasta. Eikä tämä nykyinenkään näytä suoraan ulospäin niin hyvältä, mitä oikeasti on, mutta minulla on vahva luotto siihen, että nämä ehkä jonkun mielestä sivupolut ovatkin oikeasti tosi tärkeä etappi ja siirtymä sinne aidosti seuraavalle tasolle, joka on pidemmän tähtäimen unelma. Ja toisaalta kompensaationa huonommasta palkasta kuin aiemmin yksityisellä puolella advisory-hommissa olen oikeasti päässyt perheystävällisiin työpaikkoihin, joissa arvoani työntekijänä ei määritä tekemäni ylityöt, vaan kompetenssi, ja työ ja vapaa-aika ovat aidosti tosi hyvin tasapainossa. Mitä taas arvostan todella paljon lasten ollessa pieniä.

    Ja toisaalta, koska itse tein tämän sivuhypyn mieheni uran merkittävässä siirtymävaiheessa, pystyin näin tukemaan häntä ja ottamaan vähän enemmän vastuuta perheestä, mikä taas jo nyt näkyy sitten siinä, että hän pystyykin joustamaan enemmän ja seuraavan kerran roolit ovat sitten toisin päin. Eli meille olennaista molempien uran kannalta on se, että arki on jaettu ja molemmat vastaavat siitä yhtäläisesti – ja myös ymmärrys siitä, että uralla on erilaisia vaiheita ja välillä toinen voi joutua ottamaan tilapäisesti enemmän vastuuta kuin toinen.

    • Valeäiti
      huhtikuu 6, 2019

      AAA miten ihana viisaus! Just toi! Mä olen oikeasti vähän hämmästynyt kun tämä keskustelu on joskus tosi paljon vain naisten ympärillä. Tai siis naiset miettii omaa uraa, omia mahdollisuuksia jne pahimmillaan ihan yksin ilman että puolison mahdollista osallistumista edes mainitaan.

      Tiedän olevani tosi vahvassa kuplassa kun oma parisuhde on niin tasa-arvoinen että nämä asiat mietitään aina yhdessä ja miehen kotiin jäänti on täysin validi vaihtoehto. Siksi yllätyn joka kerta ettei näin ole kaikkialla. Lakimuutos 6+6+6 malliin olisi siksi hyvä vaihtoehto että jokaisessa perheessä tähän tulisi painetta.

      Tosi kiva kuulla sun kokemuksista!

  • Liisa
    huhtikuu 1, 2019

    Onko sellaista työtä johon ei odotettaisi työntekijän antavan 100% työpanosta? Jotenkin on sellainen kuva minulla, että työelämä vaatii aina vaan enemmän. Jos on lapsia, ei ainakaan saisi olla pois sen vuoksi, että lapsi on flunssassa.
    Toivoisin, että työelämä muuttuisi joustavammaksi. Osa-aikatyön mahdollisuuksia lisättäisiin ja ilmapiiri olisi kannustava ja hyväksyvä.
    Jossain varmasti on tapahtunut kulttuurin muutosta. Just tätä, että raskaana oleva on palkattu. Ja isien perhevapaat tulee yleisemmiksi. Jne. Mutta matka on pitkä vielä ja keskustelu onkin siksi hyväksi.
    Koin itse, että työelämä olisi vaatinut minulta liiaksi, kun lapset olivat ihan pieniä. Eikä aikaa lapsille olisi ollut tarpeeksi. Puhumattakaan parisuhteen hoidosta tai omasta hyvinvoinnista. Halusin tarjota lapsille kiireettömän lapsuuden alun. Enkä halunnut rutistaa itsestäni mehuja työn ja perheen puristuksessa. Siksi olin kotona pitkään lasten kanssa. Ja jälkeenpäin kun katsoo, niin aika oli todella lyhyt. Lapset kasvavat nopeasti.
    CV:ssä viisi vuotta nenän niistoa , kakkavaipan vaihtamista, kurahousujen huuhtelua, hiekkakakkujen tekemistä, imetystä, soseiden valmistusta, kiireettömiä aamuja, neuvolakäyntejä, lukemista, pyykkihuoltoa, päiväunia, sylittelyä ja perhekerhoja ei vaan näytä hyvälle jostain syystä.
    Olen kuitenkin ajatellut, että työtä ehdin tehdä kyllä varmasti tarpeeksi pitkään. Ja kehittää itseäni ammatillisesti, vaikka olinkin kotona pitkään.
    Toivoisin, että perheillä olisi rohkeutta tehdä asioita omalla tavallaan. Anoa osittaista perhevapaata, kun siltä tuntuu. Tai kysyä mahdollisuutta tehdä työtä viikonloppuisin vaikka jo äitiyslomalla. Ei varmasti ole yhtä oikeaa tapaa. Työt, perheet, perhetilanteet, tukiverkot jne. kun ovat niin erilaisia.

    • Valeäiti
      huhtikuu 6, 2019

      Vastakysymys: kuka määrittää mikä se 100% on? Jokaisen pitää itse olla aika tarkkana siitä miten paljon itsestään antaa ja mikä on liikaa. Musta työnantaja ei myöskään voi odottaa ihmiseltä robottimaisen täydellistä suoritusta, mutta voi toki odottaa että ne ajat kun ollaan töissä keskitytään töihin. Se taas edellyttää tasapainoa muussa elämässä ja siinä työnantaja voi tukea. Onneksi näitä hyviä työnantajia on, vaikkakin varmasti vielä vähemmistössä.

      Monella alalla vähempi kuin 100% työaika on tosiaan myös mahdollinen, sitä soisi käytettävän enemmän – myös meidän perheessä 😀

      • Liisa
        huhtikuu 7, 2019

        Se on varmaan eri päivinä eri, se 100%. Inhimillistä on, että jonain päivänä on väsyneempi ja jonain taas täynnä energiaa. Jokaisen on kyllä huolehdittava omasta jaksamisestaan, se on totta. Mutta mietin esim. lastenhoitajaa ison lapsiryhmän kanssa. Miten siinä järkkää päivän, jos itsellä on huono päivä ja jaksaminen kortilla? Lapsiin sitä ei voi purkaa ja lapset on kaikki hoidettava. Ehkä kollega ottaa sitten enemmän vastuuta ryhmästä? Tai on vaan sairaslomalle jäätävä?
        Tietotyössä ehkä on helpompi jättää joku asia huomiseen odottamaan. Jos priorisoinnin mahdollisuus on. Mutta ei se sielläkään varmasti aina ole niin helppoa. Jos lapsi on valvottanut vaikka korvatulehduksen vuoksi ja seuraavana päivänä on tärkeä palaveri tai joku homma mikä vaatis 100% keskittymisen. Kommenteista päätellen ainakin herkästi työt sitten vaan kasaantuu, jos jonain päivänä ei ole työtehoja tai on pois hoitamassa kipeää lasta? Ja tuokin, että lyhennettyä työaikaa ei käytetä sen vuoksi, että työmäärä on loppupelissä kuitenkin sama. Kuulostaa pahalta, tai ainakin kehittämisen paikalta. Vaatimuksia työelämässä epäilemättä riittää, eri aloilla vaan ehkä hieman erilaisia.
        Suomalaisilla on varmaan aika kova työmoraali, onko se hyvä vai paha?

        • Valeäiti
          huhtikuu 7, 2019

          Lastenhoitaja varmaan jakaa kuormaa kollegan kanssa, tai ehkä sinä päivänä voi jättää jonkun homman tekemättä joka oli tarkoitus? Ei kyllä hajuakaan 😀 Se 100% on varmaan pakollinen mm. ensiapuhommissa ja lentäessä ja siellähän sitä myös valvotaan! Lentäjien unta esimerkiksi seurataan monessa lentoyhtiössä. Sama tekisi ihan hyvää tietotyöläisille…

          Tietotyössä just toi hommien johtaminen itse on se haaste. Pitää itse tosi paljon ymmärtää milloin jotain juttuja pitää tehdä ja milloin oikeasti voi jättää tekemättä. Työmoraali on varmaan tosi korkea meillä!

          • pilami
            huhtikuu 8, 2019

            Työssä jaksamisen kannalta tietotyön tekijät (ainakin) tarvitsisivat mielestäni isosti ohjausta siihen että ymmärtäisivät mitkä työt pitää tehdä ykkösprioriteetilla ja hyvin, mitkä voi rääpiä vasurilla kasaan ja mitkä voi ihan vain jättää hoitamatta. Moni työkuormansa kanssa tuskaileva saattaa käyttää aikaansa vähän huonosti: yritetään tehdä kaikki tosi tosi hyvin ja se on ihan vaan väärä ajattelutapa. Nykyään kaikkien työkuorma lienee jotain 120-180 % välissä ja suuri tarve olisi taidolle priorisoida ja keskittyä oleelliseen. Toki taito jota itsekin päivittäin harjoittelen.

  • pilami
    huhtikuu 1, 2019

    Mä olen ollut äitiyslomien aikaan ja vielä niiden jälkeenkin aika epätyydyttävässä työssä. Finanssikriisi vaikeutti suuresti uuden duunin löytymistä. Työmahdollisuuksien perässä olemme jopa vaihtaneet paikkakuntaa ihan kokonaan. Nyt on saatu kuviot rullaamaan ja työpaikka vaihdettua. Perheen päiväkotiaikaa on vielä tämä kevät jäljellä. Ja näin jälkikäteen ajateltuna olen aivan h**vetin ylpeä miten hyvin olemme saaneet perhe-elämän ja kaksi vaativaa työpaikkaa yhdistettyä tilanteessa, jossa yhtenäkään päiväkotipäivänä näiden vuosien aikana kukaan muu kuin minä tai mieheni ei ole lapsiamme päiväkodista pois hakenut. Mä olen ihan tietoisesti opetellut olemaan ylpeä siitä että olemme molemmat kovalla työllä opiskelleet sellaiset tutkinnot itsellemme että ne mahdollistavat tällaiset duunit jotka myös joustavat tarvittaessa: etätyöt, liukumat ym. Toki meillä tehdään töitä myös iltaisin ja viikonloppuisin mutta koska duuni joustaa tarvittaessa niin myös minä olen valmis joustamaan. Meillä ei ole koskaan ollut tukiverkkoja arjessamme mutta silti perheen ja työn yhdistäminen on ollut melko kitkatonta. Ainoa mistä on vuosien saatossa joustettu, ovat vanhempien harrastukset – nyt nekin ovat taas palannneet / palaamassa kalentereihin.

    Jälkikäteen ajateltuna olen tehnyt yhden emämunauksen urallani ja se on se, etten raskautta suunnitellessamme etsinyt aktiivisesti uutta työpaikkaa. Sitten tuli lama ja siihen paikkaan tuli jumiuduttua liian pitkäksi aikaa. Mutta kukapa maailman taloustilanteelle mitään mahtaa. Ainakin nautin kotona olosta oikein kunnolla kun ei erityisesti ollut töihin ikävä. Nyt olisi eri tilanne.

    Olemme mieheni kanssa molemmat tehneet ajoittain lyhennettyä työviikkoa mutta se ei lyö näissä töissä leiville koska käytännössä palkka putoaa mutta työmäärä ei. Suomalainen työelämä ei oikein pysty tietotyössä vielä vastaamaan osa-aikaiseen tekemiseen riittävässä määrin. Toivottavasti tämä kehittyy jatkossa.

    Muuten olen sitä mieltä että työelämää ei kannata laittaa lasten hankinnan edelle. Kaduttaa vain jälkikäteen. Jos lapsia haluaa niin kannattaa niitä yrittää sitten saada. Näköjään näitä töitä ehtii tosi hyvin tehdä vielä vuosikymmeniä lasten hankkimisen jälkeenkin. Ehkä toi perspektiivi just: eläkeikä siintää itselläni 30 (!) vuoden päässä, työelämää on reilut 10 takana, josta reilu 2 vuotta lasten kanssa kotona. Aika minimaalinen aika kokonaisuuden kannalta.

    • Valeäiti
      huhtikuu 6, 2019

      HYVÄ TE! Ja todellakin niin samaa mieltä monesta jutusta, erityisesti tästä:

      ”työelämää ei kannata laittaa lasten hankinnan edelle. Kaduttaa vain jälkikäteen. Jos lapsia haluaa niin kannattaa niitä yrittää sitten saada. Näköjään näitä töitä ehtii tosi hyvin tehdä vielä vuosikymmeniä lasten hankkimisen jälkeenkin” Amen!

      Lyhenetty työaika on multakin jäänyt aina käyttämättä just ton takia. Herkästi tulis samat duunit huonommalla palkalla.

  • Olen katkera mutta kenelle - turhauttas
    huhtikuu 1, 2019

    Juuri tein työhakemusta. Sellaista ittumaista, jossa työpaikoille on omat slottinsa. Kymmenen jaksoin näpyttää. Olen siis pätkätyöläinen, akateeminen. Koululaiset saa kerran vuodessa todistuksen ja mulla on tupannut myös tippumaan todistus per vuosi. Pisin aika samassa työpaikassa on kaksi vuotta ja sinä aikana ehti olla kolme työsopimusta.

    Tästä varsin epävarmasta työtilanteesta huolimatta uskalsin kuitenkin haluta lapsia, jotka syntyivät vajaan kahden vuoden välein. Lasten välissä hain töitä mutta en saanut. Niinpä kotona vietettyjä vuosia on cv:n näkökulmasta aika monta. Hoitovapaalla yritin tehdä yhtä työprokkista mutta ei minusta ollut siihen yhden tunnin työskentelyyn päivällä (päiväunet) ja yöunista nipistämiseen,että jotain saisi aikaiseksi. Tästä syystä opiskelusta ei myös tullut mitään.

    Toisin sanoen ainakaan omalla kohdallani vanhemmuuden tasaisesti jakaminen on todella haastavaa, kun toisella on (onneksi) vakkariduuni ja itsellä pitäisi löytää edes jotenkin palkallaan kilpaileva työ ja vielä siten, että puoliso ehtisi ilmoittaa työnantajalleen kaksi kuukautta etukäteen, että on jäämässä hoitovapaalle.

    Parannuksena tilanteeseen näen vanhempainvapaiden uudistamisen 6+6+6 malliin. Silloin on PAKKO vaihtaa kotona olijaa ja uskon sen vapauttavan myös työpaikkoja ja ehkä jopa luomaan joustoa kaikkiin työpaikkoihin.

    • Valeäiti
      huhtikuu 6, 2019

      Mut odotas multa jäi vielä ymmärtämättä, oliko joku este ettei mies voi olla kotona vai oliko se vain toi että hänellä on (suurempi) palkka? Oletteko laskeneet sen kokonaan auki kuinka iso investointi olisi olla vaikka muutama kuukausi / vuosi niin että ehtisit hakea töitä tai saada ne opiskelut pakettiin tai jotain?

      Kunhan huutelen täältä sivusta, en minä mistään tiedä 😀 Nää on tosi vaikeita asioita! Samaa mieltä 6+6+6 mallista!

  • Ellen
    huhtikuu 2, 2019

    Minä taasen koen, että oli pakko valita joko kolmas lapsi (jos olisi tullut raskaaksi) tai ura. Lapsillani on ikäeroa vajaa 2v ja ehdin käydä vähän töissä välissä, kotona 1.5v molempien kanssa. Olin lyhyellä aikavälillä kolme vuotta poissa ja paluu töihin on ollut vaikea molemmilla kerroilla. Olen töissä miesvaltaisella alalla (tiimin ainoa nainen), missä kehitys on kovaa. Tipuin joka kerta kärryiltä pahasti ja vaatii aina kovan työn päästä edes jotenkin takaisin. Maksan edelleen osaamistasolla hintaa siitä, että olin poissa. Kollegani eivät ole olleet äitiyslomilla ja he ovat kehittyneet koko tuon minun poissaoloni ajan. Työpaikkani on erittäin lapsimyönteinen, mutta itse työn tekeminen on haastavaa, kun on jäänyt kehityksestä jälkeen. En usko, että olisin enää kolmannen poissaoloni jälkeen pystynyt palaamaan tälle tasolle osaamisessani, koska ikää tulee koko ajan lisää (yli 40v) ja pikkulapsiaika unettomuuksineen on turruttavaa jo itsessään. En ollut valmis ”uhraamaan” kovalla työllä hankittua osaamistani.. Toki kolmannen kohdalla kaikki olisi voinut olla helpompaa, mutta kahden koliikki-korvakierteen jälkeen alkaa todennäköisyydetkin olla aika pienet. 🙂

    • Valeäiti
      huhtikuu 6, 2019

      Tässäpä onkin monta mielenkiintoista asiaa samassa! Kunnianhimo omaan kehittymiseen vs. kotona olo, eteneminen työyhteisön sisällä, kompetenessin kehittyminen läpi työelämän jne. Mahdoton huudella täältä mitään kun en sinusta tarkemmin mitään tiedä mutta kiinnostavaa olisi jutella tästä enemmän 🙂

      Mä uskon että työ on jatkuvaa oppimista ja aina tulee tilanteita joissa joutuu ikään kuin kokonaan uuden ääreen opettelemaan ja joskus se täysin uusi tyyppi tai uudesti aloittava tyyppi voi saada parhaan näkemyksen kun vanhat opit ei paina!

      Samalla ymmärrän toki – ja kunnioitan kovasti – että punnitsee omia voimavaroja. Se on tosi tärkeää. Kunhan päätösten takana on kaikki vaihtoehdot punnittu eikä asiat jää harmittaa niin jokaisen on tehtävä just se päätös mikä itselle parhaiten sopii!

  • Nimetön
    huhtikuu 3, 2019

    Täytyy todeta, että omaan mieleen ei edes tullut ajatus ura VAI perhe, mutta näiden yhteensovittamisesta löytyy kyllä loputonta haastetta. Tietotyön johtajana onneksi dilemmat ovat tavallaan itse aiheutettuja, kukaan ei pakota yhtään mihinkään, mutta seurauksia toki niillä omilla valinnoilla on. Ja ainakin itse joudun ihan kokoajan valitsemaan. On asioita jota haluaisin ammattillisesti ja yksilönä, mutta en niin paljon että olisin valmis kantamaan seuraukset perheelle. Asioita jota työ-minä todella haluaisi, mutta ilman puolison innostusta ja panosta ei voi toteuttaa ilman kohtuuttomia seurauksia lapsille. Energiaa mitä haluaisin antaa enemmän lapsille, mutta jonka takia en ole valmis suitsimaan vielä lisää omia ambitioita tai vaikka jättämään alaisia pulaan. Aika on todella kortilla ja kultaakin arvokkaampaa. Mustavalkoisia päätöksiä vähän. Rakastan lapsia yli kaiken ja todella pidän mielekkäästä työstäni. Tosi helpolla menee oman jaksamisen kannalta överiksi kokonaisuus, ja vertaistuki toisilta uraan ja lapsiin panostavilta on ollut todella tärkeää henkisesti. Joskus ihan käytännön vinkkien kautta, mutta eniten ihan vaan se että joku muu tajuaa kuinka turhauttavaa ja hengästyttävää on, vaikka vaihtoehdoista paras olisikin käytössä ja ihan omasta valinnasta.

    • Valeäiti
      huhtikuu 6, 2019

      Juu ei tämä aina helppoa ole 😀 Mutta kunhan päätökset ja valinnat on omia eikä puolison tai työpaikan sanelemaa niin sen kanssa voi elää! Juuri noi käytännön vinkit on ihan kullanarvoisia.

      Mulla paras keino itselleni on ollut vain reilu riman alentaminen. Lapset ei juuri harrasta, minä en harrasta mitään tavoitteellisesti eikä koti todellakaan ole niin siisti kuin oikeasti haluaisin. Mutta työt + perhe sujuu.

  • Ninde
    huhtikuu 3, 2019

    Kommentoin lyhyesti, ura vai perhe? No olen ehkä jonkin mielestä outo tai jotain mutta itse näen tämän arvokysymyksenä, itse olen ollut esikoisen kanssa kotona kolme vuotta ja sit muutama vuosi työelämää ja sit sain kaksi lasta peräkkäin ja olin reilu 5vuotta kotona. Elämäni parhaat vuodet, ja uskon etten koskaan kadu sitä että olin lasten kanssa. Eilen sain työtarjouksen ihan huippu homma josta pidän, mutta kieltäydyin koska haluan pitää vielä kerran kesän lomaa lasten kanssa, koska taloudellisesti se on mahdollista, eli valitsin perheen, ja minun ehkä naivi ajatus on tämä että jos elämän omien arvojen mukaan siinä voi vaan käydä hyvin. Uraa kerkeää tekemään vielä kun lapset isompia.. ja tiedän että en tule katumaan että annoin ihanan työ jutun pois koska haluan olla lasten kanssa kesällä 2kk lomalla. Ensi vuonna se ei ehkä onnistu enää näin hyvin niin otan tämän kesän vastaan niin lämmöllä.

    Mutta en halua loukata ketään ns. Ura ihmistä sillä etteikö perhe teille ole tärkeä.. olemme vaan erilaisia, ja tietenkin perheelliselle perhe on tärkeä! Kerroin vaan miten itellä tämä menee..

    • Valeäiti
      huhtikuu 6, 2019

      No hmmm vähän tuosta meinaan itse loukkaantua kieltämättä jos ajatuksesi on se että työn valitsevalla on ikään kuin ”huonommat arvot”? Tajuan kyllä varmaan mitä tarkoitat, koska arvot on aina henkilökohtaiset!

      Mä esim koen olevani ihan tosi paljon lasten kanssa vaikka olenkin töissä. Koen tehneeni siis täysin arvojani vastaavan valinnan. Mutta mun omiin arvoihin ei enää mahtuisi esim se että tekisin vaikkapa viikot töitä eri paikkakunnalla kuin lapset.

      Tai ehkä arvo on väärä sana, enemmän se on asia jota haluan. Haluan olla lasten kanssa, mutta haluan myös tehdä töitä. Arvot liittyy päässäni sitten siihen että tekee valinnat sen mukaan mitä itse oikeasti kunnioittaa, eikä toisten painostuksesta. Kotiin saa todellakin jäädä vaikka loppuelämäkseen jos sitä haluaa ja se on mahdollista – tai mennä heti vauvan synnyttyä himotöihin jos haluaa! kunpa vain kaikki rakenteet tukisi näitä kaikkia vaihtoehtoja 🙂 ..Onneksi meitä on niin moneen junaan!

  • Nimetön
    huhtikuu 7, 2019

    Onpas täällä mielenkiintoisia kommentteja! Itse olen alalla, joka menee todella nopeasti eteenpäin, ja pitkiä vapaita on vaikeaa pitää tippumatta kelkasta. Lisäksi tällä alalla on tosi kova kilpailu, joten cv:ssä ei saisi olla pitkiä aukkoja. Olen kuitenkin viihtynyt kotona tosi hyvin sen ajan mitä olen perhevapailla ollut. Mieheni ala on puolestaan taukojen suhteen ja muutenkin joustavampi, mutta hän taas tykkää työstään paljon, ja on halunnut palata suht pian takaisin töihin. Ollaan ratkaistu tää dilemma niin että meidän kolme lasta ovat syntyneet pitkillä ikäeroilla niin että me molemmat pääsimme kunnolla takaisin töihin lasten syntymien välissä ja perheessä ei myöskään ole ollut kuin yksi vaippaikäinen kerralla. Perhevapaat ollaan jaettu meidän kesken tasan, mutta mies on ottanut selkeästi enemmän vetovastuuta arjen pyörittämisestä (silloin siis kun molemmat töissä). Samaa mieltä siinä, että puolison valinta urakehityksen kannalta on melkoisen tärkeää! (Tiedän oikeasti tyyppejä, jotka eivät halua että niiden vaimot on työelämässä. wtf?)

    • Valeäiti
      huhtikuu 7, 2019

      Tää on ollu super mielenkiintoista tämä keskustelu! Nää ohi vilahtavat alat on mulle uusia, tai en ole itse koskaan joutunut kokemaan sitä että tippuisi kelkasta. Mietin vaan että miten niille aloille sitten koskaan tulee uusia tyyppejä? Eli onko takana kuitenkin se oma vaatimus- tai toivetaso omasta asemasta joka ei sitten pysy mukana jos on kotona? Hirveän kinnostava aihe!

      Hyvin olette ratkaisseet, juuri toi että otetaan huomioon oman elämän kaikki puolet ja mahdollisuudet on ratkaisevaa.

      • Nimetön
        huhtikuu 8, 2019

        Hyviä kysymyksiä. Ikävä kyllä kyse ei ole vain omasta vaatimustasosta. Olen siis tutkija kokeellisen luonnontieteiden alalla ja useimmat rahoitukset on suunnattu ihmisille joilla x vuotta väitöksestä. Jos rahoitusta ei tule, on aika vaihtaa alaa. Rahoitusta on vaikea hakea, jos ei ole labrassa hankkimassa uutta dataa, jonka pohjalta hakemukset kirjoitetaan. Tällä hetkellä myös uusia metodeja tulee hurjaa vauhtia, minkä seurauksena uutta tietoa tulee rytinällä. Uudet tyypit tulevat alalle väitöskirja- ja post doc tutkijoina ja niissä hommissa on myös ns parasta ennen päiväys (jälkimmäisessä rahoituksen takia). Alalle tyypillistä on pyramidirakenne – mitä korkeammalle mennään, sitä vähemmän sieltä löytyy naisia. Professorikunta on edelleen miesvaltaista (Suomen tilanteesta oli viimeksi sunnuntaina kolumni Hesarissa) vaikka esim omalla alallani valtaosa opiskelijoista on ollut jo monta vuosikymmentä naisia. Tähän on valtavasti erilaisia selityksiä, tässä joitakin: Alan läpäisevä yleinen hyvä veli kerho-kulttuuri, ohjauksessa/rekrytoinnissa/vertaisarvioinnissa/julkaisujen viittauksissa tapahtuva miesten suosiminen (kaikista olemassa tutkimuksiin perustuvaa näyttöä), perheiden sisäinen työnjako, ja se, (oma inhokkini, koska se on pikemminkin seuraus naisvihamielisestä kulttuurista eikä syy itsessään) että ”naiset ei vain hae virkoja”. Lisähaastetta tulee siitä, että kilpailijat tulevat maista joissa suppeampi (esim Englanti) tai olematon perhevapaapolitiikka (USA, Kiina).

        • Valeäiti
          huhtikuu 11, 2019

          Ah miten mielenkiintoista – ja hankalaa! Nyt ymmärrän paremmin. Tutkijana sitä on hiukan kuin yrittäjä, jolloin joutuu ihan eri tavalla huolehtimaan siitä uran jatkuvuudesta myös taukojen aikana. Työntekijänä Suomessa on helpompaa tässä suhteessa. Tuo naisten puute tutkimustyössä on musta hirveän hälyttävä asia. Toivon sen korjaantuvan.

  • Tuulis
    huhtikuu 9, 2019

    Tosi kiinnostava keskustelu! Olen kolmekymmentä ja reistaileva terveys on venyttänyt korkeakouluopinnot yli vuosikymmenen pituiseksi ja päättyipä yli vuosikymmenen parisuhde avioeroon. Olen siis tilanteessa, jossa tuntuu, että jos lapsia haluaisi, ne olisi syytä hankkia pian biologian ja sairaushistorian takia, mutta samalla olisi palo päästä vihdoin tekemään rahaa ja uraa (toki epäsäännöllisiä koulutusta vastaavia työpätkiä on tullut tehtyä silloin tällöin). Tässä vaiheessa tuntuu osittain sille, että vuosiksi kotiin jääminen olisi taloudellinen ja uraan liittyvä itsemurha eikä toisaalta välttämättä useammalle lapselle voi toivoa kovin pitkiä ikäeroja. Lisäksi huolettaa vähän se parisuhteettomuus – olisi huippua jos vastaan tulisi semmoinen parisuhde, jossa vanhemmuus ja sen jakaminen olisi yhteinen tahto. Jos ei tule, niin lapsen hankkiminen yksin ja ura tuntuu pikkaisen tiukemmalta setiltä enkä ole terveyshistoriallani edes varma uskallanko.

    • Valeäiti
      huhtikuu 13, 2019

      no toi on kyllä tiukka kombo, sekä lapsen että uran hankkiminen yksin vailla toisen tukea (ja rahaa) voi olla raskasta. Ja vielä terveysongelmat päälle :/ eivät ole helppoja asioita nämä, toivon että sulle löytyy pian joku hyvä ratkaisu! <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.