Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Seurataanko teillä mitä lapset WhatsAppissa touhuavat?

7 Permalink

Ykkönen sai koulujen alkaessa oman puhelimensa (puhelimen valinnasta ja kätevistä sovelluksista lisää täällä). Mietin aina välillä, onko edes järkeä että ekaluokkalaisellani on puhelin. Se meinaa kuitenkin välillä mennä pelkäksi pelailuksi.

Alkuhuumassa viestejä tuli vaikka keittiöstä.

Toisaalta soittelemme joka päivä koulun jälkeen. Kertaamme kuulumiset ja sovimme, kuinka iltapäivä menee.

Seuraan kännykästä joskus pääsikö tyttö kotiin ja pihallekin puhelin otetaan mukaan jos tiedossa on pidempi retki tai leikki. Ykkönen pitää luurillaan paljon aiempaa tiiviimmin yhteyttä kavereihinsa ja on saanut jopa uusia tuttavuuksia WhatsApp-ryhmien kautta. Kännykästä on myös löytynyt uusi tapa olla yhteydessä kummeihin ja sukulaisiin, ja aina silloin tällöin kuulen hänen lähettäneen “moi mitä kuuluu” viestejä vaikkapa siskolleni. Ihan mahtavaa!

Omassa puhelimessa on paljon hyvää ja pidän sitä edelleen perusteltuna.

Välillä kuitenkin puhelimeeni paukahtaa sellaisia viestejä Ykkösen WhatsApp-ryhmistä, että joudun kysymään mistä on kyse tai miettimään itse onko “Kaikki tytöt laittaa huomenna hiukset kiinni ja katotaan huomaako pojat” -ketjukirjeet ok vai ei. Usein nämä johtaa mielenkiintoiseen keskusteluun, joskus pieneen ohjaukseen – Ykkösen tai kaverinsa.

Aivan, näen lasten toisilleen lähettämiä viestejä omasta puhelimestani.

Nappasin kokeneemmalta kollegalta Katjalta vinkin jo ennen kuin näitä puhelinasioita alettiin edes harkita ja ehdotin Ykköselle että WhatsApp on ok sillä ehdolla että aikuinen on mukana taustajoukoissa. Lapsenkin mielestä idea oli hyvä. Niinpä minä olen mukana jokaisessa WhatsApp-ryhmässä, joissa Ykkönenkin on (ainakin melkein, ryhmiä syntyy about joka päivä ja poistuu samaan tahtiin).

WhatsAppihan on K-16 sovellus ja vaatii jo käyttöehtojenkin mukaan aikuisen valvontaa. Mutta vaikka sitä ei kukaan vaatisikaan, sanoisin kyllä että yksi aikuinen kannattaa aina olla näissä ryhmissä.

Ei siksi, että WhatsApp tai viestittely yleensä olisi jotenkin suuri uhka. Minun silmiini ei ole vielä kertaakaan vuoden aikana osunut mitään tahallista kiusaa tai hankaluutta. Mutta tahattomasti nämä pienet taimet kyllä osaavat säätää ihan hyvin. Aina silloin tällöin joku käsittää jotain väärin ja toisen pitää oikoa ettei pahaa mieltä synny.

Vuoden aikana lapsi on oppinut myös vastustelemaan vallan teininä asioita.

Mutta kuinka ihanaa onkaan aikuisena seurata sitä miten hienosti nämä seitsemänvuotiaat jo hoitaa tilanteita! Pyytävät anteeksi, selvittävät jutut ja lähettävät tiukimpien paikkojen kohdalla toisilleen ääniviestejä. Väärinkäsityksiä tulee vähemmän kun ei joudu tulkitsemaan asioita pelkän tekstin varassa.

Olen myös tosi iloinen siitä että muut tytöt ovat ihan yhtä tyytyväisiä kuin Ykkönen tähän aikuisen “valvontaan”. Toisinaan he laittavat ryhmään että kiva kun sun äiti on tässä ryhmässä, joskus pyytävät minulta privana puhelinnumeroani (mä tiedän, niin symppistä!) ja toivottavat ihanasti myös mulle hyvää ystävänpäivää. Aivan mahtavia tyyppejä kaikki.

Joskus autan tyttöjä suoristamaan vähän mutkalle mennyttä keskustelua ja joskus kerron ettei Pennywise ole hahmona sellainen josta kenenkään kannattaa nyt jutella (tai googlettaa!) vaikka jonkun isosisko siitä kertoisikin. Sitä en enää tee että yrittäisin päästä vitseihin tai leikkihin mukaan. Sillä on ollut pari kertaa kiusallinen loppu.

Ryhmissä hengailun liskäsi käyn säännöllisin väliajoin Ykkösen kanssa kännykän viestejä läpi ja juttelemme yhdessä puhelimen käytöstä ja nettietiketistä.

Suosittelen taktiikkaa lämpimästi muillekin. Se ei ole yhtään tungettelevaa jos siitä sopii lapsen kanssa selvästi ja se avaa monta hyvää keskustelun paikkaa. Olisi ihan mahtavaa jos kaikissa kodeissa tehtäisiin näin! Siten minullekin voi tulla viestiä jos se oma nuppu tekeekin jotain dorkaa.

Sitäpaitsi netissä – eli myös WhatsAppissa – tulee aika helposti nähtyä vääränlaisia videoita ja koettua syrjimistä tai suoraa kiusaamista. Netissä asiallinen hengailu on välillä vaikeaa ihan aikuisellekin ja erityisesti pienelle tyypille jonka sosiaaliset taidot vasta alkavat rakentua.

Seurataanko teillä pienten tyyppien some-elämää ja milloin tulee vastaan raja jolloin sitä ei enää voi tehdä?

7 Permalink

Puhu lapsellesi kaikesta – sillä minä ainakin puhun

Meillä puhutaan lasten kanssa kaikesta. Ei sillä tavalla väkisin vääntäen, vaan niin että jos lapsi kysyy niin me vastaamme. Tämä ei ole mikään suuri kasvatusperiaate, vaan asia joka on tullut luonnostaan ja jonka olen vasta vastikään tajunnut. Että ehkä ihan joka perheessä ei sittenkään kuunneltaisi yhdessä jaksoa kohtukuolemasta.

Jostain syystä keskustelut vain ovat olleet niin helppoja meillä, että niitä on käyty. Alkusysäyksenä saattoi olla vaihe, jossa lapsi pelkäsi kovasti kuolemaa. Silloin asia oli vain pakko käsitellä. Sittemmin olemme jutelleet samalla meiningillä kaiken synnyttämisestä kuukautisiin, avioeroihin, muunsukupuolisiin ja sukupuolen korjaukseen. Viime aikoina olen esimerkiksi kertonut mikä papa-testi on, miksi se otetaan ja miten.

Pikkurillin käsikirja oli alkuun tosi hyvä apu, siellä asioista puhutaan suoraan ja niiden oikeilla nimillä mutta ilman turhaa tietoa. Niinpä meidänkin lapset tietävät että äiti ja isi rakastelevat ja siittiö menee munasoluun. Ainoa, jonka olen vielä jättänyt pimeän peittoon (koska siitä ei ole kukaan kysynyt) on se tekninen asia, jolla siittiö sinne munasoluun menee. Että mitä se rakastelu on. Odotan innolla tätä keskustelua! Not.

Yksi syy avoimeen keskusteluun syntyi suunnilleen koulun alkaessa: joku näistä puhuu kuitenkin!

Ykkönen tulee yhä useammin kotiin niin että on kuullut hieman juttuja koulussa. Joskus ne pitää paikkansa, joskus ne on vähän..erikoisia. Koska meillä on puhuttu kaikesta paljon, Ykkösellä on yleensä joko parempaa tietoa asiasta ja voi ehkä jopa puuttua koulun keskusteluihin (kuten siihen että nielurisat eivät todennäköisesti tipahda yhtäkkiä runsaan veren saattelemana nielusta mahaan niin että vatsa leikataan heti auki ja nippaistaan pois) mutta ainakin vähintään kysyä meiltä koulun jälkeen mikä homma.

Ajattelen, että koska meillä on puhuttu kaikesta, meiltä voi kysyä kaikesta. Toivon että tämä jatkuu pitkään näin.

Kuulostan tässä nyt hirvittävän hyvältä vanhemmalta, ikään kuin kiillottaisin sädekehääni minkä kasvattavilta keskusteluilta ehdin! Ei sillä, kyllähän minä tästä nyt jonkin pokaalin haluaisinkin. Lähinnä ajattelin kuitenkin jakaa pari tarinaa siitä, kuinka nämä hommat ei sitten kuitenkaan ihan putkeen menneet meilläkään.

Kuten silloin, kun Ykkönen kysyi yhtäkkiä uimahallin pihalla miksei naiset ja miehet voi mennä samaan pukukoppiin. Kulttuuristen normien ja seksuaalisuuden selittäminen neljävuotiaalle tuntui siinä parkkipaikalla vähän vaivalloiselta, joten tein hätärin:

“Koska jos nainen ja mies on alasti vierekkäin, niille voi syntyä lapsi”.

Tällä mentiin pari vuotta. Lapsi otti sanotun totuutena ja kertoi sitä iloisesti mahdollisuuden tullen muillekin! Hyvä minä!

Ja toinen ihan vastikään hoitamani huippusuoritus liittyi siihen aiemmin mainittuun papa-testiin. Välillä käy nimittäin niin että ne Ykkösenkin opit ja tarinat muuttaa hieman muotoaan koulun käytävillä. Vaikka olin hienosti selittänyt mistä on kyse ja kuinka testi tehdään, sain eräänä päivänä koulun jälkeen seuraavan tiedotteen:

“Äiti Milla ei uskonut että pimppiin työnnetään puutikku”.

Toivottavasti teillä muillakin puhutaan paljon kotona. Koska jonkunhan nämä minun aiheuttamani vauriot on korjattava.

”Mä olen niin tuhma ja tottelematon”

Istutaan keittiön pöydän ääressä illalla, yliväsyneinä koko porukka. Lapset selittää toisilleen jotain aivan älyvapaata juttua, johon me vanhemmat lähinnä pyöritellään päätämme. Pierut mainittu.

Totean hajamielisesti hymyillen että ajatelkaa jos olisi vain yksi lapsi, miten tylsää sillä olisi meidän vanhempien kanssa kun kukaan ei heittäisi pierujuttuja. Kakkonen nappasi jutustani kiinni ihan yllättävästä kulmasta:

”Jos olis vaan yksi lapsi niin sen olisi varmaan parempi olla Ykkönen. Mä olen niin tuhma ja tottelematon.”

Ai saakeli kun sattui, syvälle sydämeen. Ei kai voi pieni ihminen oikeasti ajatella itsestään noin? Ollaanko me tehty tämä? Miten voin tämän korjata?

Tietysti selitimme vuolaasti että höpsistä, olet ihana etkä tuhma. Olet pienempi kuin Ykkönen, joskus siksi asiat menee vähän vaikeamman kautta ja joudutaan muistuttamaan säännöistä, jokainen tekee joskus tuhmuuksia ja niin edelleen. Annoin maailman parhaalle kuusivuotiaalle ison halin ja tein selväksi että hän kuten siskonsa on meille aina tosi rakas, myös silloin kun tekevät joskus ehkä jotain ihan pikkuisen tuhmaa. Rakastetaan aina, kaiken läpi ja yli.

Puhuin reippaasti ja hymyilin vaikka sisäisesti tuntui tosi pahalta toisen puolesta. Kelasin pikavauhdilla läpi omaa vanhemmuutta.

Ollaanko me kaikesta yrittämisestä huolimatta sorruttu sanomaan lapselle enemmän olet tuhma kuin teit tuhmasti? Sanotaanko me sille miksi sinä aina tai jotain muuta yhtä tyhmää? Alkaako pientä sielua nakertaa kun siskokin osallistuu usein torumiseen (jonka toki torppaan joka kerta)?

Vai voisiko hänelle olla kehittymässä pikku hiljaa jotain ymmärrystä siitä, että sääntöjä olisi hyvä noudattaa?

Päätin että kyse on jälkimmäisestä, terveestä kehittymisestä jossa lähes kuusi vuotta kestänyt tahtoikä alkaa tehdä tilaa moraalin, empatian ja mittasuhteiden tieltä. En aio ottaa tästä nyt maailman suurinta tuskaa, vaikka se yksi lause aikamoiselta tuomiolta tuntuikin. Voi toki hyvin olla että ollaan mokattukin, mutta nythän on mahis korjata tilanne!

Päätin siksi samalla keskittyä vielä entistä enemmän siihen, että torun tekoja, en ihmistä. Etten sorru sanomaan koskaan, aina ja joka kerta vaikka se joskus siltä tuntuisikin. Minun tehtäväni on jaksaa sitkeästi ohjata, korjata ja rajoittaa joka päivä ja joka kerta johdonmukaisesti, vaikka se paikoitellen tuntuukin mauttomalta versiolta Päivän Murmelina – elokuvasta.

Tämä vanhemmuushomma on kyllä yhtä maratonia. Onneksi juoksuseura on hyvää.

Vahvatahtoinen lapsi