Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kun koulun aloitus onkin vaikeaa – muutama vinkki

Lesoilin kaksi vuotta sitten siitä, kuinka helposti koulun alku meillä meni vaikka sitä etukäteen kamalasti pelkäsinkin. Sitten tuli Kakkosen vuoro ja keksin pelätä vielä enemmän.

Noh, kukaan ei ole auton alle jäänyt mutta kaikenlaista muuta pelkoa on kyllä toteutunut. Ylipäänsä olen tässä kahden vuoden aikana kuullut, nähnyt ja kokenut aika paljon kaikenlaista. Tavarat tosiaan häviää silloin tällöin, rikki menee sitäkin useammin. Turpiin on saatu, tukkaa kirjaimellisesti pöllynnyt. Kavereiden saaminen ei olekaan ihan niin helppoa. Läksyt ketuttaa, aikaiset aamut on vaikeita.

Tulee täitä.

Pommiin nukkumista sekä unohtuneita läksyjä tapahtuu väistämättä ja uimakamat saattaa mädäntyä märkinä koululla pari viikkoa vielä kolmosluokalla (kröhöm). Se pahin, fyysisen koskemattomuuden rikkominen on ihan kamalaa joka kerta enkä voi edelleenkään väittää ettei sitä koskaan tapahtuisi (mutta siihen pitää puuttua heti ja vakavasti!).

Moni hankaluus on olosuhteiden ja ympäristön luomaa, usein sellaista mihin lapsi ei ehkä voikaan vaikuttaa. Jos muut heittää sun pullolla bottle flipiä etkä osaa ryhmäpaineessa sanoa että äiti on kieltänyt, rikki mennyt pullo voi harmittaa aika paljon. Kaikkia.

Sanoisin kuitenkin että kuulemani mukaan yleisin ja tavallisin hankaluus koulun aloituksessa on edelleen se tunnesmoothie itse – nopeasti itsenäistymään joutuva lapsi. Joskus se kuninkaallinen vuosi hoidetaan eskarissa jo alta pois, joskus se purkautuu vasta tokalla luokalla mutta yleensä se tulee jossain kohtaa halusit tai et (et halua).

Tämän vaiheen aikana lapsi voi olla todella outo, uusi versio itsestään. Se suuttuu ja loukkaantuu yliherkästi, reagoi pieniin pettymyksiin valtavilla kyynelillä kuin mikäkin taapero konsanaan, unohtuu omiin maailmoihinsa, murisee, ärisee ja rageaa. Ehkä kiroilee, uhkailee tai lyö, on kaikin puolin aivan eri tyyppi kuin ennen. Tämä eskarivuoteen usein osuva uhma on ensimmäinen ihmistä oikein kunnolla ravisteleva murrosvaihe. Sen toisella puolella on noin 13 vuotta kasvanut lapsi, joka onkin yhtäkkiä iso itsenäinen toimija eikä mikään vauva enää.

Mutta voi mörön perse se murrosvaihe voi olla rankka. Lohduttavaa on se että se on melkein kaikilla vastassa ja usein juuri niillä ekaluokkalaisilla. Lapsella on silloin samaan aikaan ehkä alhaisin itseluottamus vähään aikaan ja toisaalta valtavasti kasvanut vastuu. Se viettää päivänsä pinnistäen ja opetellen, tsemppaa osatakseen sen kaiken uuden (uudenlainen ruokailu, lukeminen, kielet ja matikka, välkälle ehtiminen – näitä riittää) ja saa ehkä enemmän rakentavaa palautetta kuin koskaan. Silloin kotona toista kertaa sanottu pyyntö saattaa saada välittömän miksi te kiusaatte mua, älkää aina komennelko! -vastauksen.

Kuten tuttavani hyvin sanoi: kun koulussa on koko päivän annettu ”palautetta” ja lapsesta tuntuu ettei osaa mitään, se äidin yksi pyyntö on liikaa.

Myönnän että meillä meni aika lailla tähän marraskuuhun saakka sekoillessa. Kotona oli iltaisin aivan jäätävä meininki. Kaikki rajoja koeteltiin, itkettiin paljon (minä ja hän), nyrkit viuhui (vain hän toki) ja uhkaukset raikasi. Oltiin monesti vanhempina ihan hukassa. Että mitä ihmettä, mitä tämän kanssa tehdään ja onko koko lapsi pilalla? Sitten saattoikin selvitä jonkin iltatoimen aikana että joku oli päivän aikana irvaillut / töninyt / jättänyt porukasta. Tai sitten oli vain pitkä päivä.

Nyt musta tuntuu että olemme paremmilla vesillä ja jonkinlainen yhteys lapseen on palautunut. Siispä jaan meitä helpottaneet vinkit myös itselleni muistiksi – veikkaan ettemme ihan näin vähällä tästä pääse.

Vinkkejä koulun aloitukseen:

  • Älä stressaa vielä niistä myöhästymisistä ja läksyistä liikaa. Eka vuosi, tokakin on koulutaitojen opettelua. Anna lapselle (ja itsellesi) armoa!
  • Minimoi kaikki muu rasitus: harrastukset vähiin ja muitakin menoja kannattaa vähän himmailla. Mieti miten väsynyt olet itse kun aloitat uudessa työpaikassa ja kerro se kolmella – niin rankkaa tämän kaiken omaksuminen on lapsesi aivoille.
  • Anna paljon aikaa siirtymiin: herätkää ajoissa, ennakoi!
  • Pidä huoli että lapsi nukkuu hyvin, nyt hän todella tarvitsee sitä aivoja huuhtelevaa unta.
  • Pidä tiivis yhteys kouluun ja tutustu opettajaan. Laita rohkeasti viestiä jos jokin mietityttää.
  • Jos mahdollista, käy koululla! Sinne saa yleensä päivän aikana mennä, ainakin sopimalla. Auttaa lastakin kun tietää sinun tietävän minkälaista siellä on.
  • Yritä tutustua muihin vanhempiin. Perusta luokan vanhemmille WhatsApp-ryhmä, kutsu kavereita kylään
  • Jos uusien kavereiden kanssa on ongelmia, nähkää vanhoja ja tuttuja normaalia enemmän. Lapselle on tärkeää tämän syksyn aikana kokea olevansa arvostettu, taitava ja toivottu kaveri.
  • Edelliseen liittyen: lapselle on tärkeää kokea olevansa äärimmäisen rakastettu. Halikaa, jutelkaa, painikaa, letittäkää tukkaa, pelatkaa yhdessä, mitä vain joka antaa lapselle hetkeksi rajatonta huomiota ja hellyyttä. Valmistaudu etsimään uusia keinoja, iso ekaluokkalainen ei ehkä yhtäkkiä enää halua pusutella.
  • Yritä kaivaa päivän tapahtumat esiin ja juttele ne päivittäin läpi. ”miten koulussa meni” ei ehkä avaa vielä mitään patoja (vastaus on ”ihan hyvin”), aloita tarkemmasta. Mitä söitte tänään koulussa? Pelasitko futista välkällä? Näitkö kaveria Y? Mitä kaveri X teki? Joistain näistä saattaa alkaa purkautua sivupolkuna ne oikeat kuulumiset. Me syötiin lasagnea, mutta arvaa mitä äiti, mä tiputin vahingossa tarjottimen ja kaikki nauroi.

Viimeisenä vinkkinä se mikä aina: hengitä ja ota rauhallisesti. Pyydä apua jos tarvitset, koulukuraattori on esimerkiksi tätä varten olemassa. Huomaa hyvä sekä itsessäsi että lapsessa, älä lannistu – ihan kohta helpottaa!

PS: kirjoja ei ole pakko päällystää. Ole hyvä.

Mitä kasvattaminen on ja kuinka sitä tehdään? Nimimerkillä kolmen äiti ja vieläkin pihalla

Olen kuullut sanonnan jota en enää yhtään muista, mutta jonka viesti oli että kasvatus näkyy silloin kun vanhemmat eivät ole lapsensa vierellä. Että se kuinka tyyppi käyttäytyy ollessaan vanhempiensa vahtimisen ja käskytyksen saavuttamattomissa kertoo siitä mitä sisään on saatu iskostettua. Kuulostaa mielestäni loogiselta!

En vain vieläkään tiedä, mitä se kasvatus oikeasti on tai miten sitä tehdään.

Kolmosesta ei vielä osaa sanoa yhtään mitään, mutta kaksi isompaa ovat opettaneet aikamoista nöyryyttä kasvattamisen suhteen. Ensimmäisen kohdalla ajateltiin että olemme tosi hyviä kasvattajia kun lapsi on niin tottelevainen. Sitten tuli Kakkonen ja näytti meille närhen munat. Opimme ettemme ole tehneet sittenkään yhtään mitään (oikein), lapset nyt vain on sellaisia kuin sattuvat olemaan. Klassinen “ensimmäisen lapsen kohdalla uskot kasvatukseen, toisen geeneihin” – tilanne.

Jos geenit kerran yhden tutkimuksenkin mukaan ajavat kasvatuksen ohi, mitä se kasvattaminen sitten on ja kannattaako sitä edes yrittää tehdä?

Ennen ajattelin että kasvatusta on se kuinka lapsi käyttäytyy: jakaako karkit muiden kanssa, sanooko kiitos, riiteleekö. Nyt ajattelen että nämä ovat pääosin käytöstapoja, jotka joko saadaan lapselle iskostettua tai ei.

Kasvattamista taas on mielestäni se miten lapsi suhtautuu itseensä ja kuinka pärjää persoonansa kanssa.

Uskon että meistä jokaisella on sisään kirjoitettua se miten me ajattelemme ja miten suhtaudumme erilaisiin tilanteisiin. Ajattelen että persoonallisuus, luonne tai temperamentti on se, joka määrää paljon lapsen ja aikuisen käytöksestä. Tätä ihmisen sisään kirjoitettua koodistoa taas on minun kokemukseni mukaan tosi vaikea ellei mahdoton muuttaa. Ja se tekee kasvattamisesta joskus tosi kinkkistä.

Kun lapsi on persoonaltaan samanlainen kuin vanhempansa, tulee kiusaus yrittää muuttaa niitä luonteenpiirteitä, joista itselle on ollut harmia säästääkseen lasta samoilta kasvukivuilta joita itse on käynyt läpi. Ehkä sitä patistelee ujoa lasta reippaammaksi tai yrittää hillitä kovin esiintymishaluisen lapsen intoa. Jos taas lapsi on aivan oman luonteesi vastakohta, voi olla tosi vaikea hyväksyä niitä sinun silmiisi ihan omituisia käytöksiä ja reaktioita.

Lopputuloksena saattaa huomata, ettei oikein tiedä miten yhdenkään lapsensa kanssa pitäisi olla, miten niitä oikein pitäisi kasvattaa.

Todelliseen testiin kasvatus joutuu koulussa, jossa lapsi on ensimmäisiä kertoja oikeasti aika yksin tunnetaitojensa kanssa. Toki alaluokilla on paljon myös aikuisia paikalla ja tukemassa, mutta päivään tulee paljon enemmän tilanteita, joissa lapsen on kaivettava itsestään ne käytöksen sopivat mallit ja omaan tunnemaailmaan sopivat reaktiot. Ruokailussa ei enää istukaan aikuinen samassa pöydässä vaan koulukaveri, joka päättää aloittaa ruokasodan.

Onko se silloin kasvatus, persoona, sosiaalinen paine vai kaikki jotka määrittävät heittääkö lapsesi myös muussia, pyytääkö muita lopettamaan vai oliko kenties se aloittaja?

Varmaankin vähän niitä kaikkia, mutta siinä tilanteessa arpa on joka tapauksessa vanhemman näkökulmasta jo heitetty: lapsesi toimii jollakin tavalla, etkä sinä pääse siihen vaikuttamaan. Paras mitä voit toivoa (sen lisäksi että toivoit sen huonojen ideoiden laatikon avaajan olleen jonkun toisen lapsen, mutta jos nyt totta puhutaan niin kyllä se ainakin kerran tulee olemaan sinun lapsesi joka törttöilee) on se että kuulet illalla tapahtuneesta ja pääset sitä käsittelemään lapsen kanssa.

Erityisesti jos takana onkin tilanne, jossa ei lentänyt muussi vaan nyrkit tai ilkeät sanat. Silloin sitä todella toivoo että kotona annettu rakkaus, kannustus ja ohjaus kantaa haaleana kaikuna ja ohjaa toimimaan oikein – tai kestämään väärää toimintaa muilta.

valeäiti huoli valeäiti työt

Nyt kun kummatkin isot lapset ovat koulussa, huomaan että vanhemmuuden syvintä olemusta ja kasvatusta tulee mietittyä ihan eri tavalla. On niin paljon vaikeampi auttaa lasta kun ei ole paikalla vahtimassa, eikä tilanteita näe juurikaan toiset aikuiset. Sitä on lapsen antaman tiedon varassa, ja lapsi on hyvin paljon itsensä varassa. Joskus tämä kaikki tuntuu aika tuskaiselta kun tuntuu että lapset ovat niin kaukana meistä, ihan omillaan.

Olen kehitellyt itseäni lohduttavan ajatuksen: en voi ehkä ohjata lapseni tai hänen kavereidensa käytöstä enää juuri yhtään, mutta niin kauan kun lapset kertovat mulle asioita ja luottavat itseensä, me ollaan ihan okei.

Meidän tehtävämme on vahvistaa itseluottamusta ja opettaa lapsi käsittelemään tunteita ja ajatuksia myös itse. Kotona tankataan tukea, luottamusta ja rakkautta ja niiden voimin lapset navigoivat jo aika itsenäisesti maailmassa.

Ehkä kasvattamisen tulosta ei siis olekaan käytös, toiminta tai puhe vaan yhteys omaan itseensä ja luotto omiin taitoihin.

…ja onneksi on sitten aina tämä kolmas mahdollisuus jos nämä kaksi ekaa kasvatuskokeilua menikin ns vituralleen.

Kymppi vanhemmuuspistarista! Osasin!

2 Permalink

Jos vanhemmuudessa harrastettaisiin pistareita, olisin saanut taannoisesta suorituksesta kympin.

Autossa tuli taas radiosta jotain tosi perheystävällistä, Kaalimatoa tai kondomikauppaa. Siinä sitä taas kuunneltiin koko perhe ihan tyytvväisenä (eli me aikuiset korvat punaisena toisiamme vilkuillen, päättäväisesti kanavaa vaihtamatta) niin-ei-lapsille-sopivaa mainosta, jonka päätteeksi Ykkönen kysyy:

”Äiti mikä on kondomi?”

Lainkaan häkeltymättä, nolostelematta tai viivyttelemättä vastasin:
”Se on sellainen mikä laitetaan pippelin päälle kun harrastetaan seksiä, ettei tule lapsia.”

Ykkösen vastaus?

”Okei.”

Ja keskustelu päättyi.

Mä niin ruletan! Tai ainakin kehityn jatkuvasti paremmaksi!

Suoraan puhuminen on toki meidän perheessä ollut aina ihan suosittua (muistattehan vielä ”puutikku pimppiin” -tapauksen?) mutta ei se ihan aina näin nappiin ole mennyt. On meidänkin pistarihistoriassa pari vähän ohuempaa kohtaa. Kuten se, kun kerroin että jos nainen ja mies on alasti vierekkäin, niille voi tulla vauva.

Tästä kuitenkin jo vähän teille muillekin inspiraatiota, joskus tässäkin pelissä onnistuu! Nautitaan nyt tämän pistarin tuloksista, seuraava neljämiikka on todennäköisesti ihan nurkan takana odottamassa!

Lue myös: Puhu lapsellesi kaikesta – sillä minä ainakin puhun

2 Permalink