Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Haluan olla laiska vanhempi rauhassa

Kirjoitin viime viikolla siltä, kuinka annan nykyään aina välillä asioiden vain olla, siis lasten kanssa.

En jaksa vääntää joka asiasta joka päivä vaan aika usein totean että ihan sama, puen sit sun puolesta kun et itse suostu.

Tekstiä kirjoittaessani tein jännän havainnon. Huomasin että editoin tekstiä melko paljon, viljelin joukkoon lieventäviä asianhaaroja ja disclaimereita.

Halusin että varmasti ymmärrätte että olen silti ihan hyvä äiti ja vältin kaikin tavoin paljastamasta sitä että oikeasti kyse on aika usein ihan puhtaasta laiskuudesta. En jaksa aina olla johdonmukainen (hyvä) vanhempi ja sen paljastaminen tuntui pahalta. Pahemmalta kuin ne kerrat kun olen kertonut siitä että väsyn, menetän hermoni tai masennun.

Sama huokui kommenteissakin.

”Oh, kiitos tuesta! Mä ajattelen monesti näin, mutta muut paheksuvat.”

Aika hullua että pieni lepsuilu tuntuu paljastukselta, jota muut paheksuvat. Tuli nyt sitten mieleen että onkohan optimia laiskempi ja joustavampi vanhempi vähän tabu? Ei niitä laiskuuksia ainakaan hirveästi kylillä huudella. Minun kuplassani vanhemmat jaksavat pestä hampaat joka aamu, käyvät puistossa ja ruokkivat käsipestyt lapsensa terveellisellä ruoalla.

Ei ne anna lasten katsoa kolme jaksoa fort boyardia putkeen samalla karkkia syöden. Ei ne pue kuusivuotiasta, joo ei. Niiden kolmeveet siivoaa omien leikkiensä jäljet ja kaikki syö ksylitolipastillin säännöllisen viiden ateriansa jälkeen.

No meillä käy kaikkea sitä, mitä ei pitäisi käydä. Ei joka päivä mutta aina silloin tällöin. Lepsuillaan, myöhästytään, annetaan olla. Ja sellaista ei musta oikein uskalla kovin julkisesti paljastaa. Tuntuu että jos lapsi ei viimeistään viisivuotiaana tee kaikkea itse, on jossain epäonnistuttu. Lepsuiltu.

Ollaankohan me vähän vaativia ei pelkästään itsellemme vaan myös lapsillemme? Voitaisiinkohan me puskea vähän vähemmän ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan? Ei niitä enää lukiossa tarvitse pukea vaikka kuinka siltä tuntuisi.

Osa kommenteista toi ihanasti esiin myös sen että ison lapsen palveleminen – vaikka se pukeminen – voi olla myös tapa olla lähellä, oma muotonsa hellyyttä. Lapsen kannalta ajateltuna on aika ihana ajatus että aikuinen auttaa tai jopa palvelee väsyttävässä aamussa.

”Lapsi on jo koululainen, mutta silti puen hänet useimpina aamuina, koululainen harvoin enää muuten tulee syliin, joten pukeminen on kiva rauhallinen hetki aamuissa.”

Enkä tietenkään nyt tarkoita sitä että lapsille pitäisi antaa kaikki mitä he haluavat eikä koskaan vaatia heiltä mitään. Mutta kyllä musta joskus tuntuu hullulta miten paljon pieniltä vaaditaan oma-aloitteisuutta ja ratkaisukykyä.

Ja miksi? Vallan, auktoriteetin, perinteen, periaatteen vai sosiaalisen paineen takia? Tuleeko jostakin vanhemmuuden eettinen neuvosto vahtimaan että on kaikki purupinnat pesty ja villaa ihoa vasten?

Musta tuntuu että nostamme joskus ihan tosi pienet asiat turhan tärkeiksi.

Tämä kommentti kiteytti kaiken:

”Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla”.

Todellakin! Pitäähän sitä muodon vuoksi yrittää olla kunnon kansalainen mutta jos homma menee rumaksi niin anna nyt olla vaan.

En minäkään helvetti sentään jaksaisi aamulla pukea ja todellakin ottaisin lämmöllä vastaan palvelun. Vink vink Insinööri.

Onko lasten pakko itsenäistyä niin aikaisin? Onko meidän pakko olla aina niin hemmetin kuuliaisia? Voidaanko välillä olla aivan muina ellun kanoina JA olla tuntematta siitä syvää luterilaista katumusta?

En aio tänäänkään viedä läpi tätä ”nyt siivotaan päivän jäljet” jankutusta. Kerään siihen vielä vähän voimia (ehkä vuoden tai kaksi) ja taistelen nyt nämä taistelut yksi kerrallaan. Haluaisin kovasti saada olla tämä laiska vanhempi ihan rauhassa, ilman muiden (tai omaa) paheksuntaa.

Kerrottakoon loppuun että huhujen mukaan eräs kuusivuotias puki tänään yhdellä kehoituksella omat vaatteensa päälle, vaikka hänen vanhempansa ovat tunnetusti olleet lepsuja jo vuosien ajan. Vahvistan vielä lähteen ennen kuin varmistan tämän todeksi.

Kasvatusmenetelmäni ”anna olla”

Erään taloudessamme asuvan nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa on sitten taaperoiän taistelu vähän kaikesta. Hän ei todellakaan tee oma-aloitteisesti asioita, ja monesti pyynnöt menevät kuuroille korville. En mä jaksa ja miks on pakko jne. Erittäin usein homma on mennyt tappeluksi.

Paitsi sitten jos on päättänyt antaa joskus niiden riitojen vain olla. Sillä jos jotain minäkin olen oppinut, niin sen että toisilla ei ole uhmaa vaan temperamentti, niin kuin Laura vastikään hauskasti kirjoitti. Ja sellaista temperamenttia vastaan loputon taistelu on ihan kaikille uuvuttavaa. Pahimmillaan siinä nujerrataan toisen tahtoa, koska halutaan olla väkisin oikeassa tai pelätään oman aikuisen auktoriteetin menettämistä.

Sellaisen temperamentin hanskaamisessa kannattaa tiukan johdonmukaisuuden sijasta tai lisäksi kokeilla myös pehmeämpiä keinoja. Harhauttaa leikkiin, kehua onnistumisia ja sitten joskus ihan vain odottaa että homma korjaantuu.

Vängättyäni tämän erään henkilön kanssa läpi pissalla käymisen, pyyhkimisen, käsien pesemisen, hampaiden harjaamisen, pukemisen, pöydässä paikallaan istumisen, ulkovaatteiden pukemisen, turvavyön laittamisen ja ihan joka jumalan asian kanssa, olen vihdoin löytänyt minulle sopivan kasvatusmetodin, jota kutsun nimellä ”Anna olla”.

Olen aina välillä vain antanut olla!

Olen toki johdonmukaisesti kertonut että näin nyt pitää tehdä ja ohjannut, käskenyt, houkutellut ja motivoinut tekemään. Kertonut 365 päivää vuodessa että aamullakin pestään hampaat.

Sanoittanut tunteita, antanut aikaa ja selittänyt kaiken auki. Joskus olen asettanut seurauksia, jos kohta ei ala tapahtua (niillä ei muuten ole yhtään mitään vaikutusta tässä temperamentissa; sekä seuraamukset että palkinnat ovat täysin yhdentekeviä). Mutta ihan yhtä johdonmukaisesti olen usein päätynyt itse tekemään asiat hänen puolestaan, päättänyt lopettaa taistelun jossain kohtaa.

Tajusin joskus että mieluummin puen hänen puolestaan kengät seuraavat kolme vuotta kuin tappelen siitä kahdesti päivässä niin että kaikkia itkettää. Sillä tämä temperamentti voittaa minut, Insinöörin, vanhempamme, päiväkodin henkilökunnan ja myös kaikki pahaa-aavistamattomat sivulliset jotka joskus yrittävät viekkaasti saada sen toimimaan toivotulla tavalla.

Arvaan mitä ajattelet. Että ei kai ole järkeä antaa periksi – sittenhän se ei koskaan opi tekemään niitä itse ja siitä kasvaa ihan kamala itsekäs mulkku. Okei okei ehkä et ajatellut ihan noin, mutta kuitenkin ajattelit että on väärin antaa periksi ja siten opettaa ettei tarvitse totella? Omasta kokemuksestani sanoisin että hui hai – oppii se! Siihen vain menee aika helvetin kauan.

Nykyisessä maailmankuvassa alan jopa taipua ajattelemaan että kyky olla ottamatta käskyjä mukisematta vastaan voi oikeastaan olla aika jees.

Enemmän kyseenalaistan sitä, onko meistä jokaisen jo pienestä pitäen alistuttava siihen muottiin että se mitä käsketään, se tehdään? Ehkä jotkut meistä ovat vähän eri tien kulkijoita, joille pitää erittäin pitkän rannan kautta opettaa miksi se yhteisesti totteleminen on hyvä juttu. Kun siihen pitkään tiehen ei keskimäärin ole arjessa aikaa, kannattaa välillä enemmin antaa periksi kuin vääntää väkisin.

Monta vuotta tämän kanssa taisteltuani olen ilokseni huomannut monta hyvää juttua tässä ajoittaisessa löysyydessä.

Sen lisäksi että minä olen rennompi enkä jäkätä päivittäin, lapsi itse asiassa tänä päivänä toden totta käy itse vessassa (pyyhkii, vetää, pesee), käy ensimmäisestä pyynnöstä käsipesulla, pukee pääsääntöisesti itse, laittaa turvavyön itse kiinni ja niin edelleen. Hän on myös empaattinen ja huomaavainen eikä mikään käskyttävä tyranni joka ei suostu koskaan muiden pyyntöihin. Huvittavaa kyllä, hän on myös erittäin tarkka säännöistä – silloin kun hän pääsee vahtimaan että muut niitä noudattavat. Tietää siis kyllä tasan tarkkaan miten kuuluu toimia ja toimii yhä enemmän niin ilman valitusta.

Sinulle, josta tuntuu ettei lapsesi koskaan tottele mitään ilman vääntöjä haluan siis sanoa että antakaa toisillenne aikaa. Kyllä se sieltä tulee.

Toisinaan parasta vanhemmuutta voi olla se ettei yritä vanhemmoida ollenkaan vaan on vain. Hengailee. Se on paljon kivempaakin kuin jatkuva rutiiniränttääminen.

Kerrottakoon muuten loppuun myös että tällä samalla “anna olla vaan” metodilla voi myös opettaa lapset kuivaksi. Ihan rohkeasti jättää sen joka aterian jälkeisen fiksuun aikaan potattamisen ja vain odottaa että he sen itse oppivat. Uskomatonta mutta totta! Kuulit sen ensimmäisenä täältä, ole hyvä!

Lue myös: 
Kun keinot loppuu, laske rimaa 

Seurataanko teillä mitä lapset WhatsAppissa touhuavat?

7 Permalink

Ykkönen sai koulujen alkaessa oman puhelimensa (puhelimen valinnasta ja kätevistä sovelluksista lisää täällä). Mietin aina välillä, onko edes järkeä että ekaluokkalaisellani on puhelin. Se meinaa kuitenkin välillä mennä pelkäksi pelailuksi.

Alkuhuumassa viestejä tuli vaikka keittiöstä.

Toisaalta soittelemme joka päivä koulun jälkeen. Kertaamme kuulumiset ja sovimme, kuinka iltapäivä menee.

Seuraan kännykästä joskus pääsikö tyttö kotiin ja pihallekin puhelin otetaan mukaan jos tiedossa on pidempi retki tai leikki. Ykkönen pitää luurillaan paljon aiempaa tiiviimmin yhteyttä kavereihinsa ja on saanut jopa uusia tuttavuuksia WhatsApp-ryhmien kautta. Kännykästä on myös löytynyt uusi tapa olla yhteydessä kummeihin ja sukulaisiin, ja aina silloin tällöin kuulen hänen lähettäneen “moi mitä kuuluu” viestejä vaikkapa siskolleni. Ihan mahtavaa!

Omassa puhelimessa on paljon hyvää ja pidän sitä edelleen perusteltuna.

Välillä kuitenkin puhelimeeni paukahtaa sellaisia viestejä Ykkösen WhatsApp-ryhmistä, että joudun kysymään mistä on kyse tai miettimään itse onko “Kaikki tytöt laittaa huomenna hiukset kiinni ja katotaan huomaako pojat” -ketjukirjeet ok vai ei. Usein nämä johtaa mielenkiintoiseen keskusteluun, joskus pieneen ohjaukseen – Ykkösen tai kaverinsa.

Aivan, näen lasten toisilleen lähettämiä viestejä omasta puhelimestani.

Nappasin kokeneemmalta kollegalta Katjalta vinkin jo ennen kuin näitä puhelinasioita alettiin edes harkita ja ehdotin Ykköselle että WhatsApp on ok sillä ehdolla että aikuinen on mukana taustajoukoissa. Lapsenkin mielestä idea oli hyvä. Niinpä minä olen mukana jokaisessa WhatsApp-ryhmässä, joissa Ykkönenkin on (ainakin melkein, ryhmiä syntyy about joka päivä ja poistuu samaan tahtiin).

WhatsAppihan on K-16 sovellus ja vaatii jo käyttöehtojenkin mukaan aikuisen valvontaa. Mutta vaikka sitä ei kukaan vaatisikaan, sanoisin kyllä että yksi aikuinen kannattaa aina olla näissä ryhmissä.

Ei siksi, että WhatsApp tai viestittely yleensä olisi jotenkin suuri uhka. Minun silmiini ei ole vielä kertaakaan vuoden aikana osunut mitään tahallista kiusaa tai hankaluutta. Mutta tahattomasti nämä pienet taimet kyllä osaavat säätää ihan hyvin. Aina silloin tällöin joku käsittää jotain väärin ja toisen pitää oikoa ettei pahaa mieltä synny.

Vuoden aikana lapsi on oppinut myös vastustelemaan vallan teininä asioita.

Mutta kuinka ihanaa onkaan aikuisena seurata sitä miten hienosti nämä seitsemänvuotiaat jo hoitaa tilanteita! Pyytävät anteeksi, selvittävät jutut ja lähettävät tiukimpien paikkojen kohdalla toisilleen ääniviestejä. Väärinkäsityksiä tulee vähemmän kun ei joudu tulkitsemaan asioita pelkän tekstin varassa.

Olen myös tosi iloinen siitä että muut tytöt ovat ihan yhtä tyytyväisiä kuin Ykkönen tähän aikuisen “valvontaan”. Toisinaan he laittavat ryhmään että kiva kun sun äiti on tässä ryhmässä, joskus pyytävät minulta privana puhelinnumeroani (mä tiedän, niin symppistä!) ja toivottavat ihanasti myös mulle hyvää ystävänpäivää. Aivan mahtavia tyyppejä kaikki.

Joskus autan tyttöjä suoristamaan vähän mutkalle mennyttä keskustelua ja joskus kerron ettei Pennywise ole hahmona sellainen josta kenenkään kannattaa nyt jutella (tai googlettaa!) vaikka jonkun isosisko siitä kertoisikin. Sitä en enää tee että yrittäisin päästä vitseihin tai leikkihin mukaan. Sillä on ollut pari kertaa kiusallinen loppu.

Ryhmissä hengailun liskäsi käyn säännöllisin väliajoin Ykkösen kanssa kännykän viestejä läpi ja juttelemme yhdessä puhelimen käytöstä ja nettietiketistä.

Suosittelen taktiikkaa lämpimästi muillekin. Se ei ole yhtään tungettelevaa jos siitä sopii lapsen kanssa selvästi ja se avaa monta hyvää keskustelun paikkaa. Olisi ihan mahtavaa jos kaikissa kodeissa tehtäisiin näin! Siten minullekin voi tulla viestiä jos se oma nuppu tekeekin jotain dorkaa.

Sitäpaitsi netissä – eli myös WhatsAppissa – tulee aika helposti nähtyä vääränlaisia videoita ja koettua syrjimistä tai suoraa kiusaamista. Netissä asiallinen hengailu on välillä vaikeaa ihan aikuisellekin ja erityisesti pienelle tyypille jonka sosiaaliset taidot vasta alkavat rakentua.

Seurataanko teillä pienten tyyppien some-elämää ja milloin tulee vastaan raja jolloin sitä ei enää voi tehdä?

7 Permalink