Henkinen kasvu on joskus kivuliasta ja minä teen sitä täällä julkisesti

”Sitä kutsutaan henkiseksi kasvuksi.”
“Äh. Onko pakko kasvaa?”
“On, läpi elämän.”

Olin juuri valittanut ystävälleni etten saa riidellä kotona niin kuin haluaisin. Tiedän kuinka kypsältä tämä kuulostaa! Mutta kun! Minun luonteeni sanoisi että välillä räjähdetään ja sitten laannutaan nopeasti ja sitten se on ohi. Insinöörin luonne taas ei moista suodata, joten olen tässä 15 vuoden aikana joutunut väkisin opettelemaan sovittelevamman tavan riidellä.

Minusta se ei ole kivaa, mutta niin kuin ystäväni hieman kypsempänä huomautti, kasvu ei ole aina kivaa ja sitä on pakko tehdä.

Valitettavan oikeassa hän on. Olen vuosien mittaan kasvanut lukemattomien asioiden suhteen, ja suurimmaksi osaksi oikein iloinen olen siitä. Nuoruuden mustavalkoisuus on muuttunut monisävyiseksi sateenkaareksi, jossa ymmärrän ja hyväksyn todella monta muutakin mielipidettä omani lisäksi. Ymmärrän jatkuvasti enemmän siitä miten vähän ymmärrän ja tiedän ja siksi olen armollisempi sekä itseäni että muita kohtaan.

En todellakaan ole valmis, mutta hyvällä matkalla.

Henkinen kasvu on joskus vähän raskasta ja kivuliastakin, mutta kyllä sen tulokset hyvältä tuntuu. Kiusallista tästä tekee se, että viimeisen kahdeksan vuoden aikana minussa tapahtunut kasvu on nähtävissä täällä blogissa. Blogi täytti tällä viikolla vuosia ja kuten tavallista, kävin hiukan läpi vanhoja tekstejä. Löysin ihan alkuajoilta mm. tämän timantin, jossa kritisoin sukupuolisensitiivstä kasvatusta (ymmärtämättä mitä se on):

”Lapsiraukka sitten menee ala-asteelle niissä hamppuvaatteisaan, esittelee itsensä Ruu:na ja syö vain vegaaniruokia.”

Ei apua. Ette näe tätä mutta voitte kuvitella kuinka hautaan väsyneet, vanhentuneet kasvoni juuri nyt sukupuolisensitiivisiin käsiini, lähettelen disclaimereita joka suuntaan ja vuoraan bannerit lauseella “ymmärrän nykyään mitä on sukupuolisensitiivisyys, anteeksi! Ruu on tosi kaunis nimi!”

Joka ikinen kerta näitä helmiä löytäessäni ajattelen että ei heeeeelvetti täältä pitää kyllä piilottaa näitä vanhoja tekstejä, päätyen kuitenkin siihen että se olisi liian suuritöistä. Jätän ne siis sinne, virtuaalisesti mädäntymään omaan kuoppaansa enkä ainakaan korjaa niissä esiintyvä kappaleväli- tai kuvaongelmia.

Siinä on kuitenkin myös jotain maagista että tämä kaikki vanha sonta on tuolla. Erityisesti kun niiden vastapainona kuitenkin on nähtävissä tuoreemmat näkemykseni, joissa olen vihdoin oppinut ajattelemaan asioita monipuolisemmin ja tylpistämään pahimpia kärkiä kynästäni – vaikka ne kärjet toki olivatkin aluksi niitä mihin moni tykästyi.

Näkyköön sitten koko internetille kuinka olen ymmärtänyt mitä sukupuolisensiitivisyys on, kuinka tehdään maistuvaa kasvisruokaa, kuinka kasvatuksen rooli lapsen persoonallisuuden muovaamisessa on melkein mitätön, ettei vegaanius tai sormiruokailu ole uskontoja ja kuinka omia hermoja voi oppia hallitsemaan uhmaisten lasten kanssa.

Ainoa miinus tässä toki on se etten voi koskaan, ikinä, milloinkaan lopettaa blogia, sillä muuten henkinen kasvuni pysähtyisi muun maailman silmissä siihen. Enkä uskalla arvata minkä ikäisenä olisin vähiten ääliö, joten parempi jatkaa.

JAA
2 Comments
  • Riimium
    tammikuu 28, 2020

    Mielestäni on hienoa, että annat vanhojen kirjoitusten olla. Kukaan meistä ei ole täydellinen, kaikki olemme laukoneet typeriä, ja useimmat meistä joutuvat elämänsä varrella korjaamaan oletuksiamme moneen kertaan. Uskomukset, periaatteet ja puoluekannat vaihtuvat, kun maailma ja ihmiset ympärillä muuttuvat. On viisauden merkki myöntää, ettei tiedä!

    Vaikka loppu oli varmaan vitsi, sanon tämän silti: ihan hyvin voit kuitenkin lopettaa ajatuksien julkaisemisen ihan koska vain. Minä tykkään niitä lukea, ei sillä! Mutta suuressa mittakaavassahan on yhdentekevää, mitä ihmiset ruudun takana mielipiteistäsi ajattelevat. Henkistä kasvua ei tarvitse tehdä yleisöä varten eikä heidän edessään. Tai näin ainakin itse toivon! Koska minun henkinen kasvuni on blogin perusteella pysähtynyt aikoja sitten. 🙂

    • Valeäiti
      tammikuu 28, 2020

      Tämä on toki täysin totta! Mulle Valeäiti on tosin aina ollut ensisijaisesti ollut päiväkirja joten joudun itse palaamaan tämän kasvun ääreen ja kestää sen mihin kehitys pysähtyy 🙂

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.