Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kuopuksista tulee johtajia, äideistä hermoraunioita

26 Permalink

Jos satuit tänään siinä yhdeksän aikaan ihmettelemään Itä-Helsinkiläisessä rappukäytävässä paiskovan oven ääntä ja lapsen itkua, pahoitteluni. Toivottavasti et hätääntynyt. Lapsella oli kaikki oikein hyvin, hän vain protestoi veden väärää lämpötilaa vastaan. Ovia paiskoi (lempeästi ja välillä vahingossa) eräs äiti, joka pakeni pari kertaa rappukäytävään hengittämään kun hermot alkoi käydä vähän liian kireällä.

Siis tämä melkein kuusivuotias johtajamme. Anna mun kaikki kestää.

Päivän epistola meni ihan perinteisesti. Seurasimme tuttua polkuamme. Ohje, kuurotuminen, käsky, mykkäkoulu, tiukempi käsky, neuvottelu, riita.

”Tule hakemaan jotkut kengät.”
(ei reaktiota)
“Tule hakemaan tai minä valitsen”
(ei reaktiota)
”Hyvä on, et tullut joten minä valkkaan, mennään näillä Timberlandeilla.”
”Ei kun mä halusin Sorelit!”
”No jos haluat ne, haet ne itse. Voit nyt vielä hakea ne nopeasti.”
”Ei kun sä tuot ne.”
“Selvä, Timberlandilla mennään”
”EI KUN MÄ HALUSIN SORELIT!”

Ja tämä sama souvi vedettiin jokaisen asialistamme kohdan läpi; vaatteet päälle, hampaiden harjaus, haalarin laittaminen, kyllä te tiedätte. Tiedätte myös sen, että en tässä seitsemän vuoden harjoittelunkaan jälkeen ole itse vielä niin aikuinen että jaksaisin loputtomasti vetää niitä rajoja ja sanoittaa. Välillä on mentävä rappukäytävään, esimerkiksi silloin kun herra jotenkin onnistui neuvottelemaan itselleen lasillisen vettä, jääkylmää vettä johonkin väliin.

Josta hän sitten valitti että onko pakko juoda kokonaan.

Aaaaaargh!!! Sä halusit! Ite! Sen! Helevetin VEDEN!!!

Eikä siinä vielä kaikki. Minä sorruin tähän vesilasijuttuun sillä tavalla, että hän heitti sen kasuaalisti jonkun muun neuvottelun väliin, jolloin tartuin syöttiin kuin mikäkin ääliö ja yritin käyttää sitä itse neuvotteluvälineenä. Että joo okei saat veden sitten kun on hampaat pesty ja haalari päällä. Kun sitten neljätuhatta minuuttia myöhemmin nämä oli tehty, pyysin vahingossa laittamaan vielä kengät jalkaan. Muistin väärin oman valttikorttini. Arvatahan sen saattaa:

“MUT ME SOVITTIIIII-IIIIN ETTÄ MÄ SAAN SITÄ VETTÄ-ÄÄÄÄ”.

Joo, mä olen meistä just se joka näistä säännöistä nyt lipsuu.

Ärsyttävintä näissä on aina se, että kyseenalaistan itseni joka käänteessä. Olenko nyt kohtuuton? Olenko liian tiukka? Ei, mä olen sittenkin liian lepsu. Eiku tiukka. Eiku. Lopulta sitä päätyy ihan mulkerona ilmoittamaan että ei sä et nyt saa ottaa vitsikirjaa tarhaan koska minä sanoin niin ja korvat sen kun punottaa kun hävettää miten tyhmä sitä itsekin on, kun sillä vitsikirjalla ei ole mitään väliä. Ihan hyvin voisi sen ottaa. Sitä paitsi mitä väliä jollain vitsikirjalla, tässä on vielä monta saapasta tapeltavana.

En tiedä onko tämä sitten se kuopusilmiö josta sekä Satu että Hesari eilen kirjoitti, Satu osuvasti tiivistäen:

”Ja rajat! Dsiisus, niitä koetellaan aivan joka päivä ja lukuisia kertoja. Siinä hommassa tarkoituksena ei ole pyrkiä johonkin tiettyyn päämäärään: hän vain haluaa aina pikkuisen enemmän, mitä olisi tarjolla. Vaikka kulhossa olisi sata kiloa karkkia, se ei riitä, vaan vielä pitää vaatia ”vielä yhtä” ihan vain vaatimisen riemusta.”

Amen! Ihan vain vaatimisen riemusta!

Näin se meilläkin on. Kuopus on syntymästään asti ollut tiukka paketti, vahva tunteissaan suuntaan jos toiseenkin. Ainoa ero tietysti Satun perheeseen on se että meidän kuopuksemme täyttää jo pian kuusi. Harmittaa etten ole saanut tätä vieläkään haltuun, vaan edelleen rimpuilemme samassa typerässä harhaluulossa että jokin muu kuin absoluuttisen tiukat rajat auttaisi.

Että jos se vaikka joku päivä ihan vain tottelisi?

Siellä minä siis tänään keräilin itseäni rappukäytävässä. Kirjoitin tätä tekstiä päässäni ja mietin analyyttisesti mitä pitäisi tehdä. Muistutin itselleni että asetan tässä vain rajoja, palaveri saa odottaa ja blaadiblaadiblaa. Oven takana toinen itki välillä mielenosoituksellisesti ja välillä puki kenkiä hiljaa.

Palasin aina pian sisään tietysti ja kerroin että kävin jäähyllä. Kerroin että asetan hänelle rajoja koska rakastan. Takaisin tuijotti krokotiilinkyyneleiden viiruttama mies, joka mietti jo seuraavaa siirtoaan (se liittyi uudestaan kenkiin toim. huom.). Katsoin jämäkän lempeästi takaisin ja mietin että hitto miten paljon rakastan tota tyyppiä mutta voi jeesus se osaa ärsyttää.

Käveltiin sovussa mutta kumpikin vähän vielä ärrinmörrin tarhaan. Matkalla juteltiin että meille ei kyllä taida koskaan tulla kolmatta lasta, mutta hamsteri voisi olla kiva. Ehdotin että tehtäisiinkö vaikka niin että sovitaan selkeästi säännöt ja noudatetaan niitä ilman mitään neuvotteluja. Kun näin on mennyt viisi päivää, saat valita itse kenkäsi. Miltä kuulostaa?

“Hyvältä!”

“…mut sovitaan neljä päivää.”

Tuleva johtaja, olkaa hyvä.

 

Lue myös:

Melkein sama teksti viime vuoden syyskuulta: Kun keinot loppuu, laske rimaa. 

26 Permalink

Kun keinot loppuu, laske rimaa.

Laskin jokin aika sitten, että Kakkosen hampaat on pesty ainakin 3285 kertaa. Näppituntumalta sanoisin, että näistä noin seitsemän on mennyt ilman tappelua ja vääntämistä.

Kakkosella on lievästi sanottuna luja tahto. Oma tahtonihan taipuu pehmeästi kuin muovailuvaha, mutta ei mennä nyt siihen.

Tahtojen taisto ollaan käyty kaikkien perustoimintojen osalta läpi, poikkeuksena ruokailu josta herra nautiskelija ei ole oikein koskaan halunnut kieltäytyä. Mutta esimerkiksi vessassa käymisestä voi ihan hyvin väittää vastaan! Riittävän kekseliäälle ja lujatahtoiselle miehelle on turha sanoa, että pissalla olisi syytä käydä, sillä:

”Mä kävin jo eilen.”

Aivan niin.

Asiat tehdään joko niin että hän haluaa ne tehdä, tai niin että me onnistumme manifestoimaan jonkun aivan jäätävän iloisen yllykkeen ja hassuttelun niiden ympärille. Pukeutumisen aikana on nähty mm. klassinen Kuka pukee ekana -skaba, ehditkö laitta housut ennen kuin lasken kymmeneen? ja jopa pukeutumislaulut, -robotit (Insinööri on vielä luovempi kuin minä) ja -räpit.

Mikään näistä keinoista ei ole erityisen aikatehokas ja siten arkeen sopiva.

Monta asiaa ollaan saatu vuosien aikana vähän helpommaksi, mutta yksi vahva tahdon saareke meillä edelleen esiintyy. Pukeutuminen.

Tyyppi ei pue itse. Koskaan.

Tämähän oli nähtävissä jo kauan sitten, kun yritykset pukeutumiselle menivät joko niin että Ykkönen lopulta teki homman hänen puolestaan tai hän teki homman itse mutta otti tehtävään sen vaatiman ajan (kolme tuntia).

Tässä viiden ja puolen vuoden kohdalla alkaa vähän rasittaa. Turhauttaa ja hävettää oma surkeus vanhempana. Miten en voi saada tyyppiä oppimaan tätä? Hän puhuu jo itsekin tästä, ihmetellen miksette voi vaan palvella minua.

Anna mun kaikki kestää.

Nämä vaatteet meni ennätysajassa päälle, koska luvassa oli kalastamista.

Yleensä tämä kulminoituu kiireeseen, hermojen menettämiseen ja tappeluun. Taas viime viikolla löysin itseni huutamasta ääni käheänä ja lopulta palvelin riuhtaisemalla yöppärin liian nopeasti pois päältä. Tuli itkut, tuli halit, tuli morkkis, vaikka anteeksi sainkin.

En halua enkä jaksa tapella ihanan poikani kanssa näin typerästä aiheesta, mutta välillä tuntuu että kaikki keinot on käytetty.

On kannustettu ja keskitytty kehumaan haluttua käytöstä eikä torumaan väärää; on tehty tarrataulut (”en mä halua tarroja, enkä palkintoa”); on palasteltu vaiheet, tehty vaatejono, annettu aikaa; on puhuttu nätisti, kerrottu miksi näin pitää tehdä, huudettu rumasti; on palveltu, on odotettu kunnes homma tehdään.

On turhauduttu, väsytty ja luovutettu.

Jos jotain lohtua pitää tilanteesta ottaa, niin ei tämä ihan täysin vain meidän haasteemme ole. Myös päiväkodeissa on todettu, että Kakkonen ottaa nämä pukeutumiset keskimääräistä hitaammin, eikä sielläkään ole varsinaisesti uusia keinoja löydetty.

Auttaisiko OOTDt?

Arvaatteko, miten olen ratkaissut tämän asian kiireisimpinä aamuina?

Olen laittanut lapsen nukkumaan valmiiksi päivävaatteissaan. Tai laittanut sen tarhaan yöppäreissä.

Tekisi mieli sanoa, etten ole tästä ratkaisusta kovin ylpeä, mutta oikeastaan olen. Näin hommat sujuu eikä ketään kiukuta (muuta kuin iltatoimissa, mutta ei mennä nyt siihenkin).

Vanhemmuudessa tärkeintä on lopulta terveet tyypit ja hyvä boogie, ei yö- ja päivävaatteiden ero. Jos se tällä sujuu niin hienoa.

Rima moi, olen täällä alhaalla. Tervetuloa mukaan!