Tämä on jotenkin tosi harmillista huomata, mutta mulle sopii ihan hirveän hyvin kreisinopeat päivät ja ylitäydet aikataulut. Kun kalenterissa sykkii neljästä kuuteen palaveria ja tekemistäkin olisi; kun puhelin piippaa kysymyksiä ja meilejä on lähetettävänä, minä suihkin kympillä ja saan täyttymystä.
Näiden työpäivien jälkeen on kuin salilla olisi käynyt. Treenin tuntee vielä pulleissa käsissä ja väsyttää sopivalla tavalla. Tuntee antaneensa kaikkensa.
Hitaat päivät ovat kamalia. Kun tekemistä on niin vähän, ettei sitä oikein jaksa edes aloittaa. Muutaman löysemmän, mutta toki täysin toimistolla vietetyn toimettoman päivän jälkeen fiilis on tahmainen, kuin ei olisi vaihtanut yöppäreistään ollenkaan pois. Päätä särkee ja väsyttää. Kaikki takkuaa, kaikki harmittaa.
Kunnes hommat alkaa vähän kasaantua ja aika painaa päälle. Sitten hommat vain tehdään, vähän vielä nuristen ja valittaen.
Kaikki on toisin kun on tekemistä on liikaa. Silloin sotken oravanpyörää niin ettei tosikaan.
Sotkenkin sitä pyörää tosi nopeasti. Olen ihan liiankin nopea tyyppi. Jos kiire painaa päälle, saan tehtyä alle puolessa tunnissa järkyttävän määrän asioita. Viimeistelen tarjouksen, soitan puheluita, päivitän Instan ja kommentoin kollegan tarjousta. Nautin tästä kaikesta, kunnes tulee täysi stoppi.
Koska enhän minäkään yli-ihminen ole. Ei se kiire mulle oikeasti sovi. Muutaman tälläisen päivän jälkeen sohin edelleen samaa vauhtia ja teen töitä taksissakin, mutta sydän alkaa ilmoitella ettei pysy perässä. Yöunet huononee ja kärttyisyys lisääntyy.
Luulen olevani onnellinen ja tehokas mutta olenkin uupunut ja tehoton. Tänään tajusin, miksi teen tätä itselleni. Sillä kiirepäivinä olen onnellinen, koska suorittaja sisälläni tuntee itsensä vihdoinkin riittävän aktiiviseksi.
Tämän kirjoituksen nakutin hetken mielijohteesta, kun olin jo sulkenut koneen superpitkän päivän päätteeksi. Oloni oli niin levollinen, mieli niin tyhjä. Koin kerrankin antaneeni kaikkeni. Mitä annoin?
Heräsin seitsemältä tekemään töitä. Olin palavereissa puoli kymmenestä puoli viiteen, taukoamatta. Söin muutaman tunnin välein jotain hölmöä (banaani, croissant, sushimättö, jugurttia). Nakutin viimeiset ai niin tämäkin piti hoitaa – hommat toimistolla muiden jo lähdettyä. 18.28 suljin koneen, 18.32 olin avannut sen uudestaan ja tämä teksti oli valmis.
Nopea. Tehokas. Vähän hullu. Enkä oikeasti saanut mitään kovin isoa aikaan.
Ja nyt en osaa lähteä kotiin. Koska on niin mukavaa tuntea saaneensa jotakin aikaan.
Voi herranjestas sentään. Mihin lataamolle minun kaltaiseni suorittajat pitäisi tunkea? Meditaatiovinkkejä, anyone?