Yksi ihan tavallinen lauantai ajassa jossa arki kaikkialla kaatuu

Aamulla siivoan huoneita, taas. Haluan ottaa uusista matoista kuvia nyt kun aurinko on sopiva ja vastarymsteeratut huoneet vielä siistejä. Vain vähän siivoamista. Liian aikaisin herännyt vauva tulee jokaiseen kuvaan mukaan, hän haluaisi enemmän kuin mitään syödä kamerani.

Kuvat eivät tahdo onnistua, en osaa vieläkään uutta kameraani ja jossain on sittenkin sotkua ja aurinko väärässä kulmassa. Itkettää. Niin kuin kaikki muukin. Tajuan että on päänsärky, tai oikeastaan päänsärytön migreeni. Tuntuu että kauan odottamani lauantai menee hukkaan, kiukuttelen lisää.

Mitä tänään lounaaksi, kuinka tämä yllättää joka kerta? Eineksiä, syödään kaappi tyhjäksi. Tänään jonkun on uskallettava kauppaan, viimeistään huomenna.

He kokoavat trampan, minä nukun päänsärkyäni pois. Herään kaksi kerrosta alempaa kuuluvaan itkuun, Kolmosen päiväuni on jostain syystä keskeytynyt. Whatsappaan Insinöörin kanssa – hoidatko? Hän hoitaa.

Isot pomppivat punaposkisina melkein valmiin trampan päällä, t-paidoissa herranjestas. Ei kuulemma ole kylmä. Uskon kun asetun itse ilman takkia sohvalle kahvin ajaksi. Tässä melkein tarkenee. Hetki myöhemmin olemme kaikki kyyryssä päällekkäin sohvalla, suojaamme itseämme villatakin uumeniin, untuvatakit takaisin päälle löytäneinä. Olen tunkenut omat käteni Insinöörin takin hihoihin ja Kakkonen yrittää piiloutua t-paidassaan (ilman toista sukkaa) samoihin uumeniin eikä muka vieläkään ole kylmä.

Tämä hetki on ihana. Me kaikki samassa tilassa, yhdessä kikattelemassa ja hytisemässä. Mutta kevään pettävä viima pakottaa sisään, vauvakin herää. Tilaan meille sushit vaikka se on liian kallista mutta en jaksa taas tehdä ruokaa ja jotain kivaa on tässäkin viikossa oltava. Ahmimme ruoat ehkä seitsemässä minuutissa mutta voi jestas se oli hyvää.

Kinastelemme siitä voiko kokista juoda vielä kuudelta illalla saunajuomana. Me vanhemmat emme anna periksi. Saunomme pitkään, vauva viihtyy omassa ammeessaan jo niin hyvin että ehditään kaikki löylytellä rauhassa. Yhtäkkiä kello on jo melkein seitsemän, taas tulee kiire vauvan iltapuuhiin.

Juoksen terassin poikki pyyhe päällä, vielä pesuista kostea vauva sylissäni omaansa käärittynä. Kipitämme yhdessä sisään pimenevässä illassa, hän ihmetellen varmasti kirpeää kylmyyttä, minä edelleen sitä luksusta että meillä on tämmöinen pihasauna.

Rasvaamme, pukeudumme, leikimme. Konttaava karhukävelijä käyttää vielä illan viimeiset minuutit tutkiakseen ympäristöään: toinen jalka konttaa, toinen on jalkapohjastaan tukevasti maassa kuin tietäisi että kohta kävellään.

Yöllä hän herää kahdesti vaikka on jo oppinut nukkumaan läpi yön. Aamulla minulla on vieläkin pää kipeä ja selkä vinkurana, silmätulehduskaan ei vielä helpota. On taas sunnuntai ja huomenna maanantai. Samanlainen päivä kuin kaikki muutkin, ihan täysin erilainen.

Huomennakin olemme kotona. Teemme koulua, mietimme lounasta ja nukutamme vauvaa. Elämme kuin tämä olisi mitä tavallisinta arkea ja se onkin. Elämme tyyntä kohtaa hurrikaanissa, hiljaisessa poikkeustilassa keskellä outoa dystopiaa, maailman  yhteistä painajaista. Jatkamme ja tumma pyörre ympärillämme lähestyy, vai näyttääkö se vain siltä?

Tieto siitä että painajainen on jo toisille totta ja saattaa pian meidätkin saavuttaa välähtelee mielessäni uutiskuvina. Suojatut kasvot, haudatut ruumiit. Huolestuttavan korkeat kuumeet, riskiryhmät ja tuleeko meille se pahin versio vai menikö jo lievänä ohi. Menetetyt työpaikat ja onko tästä ulospääsyä edes olemassa, kestääkö talous – meidän, teidän, yhteisemme.

Vauva kitisee, hampaita kai tulossa. Nostan sen syliini ja huudan isoille yläkertaan, niiden piti jo olla ulkona, nyt kun vielä voi. Mietin lounasta.

Vauva hiljenee puurorieskan äärelle ja se maadoittaa minut, palauttaa hurrikaanini keskelle hiljaiseen kohtaan. Lämmitän pinaattilettuja ja toivon että tuuli ympärillämme laantuu.

 

Ps. Kuvien matot on saatu osana kaupallista yhteistyötä VM Carpetin kanssa, niistä lisää seuraavassa jutussa

Tämä kaikki huoli on joskus niin liikaa

Mua lyötiin tänään nyrkillä naamaan
Pelkään ettei se enää halua olla mun kaveri
Ei hitto tämä kuume on nousussa taas
Osaatko kulkea sinne yksin? Varmasti?
Onko toi ääni ihan normaali?
En enää muista mitkä ne huonosti hengittämisen merkit oli
Se haukkui mua pelkuriksi
Muista kattoa sitten kunnolla ennen kuin menet yli. Vilkuta kuskille.
Äiti bussipysäkillä oli jotain outoja tyyppejä
Entä jos meidän lapsille käy joskus noin?

Tuntematon numero. Älä anna sen olla koulusta tai sairaalasta.

Kun mietimme kolmatta lasta, oli monta syytä miksi ei enää ja vielä enemmän siitä miksi vielä kerran. Oli kymmeniä pelkoja.

Yksi pelko ja syy muistuu mieleen tasaisin väliajoin nytkin, hiertää ajatusten takapenkillä tummana painona. Viimeksi sanoin sen ääneen eilen: en ehkä kestä tätä huolen määrää vielä yhden lapsen verran lisää.

Vaikka syytä huoleen ei edes olisi, lapsistaan on aina vähän huolissaan. Sydän vähän kallellaan vaikka lapsi kylkee iloisena auringossa.

Ja sitten on niitä hetkiä kun jotain oikeasti tapahtuu. Sitten kun syytä huoleen on, se syrjäyttää mustuudellaan ihan kaiken muun. Aivan sama kuinka montaa vessaa pesee, mitä lenkkejä juoksee ja kenen feediä selaa, se väijyy takana.

Entä jos. Miten tästäkin selvitään. Miltä tämä kaikki lapsestani tuntuu. Paraneeko se?

Kun peittelet lapsen jolla on kuume nousussa ja lohdutat toista joka ei saanut synttärikutsua, ovat murheet omiasi. Tekisit mitä vain ottaaksesi sen ikävän itsellesi. Sanot että kaikki kyllä järjestyy rakas, mutta oikeastaan toivot että joku sanoisi sen sinulle.

Haluaisit että joku sanoisi tästä olevan jotain hyötyä, että kaikki tämä huolesi vaikuttaa ja ajat pahan pois rakkaudellasi. Mutta ei kukaan niin sano, eikä se huolesi mitään auta. Sen kanssa on vain opittava elämään ja luotettava siihen että valtaosassa kerroista se huoli on väärässä.

Huoli tulee olemaan aina mukana. Se on siellä kun äitisi kysyy etkö ottaisi vielä yhden leivän ja se on siellä kun isäsi haluaa potkia uuden autosi renkaita. Kun taivastellaan kovaa pakkasta ja kysellään miten siellä töissä oikein menee, onko se edes mikään oikea työpaikka. Huoli lapsesta jää ikuisesti ihmiseen kiinni, pysyy pinttyneenä läikkänä mielessä.

Osaatko keittää riisiä, pääsetkö kouluun, saatko töitä, löydätkö rakkauden, oletko onnellinen, ethän muuta toiselle puolella maapalloa, säilyykö tämä maapallo edes?

Pienet lapset, pienet murheet; isot lapset, isot murheet.
Monta lasta, paljon murheita.

Yritän ajatella että jos se huoleni vaikka muuttuukin oikeaksi, todeksi ja aiheelliseksi, se että itkin sitä jo etukäteen ei vähennä kyyneleitäni sen tapahtuessa. Harvoin voin vaikuttaa huolteni syihin, koskaan en voi niitä taikoa pois. Mutta voin yrittää antaa huolelle vähemmän sijaa.

Yrittää aina voi, mutta yleensä ei onnistu. Huoli tulee rakkauden mukana, se kertoo kauniista tunteista. Ja tuntuu niin kamalan pahalta.

Lue myös: Sydän vähän kallellaan

Koulun alku pelottaa – taas ja enemmän

Muistatteko kun kirjoitin Ykkösen tulevasta koulun aloituksesta, kuinka se pelotti? Kirjoitin kaksi vuotta sitten pienessä hädässä auki erilaisia pelkoja, joita olin saanut itselleni kerrytettyä muiden kauhutarinoita kuunnellessa:

”Saako se siellä kavereita? Osaako se mennä sinne yksin, voidaanko edes päästää kulkemaan yksin? Meneekö meidän arki tosi vaikeaksi? Pysyykö tavarat hallussa, tehdäänkö me niitä läksyjä, kuinka iso ja äänekäs luokka on, saako siellä koskaan ääntään kuuluviin, onko ope kiva, mahtuuko IP-kerhoon, kuka lohduttaa jos kaatuu, muistaako se pyyhkiä ja syödä tarpeeksi?”

Nyt on takana kaksi vuotta ja jos ekan vuoden jälkeen sain jo huokaista helpotuksesta ja todeta että sehän meni aivan sairaan hyvin niin nyt kolmoselle siirtyessä olen jo euforinen. Hommat sujuu edelleen kuin rasvattu ja kaikki edellä listatut huolet ovat olleet turhia. Tyypillä on sama kännykkä, sama reppu, samoja kavereita ja ihanat opettajat. Housut pysyy puhtaana ja hymy kasvoilla. Kolmosluokka otetaan ilolla ja innolla koko perheen voimin vastaan.

On siis seuraavan huolen aika: Kakkonen.

Samassa koulussa syksyllä aloittavalla Kakkosella on ihan mielettömät kognitiiviset ja sosiaaliset taidot, perusasiat siis hyvin. Tavaroiden hyvänä pitäminen ja muu sekoilu saattaa olla hieman siskoaan haasteellisempaa, mutta ne nyt on vain materiaa. Osaan jo nähdä sinne ekan luokan keväälle, jossa totean että menipä hyvin.

Mutta sitten on ne muutamat isot huolet, joita ei niin vain paeta. Ne on samat kuin siskolla aikanaan ja edelleen:

”Sitten on vielä ne kolme pahinta kysymystä, jotka pulpahtavat päähäni aina silloin tällöin, vaikka en haluaisi.

Entä jos käy niin kuin kävi Töölössä. Entä jos pieni koululaiseni jää auton alle, koska aikuisilla on kiire töihin.

Entä jos joku päättää, että lapsestani tulee se lapsi, jota kaikkien on kiusattava.

Entä jos lapseni ei löydä tapaa toimia uudessa ryhmässä ja alkaa itse kiusata.”

Näitä isoja huolia ei mikään muu kuin ehkä aika poista, Ykkösenkään osalta. Ne seuraavat vanhempaa monta vuotta, palaavat aina uuden kehitysvaiheen saapuessa. Koskaan ei tiedä ja aina pitää olla valmiina toimimaan.

Kakkosen kanssa joudun myös lisäämään listalle uuden huolen: entä jos lapseni saa välkällä turpiin. Fyysisen koskemattomuuden rikkoutuminen on sellainen ilmiö, josta Ykkönen on raportoinut koulun pihalta sivustakatsojana ja pelkään ihan hulluna että Kakkosen kohdalla raportointi muuttuu kokemuksiksi.

Pelko perustuu todellisiin tapahtumiin, joita olemme vuoden aikana joutuneet selvittämään. Tarhasta ei aina tulla ihan ehjin nahoin kotiin. Koulussa se vähäinenkin valvonta loppuu ja välitunneilla ehtii tapahtua kaikenlaista.

Juuri nyt raskaushormonien pyörteessä huoli kasvaa päässäni tosi isoksi. Aidosti tuntuu etten halua laittaa lastani kouluun. En halua että se on siellä yksin oman onnensa nojassa. Tekisi mieli pamauttaa koulun pihalle ensimmäiseksi syksyksi (tai kolmeksi) ylimääräiseksi välkkävalvojaksi. Hakea lapsi kotiin suoraan koulusta kulkematta IP-kerhon kautta. Saattaa jokainen koulumatka käsi kädessä, ihan vaikka vaan ekat viisi vuotta.

Lapsilleni ei saa tapahtua mitään, kuuletko maailma? Voitko luvata minulle ettei yhtäkään lasta satuteta, koko koulussa? Ihan sama oppiiko se koskaan ranskaa tai syömään siivosti, mutta voitko taata minulle koskemattomuuden pyhän lupauksen?

Et voi, niin.

Lue myös: