Sydämeen mahtuu tosi monta lasta, mutta kestääkö se huolet?

Voitaisiinko soitella tästä?
En ole itse enää ihan varma miten lähtisin asiaa purkamaan. 

Onko koulussa tapahtunut jotain joka saa sut tänään noin vihaiseksi? 

Onkohan toi yskä alkua jollekin isommalle. 

Onko tämä vauva itse asiassa liiankin iso, mitä ne kasvukäyrät sanoo?

Saadaanko me tartunta nyt vai just ennen synnytystä?
Saataisiinhan vain lievä versio?

Silloin kun Kolmosta lähdettiin harkitsemaan, yksi suurimmista huolistani oli huolet. Että kestänkö sitä kun sydän on syrjällään taas yhden lapsen kanssa.

Kuluneilta kahdelta vuodelta yhden tilanteen, jossa tajusin eläväni juuri sitä kolmen huolen elämää. Tai oikeastaan en muista edes mistä oli kyse, mutta muistan että avasin ulko-oven ja olin hukkua kaikkeen, joka kerralla vyöryi päälle (blogin perusteella se lienee ollut tämä päivä). Jokaisella kolmella oli jokin iso huoli, tai siltä se silloin tuntui.

En toki enää edes muista mikä se huoli oli, sillä kaikesta on aina selvitty. Silti mietin tätä uudelleen ja uudelleen, jokaisen lapsen ja jokaisen käänteen kohdalla. Toista lasta odottaessa olin aidosti huolissani, miten voi riittää rakkautta vielä toisellekin kun tälle yhdelle sitä jo tulee niin paljon.

Kolmannen ja neljännen kanssa tiedän jo rakkauden riittämisen olevan turha huoli, mutta pelkään sydänparkani kestävyyttä huolipelissä.

Se tapahtui tänäänkin: Tuli hetki jolloin yhtäkkiä olemme jokaisen lapsen kanssa jossain solmussa, jota emme osaa heti ratkoa.

Yhdellä on kaverisuhteissa ongelmia, toinen on pitkästä aikaa jotenkin rauhattoman oloinen, kolmannen terveydentila huolettaa.

Istun kylvyssä kahden kanssa ja mietin jokaista huoltani vuorotellen. Mietin että olen tänään laittanut yhden Wilma-viestin opettajalle ja toisen päiväkodin johtajalle. Pohdin kolmatta tahoa, johon ottaa yhteyttä.

Kolmonen kikkailee villinä Kakkosen kanssa leikeissään ja kaatuilee välillä päälleni kyynärpää edellä. Minä suojaan vatsaani jonka sisällä yksi tempoilee aivan villisti. Olen varannut hetki sitten itselleni ajan sokerirasitustestiin, varmuuden vuoksi. Insinööri tulee apteekista kotiin kymmenen Covid-19 kotitestin kanssa. Varmuuden vuoksi.

Mielessäni vaanii jo melkein suru. Kohta noi isot on vielä isompia, murheet vaihtaa kertaluokkaa. En tiedä selviämmekö siitä. Uhmakin tulossa, ja entä jos tuoreella vauvalla on jotain mitä en osaa ratkaista. Alan melkein tiuskia lapsille, jotka leikkii ihan kivaa leikkiä mutta jonka mukana roiskuva vesi tuntuu vievän kontrollia jokaisella kiljahduksella kauemmas minusta.

Sitten muistan että olen just nyt tosi väsynyt. Ja kun olen väsynyt, huoliajattelu nostaa päätään.

Tuntuu että voin taas hengittää kun tajuan tämän olevan minusta kumpuavaa, ei oikeaa tilannetta. Eihän meillä ole mikään hätä! Olemme kaikki terveitä, ainakin tänään. Olemme iloisia, ainakin nyt. Olemme kaikki kotona, ketään ei kiusata. Ainakaan nyt.

Illalla juttelemme isompien kanssa maailmankaikkeudesta, tieteestä, uskonnoista, avaruusoliosta ja Platon varjosta. Kun Ykkönen ratkaisee sarkastisen nerokkaasti filosofisista kysymyksistä klassisimman (kun puu kaatuu tyhjässä metsässä, tuleeko ääntä? Tulee, koska toinen puu kuulee sen) nauran jo teekuppiini ja olen onnellinen.

Ihanaa että näitä on kohta vielä neljäs.

Lue myös: