Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kasvatusmenetelmäni ”anna olla”

Erään taloudessamme asuvan nimeltämainitsemattoman henkilön kanssa on sitten taaperoiän taistelu vähän kaikesta. Hän ei todellakaan tee oma-aloitteisesti asioita, ja monesti pyynnöt menevät kuuroille korville. En mä jaksa ja miks on pakko jne. Erittäin usein homma on mennyt tappeluksi.

Paitsi sitten jos on päättänyt antaa joskus niiden riitojen vain olla. Sillä jos jotain minäkin olen oppinut, niin sen että toisilla ei ole uhmaa vaan temperamentti, niin kuin Laura vastikään hauskasti kirjoitti. Ja sellaista temperamenttia vastaan loputon taistelu on ihan kaikille uuvuttavaa. Pahimmillaan siinä nujerrataan toisen tahtoa, koska halutaan olla väkisin oikeassa tai pelätään oman aikuisen auktoriteetin menettämistä.

Sellaisen temperamentin hanskaamisessa kannattaa tiukan johdonmukaisuuden sijasta tai lisäksi kokeilla myös pehmeämpiä keinoja. Harhauttaa leikkiin, kehua onnistumisia ja sitten joskus ihan vain odottaa että homma korjaantuu.

Vängättyäni tämän erään henkilön kanssa läpi pissalla käymisen, pyyhkimisen, käsien pesemisen, hampaiden harjaamisen, pukemisen, pöydässä paikallaan istumisen, ulkovaatteiden pukemisen, turvavyön laittamisen ja ihan joka jumalan asian kanssa, olen vihdoin löytänyt minulle sopivan kasvatusmetodin, jota kutsun nimellä ”Anna olla”.

Olen aina välillä vain antanut olla!

Olen toki johdonmukaisesti kertonut että näin nyt pitää tehdä ja ohjannut, käskenyt, houkutellut ja motivoinut tekemään. Kertonut 365 päivää vuodessa että aamullakin pestään hampaat.

Sanoittanut tunteita, antanut aikaa ja selittänyt kaiken auki. Joskus olen asettanut seurauksia, jos kohta ei ala tapahtua (niillä ei muuten ole yhtään mitään vaikutusta tässä temperamentissa; sekä seuraamukset että palkinnat ovat täysin yhdentekeviä). Mutta ihan yhtä johdonmukaisesti olen usein päätynyt itse tekemään asiat hänen puolestaan, päättänyt lopettaa taistelun jossain kohtaa.

Tajusin joskus että mieluummin puen hänen puolestaan kengät seuraavat kolme vuotta kuin tappelen siitä kahdesti päivässä niin että kaikkia itkettää. Sillä tämä temperamentti voittaa minut, Insinöörin, vanhempamme, päiväkodin henkilökunnan ja myös kaikki pahaa-aavistamattomat sivulliset jotka joskus yrittävät viekkaasti saada sen toimimaan toivotulla tavalla.

Arvaan mitä ajattelet. Että ei kai ole järkeä antaa periksi – sittenhän se ei koskaan opi tekemään niitä itse ja siitä kasvaa ihan kamala itsekäs mulkku. Okei okei ehkä et ajatellut ihan noin, mutta kuitenkin ajattelit että on väärin antaa periksi ja siten opettaa ettei tarvitse totella? Omasta kokemuksestani sanoisin että hui hai – oppii se! Siihen vain menee aika helvetin kauan.

Nykyisessä maailmankuvassa alan jopa taipua ajattelemaan että kyky olla ottamatta käskyjä mukisematta vastaan voi oikeastaan olla aika jees.

Enemmän kyseenalaistan sitä, onko meistä jokaisen jo pienestä pitäen alistuttava siihen muottiin että se mitä käsketään, se tehdään? Ehkä jotkut meistä ovat vähän eri tien kulkijoita, joille pitää erittäin pitkän rannan kautta opettaa miksi se yhteisesti totteleminen on hyvä juttu. Kun siihen pitkään tiehen ei keskimäärin ole arjessa aikaa, kannattaa välillä enemmin antaa periksi kuin vääntää väkisin.

Monta vuotta tämän kanssa taisteltuani olen ilokseni huomannut monta hyvää juttua tässä ajoittaisessa löysyydessä.

Sen lisäksi että minä olen rennompi enkä jäkätä päivittäin, lapsi itse asiassa tänä päivänä toden totta käy itse vessassa (pyyhkii, vetää, pesee), käy ensimmäisestä pyynnöstä käsipesulla, pukee pääsääntöisesti itse, laittaa turvavyön itse kiinni ja niin edelleen. Hän on myös empaattinen ja huomaavainen eikä mikään käskyttävä tyranni joka ei suostu koskaan muiden pyyntöihin. Huvittavaa kyllä, hän on myös erittäin tarkka säännöistä – silloin kun hän pääsee vahtimaan että muut niitä noudattavat. Tietää siis kyllä tasan tarkkaan miten kuuluu toimia ja toimii yhä enemmän niin ilman valitusta.

Sinulle, josta tuntuu ettei lapsesi koskaan tottele mitään ilman vääntöjä haluan siis sanoa että antakaa toisillenne aikaa. Kyllä se sieltä tulee.

Toisinaan parasta vanhemmuutta voi olla se ettei yritä vanhemmoida ollenkaan vaan on vain. Hengailee. Se on paljon kivempaakin kuin jatkuva rutiiniränttääminen.

Kerrottakoon muuten loppuun myös että tällä samalla “anna olla vaan” metodilla voi myös opettaa lapset kuivaksi. Ihan rohkeasti jättää sen joka aterian jälkeisen fiksuun aikaan potattamisen ja vain odottaa että he sen itse oppivat. Uskomatonta mutta totta! Kuulit sen ensimmäisenä täältä, ole hyvä!

Lue myös: 
Kun keinot loppuu, laske rimaa 

Seurataanko teillä mitä lapset WhatsAppissa touhuavat?

7 Permalink

Ykkönen sai koulujen alkaessa oman puhelimensa (puhelimen valinnasta ja kätevistä sovelluksista lisää täällä). Mietin aina välillä, onko edes järkeä että ekaluokkalaisellani on puhelin. Se meinaa kuitenkin välillä mennä pelkäksi pelailuksi.

Alkuhuumassa viestejä tuli vaikka keittiöstä.

Toisaalta soittelemme joka päivä koulun jälkeen. Kertaamme kuulumiset ja sovimme, kuinka iltapäivä menee.

Seuraan kännykästä joskus pääsikö tyttö kotiin ja pihallekin puhelin otetaan mukaan jos tiedossa on pidempi retki tai leikki. Ykkönen pitää luurillaan paljon aiempaa tiiviimmin yhteyttä kavereihinsa ja on saanut jopa uusia tuttavuuksia WhatsApp-ryhmien kautta. Kännykästä on myös löytynyt uusi tapa olla yhteydessä kummeihin ja sukulaisiin, ja aina silloin tällöin kuulen hänen lähettäneen “moi mitä kuuluu” viestejä vaikkapa siskolleni. Ihan mahtavaa!

Omassa puhelimessa on paljon hyvää ja pidän sitä edelleen perusteltuna.

Välillä kuitenkin puhelimeeni paukahtaa sellaisia viestejä Ykkösen WhatsApp-ryhmistä, että joudun kysymään mistä on kyse tai miettimään itse onko “Kaikki tytöt laittaa huomenna hiukset kiinni ja katotaan huomaako pojat” -ketjukirjeet ok vai ei. Usein nämä johtaa mielenkiintoiseen keskusteluun, joskus pieneen ohjaukseen – Ykkösen tai kaverinsa.

Aivan, näen lasten toisilleen lähettämiä viestejä omasta puhelimestani.

Nappasin kokeneemmalta kollegalta Katjalta vinkin jo ennen kuin näitä puhelinasioita alettiin edes harkita ja ehdotin Ykköselle että WhatsApp on ok sillä ehdolla että aikuinen on mukana taustajoukoissa. Lapsenkin mielestä idea oli hyvä. Niinpä minä olen mukana jokaisessa WhatsApp-ryhmässä, joissa Ykkönenkin on (ainakin melkein, ryhmiä syntyy about joka päivä ja poistuu samaan tahtiin).

WhatsAppihan on K-16 sovellus ja vaatii jo käyttöehtojenkin mukaan aikuisen valvontaa. Mutta vaikka sitä ei kukaan vaatisikaan, sanoisin kyllä että yksi aikuinen kannattaa aina olla näissä ryhmissä.

Ei siksi, että WhatsApp tai viestittely yleensä olisi jotenkin suuri uhka. Minun silmiini ei ole vielä kertaakaan vuoden aikana osunut mitään tahallista kiusaa tai hankaluutta. Mutta tahattomasti nämä pienet taimet kyllä osaavat säätää ihan hyvin. Aina silloin tällöin joku käsittää jotain väärin ja toisen pitää oikoa ettei pahaa mieltä synny.

Vuoden aikana lapsi on oppinut myös vastustelemaan vallan teininä asioita.

Mutta kuinka ihanaa onkaan aikuisena seurata sitä miten hienosti nämä seitsemänvuotiaat jo hoitaa tilanteita! Pyytävät anteeksi, selvittävät jutut ja lähettävät tiukimpien paikkojen kohdalla toisilleen ääniviestejä. Väärinkäsityksiä tulee vähemmän kun ei joudu tulkitsemaan asioita pelkän tekstin varassa.

Olen myös tosi iloinen siitä että muut tytöt ovat ihan yhtä tyytyväisiä kuin Ykkönen tähän aikuisen “valvontaan”. Toisinaan he laittavat ryhmään että kiva kun sun äiti on tässä ryhmässä, joskus pyytävät minulta privana puhelinnumeroani (mä tiedän, niin symppistä!) ja toivottavat ihanasti myös mulle hyvää ystävänpäivää. Aivan mahtavia tyyppejä kaikki.

Joskus autan tyttöjä suoristamaan vähän mutkalle mennyttä keskustelua ja joskus kerron ettei Pennywise ole hahmona sellainen josta kenenkään kannattaa nyt jutella (tai googlettaa!) vaikka jonkun isosisko siitä kertoisikin. Sitä en enää tee että yrittäisin päästä vitseihin tai leikkihin mukaan. Sillä on ollut pari kertaa kiusallinen loppu.

Ryhmissä hengailun liskäsi käyn säännöllisin väliajoin Ykkösen kanssa kännykän viestejä läpi ja juttelemme yhdessä puhelimen käytöstä ja nettietiketistä.

Suosittelen taktiikkaa lämpimästi muillekin. Se ei ole yhtään tungettelevaa jos siitä sopii lapsen kanssa selvästi ja se avaa monta hyvää keskustelun paikkaa. Olisi ihan mahtavaa jos kaikissa kodeissa tehtäisiin näin! Siten minullekin voi tulla viestiä jos se oma nuppu tekeekin jotain dorkaa.

Sitäpaitsi netissä – eli myös WhatsAppissa – tulee aika helposti nähtyä vääränlaisia videoita ja koettua syrjimistä tai suoraa kiusaamista. Netissä asiallinen hengailu on välillä vaikeaa ihan aikuisellekin ja erityisesti pienelle tyypille jonka sosiaaliset taidot vasta alkavat rakentua.

Seurataanko teillä pienten tyyppien some-elämää ja milloin tulee vastaan raja jolloin sitä ei enää voi tehdä?

7 Permalink

Puhu lapsellesi kaikesta – sillä minä ainakin puhun

Meillä puhutaan lasten kanssa kaikesta. Ei sillä tavalla väkisin vääntäen, vaan niin että jos lapsi kysyy niin me vastaamme. Tämä ei ole mikään suuri kasvatusperiaate, vaan asia joka on tullut luonnostaan ja jonka olen vasta vastikään tajunnut. Että ehkä ihan joka perheessä ei sittenkään kuunneltaisi yhdessä jaksoa kohtukuolemasta.

Jostain syystä keskustelut vain ovat olleet niin helppoja meillä, että niitä on käyty. Alkusysäyksenä saattoi olla vaihe, jossa lapsi pelkäsi kovasti kuolemaa. Silloin asia oli vain pakko käsitellä. Sittemmin olemme jutelleet samalla meiningillä kaiken synnyttämisestä kuukautisiin, avioeroihin, muunsukupuolisiin ja sukupuolen korjaukseen. Viime aikoina olen esimerkiksi kertonut mikä papa-testi on, miksi se otetaan ja miten.

Pikkurillin käsikirja oli alkuun tosi hyvä apu, siellä asioista puhutaan suoraan ja niiden oikeilla nimillä mutta ilman turhaa tietoa. Niinpä meidänkin lapset tietävät että äiti ja isi rakastelevat ja siittiö menee munasoluun. Ainoa, jonka olen vielä jättänyt pimeän peittoon (koska siitä ei ole kukaan kysynyt) on se tekninen asia, jolla siittiö sinne munasoluun menee. Että mitä se rakastelu on. Odotan innolla tätä keskustelua! Not.

Yksi syy avoimeen keskusteluun syntyi suunnilleen koulun alkaessa: joku näistä puhuu kuitenkin!

Ykkönen tulee yhä useammin kotiin niin että on kuullut hieman juttuja koulussa. Joskus ne pitää paikkansa, joskus ne on vähän..erikoisia. Koska meillä on puhuttu kaikesta paljon, Ykkösellä on yleensä joko parempaa tietoa asiasta ja voi ehkä jopa puuttua koulun keskusteluihin (kuten siihen että nielurisat eivät todennäköisesti tipahda yhtäkkiä runsaan veren saattelemana nielusta mahaan niin että vatsa leikataan heti auki ja nippaistaan pois) mutta ainakin vähintään kysyä meiltä koulun jälkeen mikä homma.

Ajattelen, että koska meillä on puhuttu kaikesta, meiltä voi kysyä kaikesta. Toivon että tämä jatkuu pitkään näin.

Kuulostan tässä nyt hirvittävän hyvältä vanhemmalta, ikään kuin kiillottaisin sädekehääni minkä kasvattavilta keskusteluilta ehdin! Ei sillä, kyllähän minä tästä nyt jonkin pokaalin haluaisinkin. Lähinnä ajattelin kuitenkin jakaa pari tarinaa siitä, kuinka nämä hommat ei sitten kuitenkaan ihan putkeen menneet meilläkään.

Kuten silloin, kun Ykkönen kysyi yhtäkkiä uimahallin pihalla miksei naiset ja miehet voi mennä samaan pukukoppiin. Kulttuuristen normien ja seksuaalisuuden selittäminen neljävuotiaalle tuntui siinä parkkipaikalla vähän vaivalloiselta, joten tein hätärin:

“Koska jos nainen ja mies on alasti vierekkäin, niille voi syntyä lapsi”.

Tällä mentiin pari vuotta. Lapsi otti sanotun totuutena ja kertoi sitä iloisesti mahdollisuuden tullen muillekin! Hyvä minä!

Ja toinen ihan vastikään hoitamani huippusuoritus liittyi siihen aiemmin mainittuun papa-testiin. Välillä käy nimittäin niin että ne Ykkösenkin opit ja tarinat muuttaa hieman muotoaan koulun käytävillä. Vaikka olin hienosti selittänyt mistä on kyse ja kuinka testi tehdään, sain eräänä päivänä koulun jälkeen seuraavan tiedotteen:

“Äiti Milla ei uskonut että pimppiin työnnetään puutikku”.

Toivottavasti teillä muillakin puhutaan paljon kotona. Koska jonkunhan nämä minun aiheuttamani vauriot on korjattava.