Tietoa mainostajalle ›

Puhu lapsellesi kaikesta – sillä minä ainakin puhun

Meillä puhutaan lasten kanssa kaikesta. Ei sillä tavalla väkisin vääntäen, vaan niin että jos lapsi kysyy niin me vastaamme. Tämä ei ole mikään suuri kasvatusperiaate, vaan asia joka on tullut luonnostaan ja jonka olen vasta vastikään tajunnut. Että ehkä ihan joka perheessä ei sittenkään kuunneltaisi yhdessä jaksoa kohtukuolemasta.

Jostain syystä keskustelut vain ovat olleet niin helppoja meillä, että niitä on käyty. Alkusysäyksenä saattoi olla vaihe, jossa lapsi pelkäsi kovasti kuolemaa. Silloin asia oli vain pakko käsitellä. Sittemmin olemme jutelleet samalla meiningillä kaiken synnyttämisestä kuukautisiin, avioeroihin, muunsukupuolisiin ja sukupuolen korjaukseen. Viime aikoina olen esimerkiksi kertonut mikä papa-testi on, miksi se otetaan ja miten.

Pikkurillin käsikirja oli alkuun tosi hyvä apu, siellä asioista puhutaan suoraan ja niiden oikeilla nimillä mutta ilman turhaa tietoa. Niinpä meidänkin lapset tietävät että äiti ja isi rakastelevat ja siittiö menee munasoluun. Ainoa, jonka olen vielä jättänyt pimeän peittoon (koska siitä ei ole kukaan kysynyt) on se tekninen asia, jolla siittiö sinne munasoluun menee. Että mitä se rakastelu on. Odotan innolla tätä keskustelua! Not.

Yksi syy avoimeen keskusteluun syntyi suunnilleen koulun alkaessa: joku näistä puhuu kuitenkin!

Ykkönen tulee yhä useammin kotiin niin että on kuullut hieman juttuja koulussa. Joskus ne pitää paikkansa, joskus ne on vähän..erikoisia. Koska meillä on puhuttu kaikesta paljon, Ykkösellä on yleensä joko parempaa tietoa asiasta ja voi ehkä jopa puuttua koulun keskusteluihin (kuten siihen että nielurisat eivät todennäköisesti tipahda yhtäkkiä runsaan veren saattelemana nielusta mahaan niin että vatsa leikataan heti auki ja nippaistaan pois) mutta ainakin vähintään kysyä meiltä koulun jälkeen mikä homma.

Ajattelen, että koska meillä on puhuttu kaikesta, meiltä voi kysyä kaikesta. Toivon että tämä jatkuu pitkään näin.

Kuulostan tässä nyt hirvittävän hyvältä vanhemmalta, ikään kuin kiillottaisin sädekehääni minkä kasvattavilta keskusteluilta ehdin! Ei sillä, kyllähän minä tästä nyt jonkin pokaalin haluaisinkin. Lähinnä ajattelin kuitenkin jakaa pari tarinaa siitä, kuinka nämä hommat ei sitten kuitenkaan ihan putkeen menneet meilläkään.

Kuten silloin, kun Ykkönen kysyi yhtäkkiä uimahallin pihalla miksei naiset ja miehet voi mennä samaan pukukoppiin. Kulttuuristen normien ja seksuaalisuuden selittäminen neljävuotiaalle tuntui siinä parkkipaikalla vähän vaivalloiselta, joten tein hätärin:

“Koska jos nainen ja mies on alasti vierekkäin, niille voi syntyä lapsi”.

Tällä mentiin pari vuotta. Lapsi otti sanotun totuutena ja kertoi sitä iloisesti mahdollisuuden tullen muillekin! Hyvä minä!

Ja toinen ihan vastikään hoitamani huippusuoritus liittyi siihen aiemmin mainittuun papa-testiin. Välillä käy nimittäin niin että ne Ykkösenkin opit ja tarinat muuttaa hieman muotoaan koulun käytävillä. Vaikka olin hienosti selittänyt mistä on kyse ja kuinka testi tehdään, sain eräänä päivänä koulun jälkeen seuraavan tiedotteen:

“Äiti Milla ei uskonut että pimppiin työnnetään puutikku”.

Toivottavasti teillä muillakin puhutaan paljon kotona. Koska jonkunhan nämä minun aiheuttamani vauriot on korjattava.

”Mä olen niin tuhma ja tottelematon”

Istutaan keittiön pöydän ääressä illalla, yliväsyneinä koko porukka. Lapset selittää toisilleen jotain aivan älyvapaata juttua, johon me vanhemmat lähinnä pyöritellään päätämme. Pierut mainittu.

Totean hajamielisesti hymyillen että ajatelkaa jos olisi vain yksi lapsi, miten tylsää sillä olisi meidän vanhempien kanssa kun kukaan ei heittäisi pierujuttuja. Kakkonen nappasi jutustani kiinni ihan yllättävästä kulmasta:

”Jos olis vaan yksi lapsi niin sen olisi varmaan parempi olla Ykkönen. Mä olen niin tuhma ja tottelematon.”

Ai saakeli kun sattui, syvälle sydämeen. Ei kai voi pieni ihminen oikeasti ajatella itsestään noin? Ollaanko me tehty tämä? Miten voin tämän korjata?

Tietysti selitimme vuolaasti että höpsistä, olet ihana etkä tuhma. Olet pienempi kuin Ykkönen, joskus siksi asiat menee vähän vaikeamman kautta ja joudutaan muistuttamaan säännöistä, jokainen tekee joskus tuhmuuksia ja niin edelleen. Annoin maailman parhaalle kuusivuotiaalle ison halin ja tein selväksi että hän kuten siskonsa on meille aina tosi rakas, myös silloin kun tekevät joskus ehkä jotain ihan pikkuisen tuhmaa. Rakastetaan aina, kaiken läpi ja yli.

Puhuin reippaasti ja hymyilin vaikka sisäisesti tuntui tosi pahalta toisen puolesta. Kelasin pikavauhdilla läpi omaa vanhemmuutta.

Ollaanko me kaikesta yrittämisestä huolimatta sorruttu sanomaan lapselle enemmän olet tuhma kuin teit tuhmasti? Sanotaanko me sille miksi sinä aina tai jotain muuta yhtä tyhmää? Alkaako pientä sielua nakertaa kun siskokin osallistuu usein torumiseen (jonka toki torppaan joka kerta)?

Vai voisiko hänelle olla kehittymässä pikku hiljaa jotain ymmärrystä siitä, että sääntöjä olisi hyvä noudattaa?

Päätin että kyse on jälkimmäisestä, terveestä kehittymisestä jossa lähes kuusi vuotta kestänyt tahtoikä alkaa tehdä tilaa moraalin, empatian ja mittasuhteiden tieltä. En aio ottaa tästä nyt maailman suurinta tuskaa, vaikka se yksi lause aikamoiselta tuomiolta tuntuikin. Voi toki hyvin olla että ollaan mokattukin, mutta nythän on mahis korjata tilanne!

Päätin siksi samalla keskittyä vielä entistä enemmän siihen, että torun tekoja, en ihmistä. Etten sorru sanomaan koskaan, aina ja joka kerta vaikka se joskus siltä tuntuisikin. Minun tehtäväni on jaksaa sitkeästi ohjata, korjata ja rajoittaa joka päivä ja joka kerta johdonmukaisesti, vaikka se paikoitellen tuntuukin mauttomalta versiolta Päivän Murmelina – elokuvasta.

Tämä vanhemmuushomma on kyllä yhtä maratonia. Onneksi juoksuseura on hyvää.

Vahvatahtoinen lapsi

Kuopuksista tulee johtajia, äideistä hermoraunioita

26 Permalink

Jos satuit tänään siinä yhdeksän aikaan ihmettelemään Itä-Helsinkiläisessä rappukäytävässä paiskovan oven ääntä ja lapsen itkua, pahoitteluni. Toivottavasti et hätääntynyt. Lapsella oli kaikki oikein hyvin, hän vain protestoi veden väärää lämpötilaa vastaan. Ovia paiskoi (lempeästi ja välillä vahingossa) eräs äiti, joka pakeni pari kertaa rappukäytävään hengittämään kun hermot alkoi käydä vähän liian kireällä.

Siis tämä melkein kuusivuotias johtajamme. Anna mun kaikki kestää.

Päivän epistola meni ihan perinteisesti. Seurasimme tuttua polkuamme. Ohje, kuurotuminen, käsky, mykkäkoulu, tiukempi käsky, neuvottelu, riita.

”Tule hakemaan jotkut kengät.”
(ei reaktiota)
“Tule hakemaan tai minä valitsen”
(ei reaktiota)
”Hyvä on, et tullut joten minä valkkaan, mennään näillä Timberlandeilla.”
”Ei kun mä halusin Sorelit!”
”No jos haluat ne, haet ne itse. Voit nyt vielä hakea ne nopeasti.”
”Ei kun sä tuot ne.”
“Selvä, Timberlandilla mennään”
”EI KUN MÄ HALUSIN SORELIT!”

Ja tämä sama souvi vedettiin jokaisen asialistamme kohdan läpi; vaatteet päälle, hampaiden harjaus, haalarin laittaminen, kyllä te tiedätte. Tiedätte myös sen, että en tässä seitsemän vuoden harjoittelunkaan jälkeen ole itse vielä niin aikuinen että jaksaisin loputtomasti vetää niitä rajoja ja sanoittaa. Välillä on mentävä rappukäytävään, esimerkiksi silloin kun herra jotenkin onnistui neuvottelemaan itselleen lasillisen vettä, jääkylmää vettä johonkin väliin.

Josta hän sitten valitti että onko pakko juoda kokonaan.

Aaaaaargh!!! Sä halusit! Ite! Sen! Helevetin VEDEN!!!

Eikä siinä vielä kaikki. Minä sorruin tähän vesilasijuttuun sillä tavalla, että hän heitti sen kasuaalisti jonkun muun neuvottelun väliin, jolloin tartuin syöttiin kuin mikäkin ääliö ja yritin käyttää sitä itse neuvotteluvälineenä. Että joo okei saat veden sitten kun on hampaat pesty ja haalari päällä. Kun sitten neljätuhatta minuuttia myöhemmin nämä oli tehty, pyysin vahingossa laittamaan vielä kengät jalkaan. Muistin väärin oman valttikorttini. Arvatahan sen saattaa:

“MUT ME SOVITTIIIII-IIIIN ETTÄ MÄ SAAN SITÄ VETTÄ-ÄÄÄÄ”.

Joo, mä olen meistä just se joka näistä säännöistä nyt lipsuu.

Ärsyttävintä näissä on aina se, että kyseenalaistan itseni joka käänteessä. Olenko nyt kohtuuton? Olenko liian tiukka? Ei, mä olen sittenkin liian lepsu. Eiku tiukka. Eiku. Lopulta sitä päätyy ihan mulkerona ilmoittamaan että ei sä et nyt saa ottaa vitsikirjaa tarhaan koska minä sanoin niin ja korvat sen kun punottaa kun hävettää miten tyhmä sitä itsekin on, kun sillä vitsikirjalla ei ole mitään väliä. Ihan hyvin voisi sen ottaa. Sitä paitsi mitä väliä jollain vitsikirjalla, tässä on vielä monta saapasta tapeltavana.

En tiedä onko tämä sitten se kuopusilmiö josta sekä Satu että Hesari eilen kirjoitti, Satu osuvasti tiivistäen:

”Ja rajat! Dsiisus, niitä koetellaan aivan joka päivä ja lukuisia kertoja. Siinä hommassa tarkoituksena ei ole pyrkiä johonkin tiettyyn päämäärään: hän vain haluaa aina pikkuisen enemmän, mitä olisi tarjolla. Vaikka kulhossa olisi sata kiloa karkkia, se ei riitä, vaan vielä pitää vaatia ”vielä yhtä” ihan vain vaatimisen riemusta.”

Amen! Ihan vain vaatimisen riemusta!

Näin se meilläkin on. Kuopus on syntymästään asti ollut tiukka paketti, vahva tunteissaan suuntaan jos toiseenkin. Ainoa ero tietysti Satun perheeseen on se että meidän kuopuksemme täyttää jo pian kuusi. Harmittaa etten ole saanut tätä vieläkään haltuun, vaan edelleen rimpuilemme samassa typerässä harhaluulossa että jokin muu kuin absoluuttisen tiukat rajat auttaisi.

Että jos se vaikka joku päivä ihan vain tottelisi?

Siellä minä siis tänään keräilin itseäni rappukäytävässä. Kirjoitin tätä tekstiä päässäni ja mietin analyyttisesti mitä pitäisi tehdä. Muistutin itselleni että asetan tässä vain rajoja, palaveri saa odottaa ja blaadiblaadiblaa. Oven takana toinen itki välillä mielenosoituksellisesti ja välillä puki kenkiä hiljaa.

Palasin aina pian sisään tietysti ja kerroin että kävin jäähyllä. Kerroin että asetan hänelle rajoja koska rakastan. Takaisin tuijotti krokotiilinkyyneleiden viiruttama mies, joka mietti jo seuraavaa siirtoaan (se liittyi uudestaan kenkiin toim. huom.). Katsoin jämäkän lempeästi takaisin ja mietin että hitto miten paljon rakastan tota tyyppiä mutta voi jeesus se osaa ärsyttää.

Käveltiin sovussa mutta kumpikin vähän vielä ärrinmörrin tarhaan. Matkalla juteltiin että meille ei kyllä taida koskaan tulla kolmatta lasta, mutta hamsteri voisi olla kiva. Ehdotin että tehtäisiinkö vaikka niin että sovitaan selkeästi säännöt ja noudatetaan niitä ilman mitään neuvotteluja. Kun näin on mennyt viisi päivää, saat valita itse kenkäsi. Miltä kuulostaa?

“Hyvältä!”

“…mut sovitaan neljä päivää.”

Tuleva johtaja, olkaa hyvä.

 

Lue myös:

Melkein sama teksti viime vuoden syyskuulta: Kun keinot loppuu, laske rimaa. 

26 Permalink