Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Mitä kasvattaminen on ja kuinka sitä tehdään? Nimimerkillä kolmen äiti ja vieläkin pihalla

Olen kuullut sanonnan jota en enää yhtään muista, mutta jonka viesti oli että kasvatus näkyy silloin kun vanhemmat eivät ole lapsensa vierellä. Että se kuinka tyyppi käyttäytyy ollessaan vanhempiensa vahtimisen ja käskytyksen saavuttamattomissa kertoo siitä mitä sisään on saatu iskostettua. Kuulostaa mielestäni loogiselta!

En vain vieläkään tiedä, mitä se kasvatus oikeasti on tai miten sitä tehdään.

Kolmosesta ei vielä osaa sanoa yhtään mitään, mutta kaksi isompaa ovat opettaneet aikamoista nöyryyttä kasvattamisen suhteen. Ensimmäisen kohdalla ajateltiin että olemme tosi hyviä kasvattajia kun lapsi on niin tottelevainen. Sitten tuli Kakkonen ja näytti meille närhen munat. Opimme ettemme ole tehneet sittenkään yhtään mitään (oikein), lapset nyt vain on sellaisia kuin sattuvat olemaan. Klassinen “ensimmäisen lapsen kohdalla uskot kasvatukseen, toisen geeneihin” – tilanne.

Jos geenit kerran yhden tutkimuksenkin mukaan ajavat kasvatuksen ohi, mitä se kasvattaminen sitten on ja kannattaako sitä edes yrittää tehdä?

Ennen ajattelin että kasvatusta on se kuinka lapsi käyttäytyy: jakaako karkit muiden kanssa, sanooko kiitos, riiteleekö. Nyt ajattelen että nämä ovat pääosin käytöstapoja, jotka joko saadaan lapselle iskostettua tai ei.

Kasvattamista taas on mielestäni se miten lapsi suhtautuu itseensä ja kuinka pärjää persoonansa kanssa.

Uskon että meistä jokaisella on sisään kirjoitettua se miten me ajattelemme ja miten suhtaudumme erilaisiin tilanteisiin. Ajattelen että persoonallisuus, luonne tai temperamentti on se, joka määrää paljon lapsen ja aikuisen käytöksestä. Tätä ihmisen sisään kirjoitettua koodistoa taas on minun kokemukseni mukaan tosi vaikea ellei mahdoton muuttaa. Ja se tekee kasvattamisesta joskus tosi kinkkistä.

Kun lapsi on persoonaltaan samanlainen kuin vanhempansa, tulee kiusaus yrittää muuttaa niitä luonteenpiirteitä, joista itselle on ollut harmia säästääkseen lasta samoilta kasvukivuilta joita itse on käynyt läpi. Ehkä sitä patistelee ujoa lasta reippaammaksi tai yrittää hillitä kovin esiintymishaluisen lapsen intoa. Jos taas lapsi on aivan oman luonteesi vastakohta, voi olla tosi vaikea hyväksyä niitä sinun silmiisi ihan omituisia käytöksiä ja reaktioita.

Lopputuloksena saattaa huomata, ettei oikein tiedä miten yhdenkään lapsensa kanssa pitäisi olla, miten niitä oikein pitäisi kasvattaa.

Todelliseen testiin kasvatus joutuu koulussa, jossa lapsi on ensimmäisiä kertoja oikeasti aika yksin tunnetaitojensa kanssa. Toki alaluokilla on paljon myös aikuisia paikalla ja tukemassa, mutta päivään tulee paljon enemmän tilanteita, joissa lapsen on kaivettava itsestään ne käytöksen sopivat mallit ja omaan tunnemaailmaan sopivat reaktiot. Ruokailussa ei enää istukaan aikuinen samassa pöydässä vaan koulukaveri, joka päättää aloittaa ruokasodan.

Onko se silloin kasvatus, persoona, sosiaalinen paine vai kaikki jotka määrittävät heittääkö lapsesi myös muussia, pyytääkö muita lopettamaan vai oliko kenties se aloittaja?

Varmaankin vähän niitä kaikkia, mutta siinä tilanteessa arpa on joka tapauksessa vanhemman näkökulmasta jo heitetty: lapsesi toimii jollakin tavalla, etkä sinä pääse siihen vaikuttamaan. Paras mitä voit toivoa (sen lisäksi että toivoit sen huonojen ideoiden laatikon avaajan olleen jonkun toisen lapsen, mutta jos nyt totta puhutaan niin kyllä se ainakin kerran tulee olemaan sinun lapsesi joka törttöilee) on se että kuulet illalla tapahtuneesta ja pääset sitä käsittelemään lapsen kanssa.

Erityisesti jos takana onkin tilanne, jossa ei lentänyt muussi vaan nyrkit tai ilkeät sanat. Silloin sitä todella toivoo että kotona annettu rakkaus, kannustus ja ohjaus kantaa haaleana kaikuna ja ohjaa toimimaan oikein – tai kestämään väärää toimintaa muilta.

valeäiti huoli valeäiti työt

Nyt kun kummatkin isot lapset ovat koulussa, huomaan että vanhemmuuden syvintä olemusta ja kasvatusta tulee mietittyä ihan eri tavalla. On niin paljon vaikeampi auttaa lasta kun ei ole paikalla vahtimassa, eikä tilanteita näe juurikaan toiset aikuiset. Sitä on lapsen antaman tiedon varassa, ja lapsi on hyvin paljon itsensä varassa. Joskus tämä kaikki tuntuu aika tuskaiselta kun tuntuu että lapset ovat niin kaukana meistä, ihan omillaan.

Olen kehitellyt itseäni lohduttavan ajatuksen: en voi ehkä ohjata lapseni tai hänen kavereidensa käytöstä enää juuri yhtään, mutta niin kauan kun lapset kertovat mulle asioita ja luottavat itseensä, me ollaan ihan okei.

Meidän tehtävämme on vahvistaa itseluottamusta ja opettaa lapsi käsittelemään tunteita ja ajatuksia myös itse. Kotona tankataan tukea, luottamusta ja rakkautta ja niiden voimin lapset navigoivat jo aika itsenäisesti maailmassa.

Ehkä kasvattamisen tulosta ei siis olekaan käytös, toiminta tai puhe vaan yhteys omaan itseensä ja luotto omiin taitoihin.

…ja onneksi on sitten aina tämä kolmas mahdollisuus jos nämä kaksi ekaa kasvatuskokeilua menikin ns vituralleen.

Kymppi vanhemmuuspistarista! Osasin!

2 Permalink

Jos vanhemmuudessa harrastettaisiin pistareita, olisin saanut taannoisesta suorituksesta kympin.

Autossa tuli taas radiosta jotain tosi perheystävällistä, Kaalimatoa tai kondomikauppaa. Siinä sitä taas kuunneltiin koko perhe ihan tyytvväisenä (eli me aikuiset korvat punaisena toisiamme vilkuillen, päättäväisesti kanavaa vaihtamatta) niin-ei-lapsille-sopivaa mainosta, jonka päätteeksi Ykkönen kysyy:

”Äiti mikä on kondomi?”

Lainkaan häkeltymättä, nolostelematta tai viivyttelemättä vastasin:
”Se on sellainen mikä laitetaan pippelin päälle kun harrastetaan seksiä, ettei tule lapsia.”

Ykkösen vastaus?

”Okei.”

Ja keskustelu päättyi.

Mä niin ruletan! Tai ainakin kehityn jatkuvasti paremmaksi!

Suoraan puhuminen on toki meidän perheessä ollut aina ihan suosittua (muistattehan vielä ”puutikku pimppiin” -tapauksen?) mutta ei se ihan aina näin nappiin ole mennyt. On meidänkin pistarihistoriassa pari vähän ohuempaa kohtaa. Kuten se, kun kerroin että jos nainen ja mies on alasti vierekkäin, niille voi tulla vauva.

Tästä kuitenkin jo vähän teille muillekin inspiraatiota, joskus tässäkin pelissä onnistuu! Nautitaan nyt tämän pistarin tuloksista, seuraava neljämiikka on todennäköisesti ihan nurkan takana odottamassa!

Lue myös: Puhu lapsellesi kaikesta – sillä minä ainakin puhun

2 Permalink

Kohtuuttominta vanhemmuudessa olen minä

Huomenta rakas, nyt pitäisi jaksaa herätä. Älä potki. Tiedän että sua väsyttää vielä kovasti, tule, halataan. Ei saa silti potkia.

Joskus eniten rasittaa tämä kohtuuttomuus, vanhemmuuden epäreiluus. Että minuakin väsyttää ja minuakin harmittaa, mutta minun tehtäväni on silti tsempata sut ylös. Vaikka mitä keinoja keksin, ne lässähtävät. Etten osaa auttaa sinua tässä. Sinä et minua ärsytä, oma kyvyttömyyteni ärsyttää.

Hei ollaan aamujumppaa, leikitään vaikka… banaania tai apinaa.
Joo! Miten sitä tehtäis?
No en vielä tiedä, keksitään! Olisko vaikka näin..
Mä en halua olla apina!

Tunti. Siihen menee yleensä tunti että ollaan ulkona, myöhässä ja kiireessä. Tunti vaikka sen tekisi lempeästi, maanitellen tai tiukasti käskien. On niin epäreilua, ettei keinoista mikään toimi. On niin epäreilua, että päädyn olemaan ihan kohtuuton. Että huudan, sanon rumasti tai käsken olemaan itkemättä.

Kuka helvetti käskee olemaan itkemättä? Kenen lapsi joutuu menemään siskonsa luo itkemään kun äiti ei enää suostu lohduttamaan? Olen niin kohtuuton että sekin suututtaa. Päätän saman riidan aikana viidesti toimia itse paremmin. Ehkä tuo oli sittenkin oikeaa murhetta eikä uhmaitkua. Halaan aina välillä ja yritän tsempata meitä kumpaakin yhteiseen uuteen alkuun, ja silti epäonnistun.

Mene vaikka edeltä ja näytä miten hienosti osaat pukea.
Mut te ette sitten tule, sä sanoit että mä saan pukea yksin.
En sanonut, sanoin vain että mene edeltä.
Ette tule!

En minäkään jaksaisi pukea kenkiä, pestä hampaita, meikata. Ja silti se on pakko tehdä. Mulla on myös kesken jäänyt tarjous mielessä, väliin jäänyt urheilu harmittaa ja tuleva arki pelottaa. Tuskin tämä puolessa vuodessa mihinkään muuttuu, miten tässä pärjätään vauvan kanssa? Ja silti sinun väärään aikaan puettu haalari on se ongelmista pahin.

Se on ymmärrettävää, se on ymmärrettävä.

Kävitkö aamupissalla? No se meidän on kyllä pakko hoitaa. Avataan haalari ja otetaan hihat pois.
Ei oteta, se onnistuu tästä.
Ei onnistu, sun pippeli jäisi tonne vetoketjun alle.
Ei jäisi!

On niin kohtuutonta että kaikki mitä sanon tullaan käyttämään minua vastaan. Että fysiikan lait, minuutti sitten tapahtunut historia ja silmin nähty totuus käännetään toisiksi. On kohtuutonta, että minun tunteeni lepattavat ihan samalla tavalla kuin sinunkin mutta minun pitäisi muka osata hallita niitä.

On kohtuutonta että minäkin olen vain lapsi joka on opetellut kätkemään niistä edes osan, on ihan kohtuutonta että minun pitää samalla vielä opettaa sinuakin vaikka minäkin sain liian myöhään unta. Vanhemmuudessa raskasta on jatkuva aikuisuus.

Tänään mennään aikaisemmin nukkumaan, sun pitää saada enemmän lepoa rakas.
Ei mennä.
Mennään, kokeillaan vaikka yhdeksältä saada unta.
Ei kun seitsemältä.

Kaikista epäreiluinta on se että tämä on kaikki vain ja ainoastaan minun ja meidän syytämme. Sinä et tee mitään väärin, kuulethan, et yhtään mitään. Olet vain lapsi.

Lapsi jolla on normaalin tahtoiän lisäksi univelkaa, koska sen vanhemmat ei jaksa johdonmukaisesti ohjata sinua oikeaan rytmiin. Yhteiskunnan sanelemaan rytmiin siis, siihen joka on vastoin luonnollista rytmiäsi. On kohtuutonta ettemme varaa tähän aikaa kunnolla, pysy minuuttiaikataulussa ja aseta lempeitä mutta jämptejä rajoja. Herää viikonloppuisinkin seitsemältä jotta saisit kasvaa yöllä leposi aikana. On kohtuutonta, että ihmisen joka ei luonnostaan elä niin pitää siihen vanhempana ryhtyä.

No niin, menkääs te sisään niin minä siivoan nämä lumet äkkiä. Tuosta, avaan sulle oven.
Eiiiiii miksi just MUN hanskaan menee luntaäääääh!

…..TTTUUUUUUU mä en jaksa enää! NYT SISÄÄN!

valeäiti blogi

Vanhemmuudessa on epäreilua se että se on aina vanhemmalle epäreilua. Lapsella on oikeus ja syy kiukutella, näyttää tunteet, elää. Ja sinun tehtävä on se kestää, tsempata ja kasvattaa vaikka kuinka itseä väsyttäisi. Olla sopivasti kuitenkin jämäkkä tietyissä kohdissa. Salaisissa kohdissa, joita kukaan ei sinulle kerro. Sinun on vain se tiedettävä, vaikka et ole siihen koulutusta saanut.

Kohtuuton vaatimus.

Minä olen vanhemmuudessa epäreiluinta. Etten kertakaikkiaan osaa hoitaa tätä paremmin vaikka tiedän. Minä olen kohtuuttominta. Että läksytän kaikia muita, jotka menettävät hermonsa lapseni kanssa. Sanon puolisolle että sun pitää tätä jaksaa, ei se pahuuttaan kiukuttele. Jeesustelen kuinka on vain ymmärrettävä että toinen on väsynyt ja että se on meidän syytä sekin. Aikuinen tekee aina kiireen, ei lapsi.

Ja sitten se olen minä joka huutaa ttua etupihalla niin että koko lähiö raikaa.

On kohtuutonta ettei se lempeys sitten kuitenkaan riitä, ettei teoria kanna käytäntöön. Ettei kukaan kerro milloin pitää asettaa rajoja tiukasti ja milloin ottaa vielä kerran syliin. Että sen kaiken jälkeen olemme niin myöhässä että auton lumet ovat sulaneet uudestaan kiinni ja minun hanskaani menee lunta kun siivoan sitä. On kohtuutonta että luminen hanska on meistä jokaiselle ärsyttävää mutta vanhempana siitä ei saa enää valittaa.

Kato! Mä näytän ihan Marcukselta ja Martinukselta tänään, eikö!
Joo, näytät! Kivaa, sattumalta tuli sellaiset vaatteet!
Mä en halua näyttää Marcukselta ja Martinukselta.

Miten pieni oletkaan vielä siinä. Niin riipaisevan söpö, pieni, väsynyt. Täynnä tahtoa ja elämää ja soviteltavia käytäntöjä. Halataan, vielä kerran. Rakastan sua ihan hirveästi.

Huomenna on taas uusi päivä.