Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Et ole ainoa vanhempi, jolla pinna katkeaa. Puhu, ettet lyö.

Voi hemmetti, taas meni hermot. Aamulla tuli kiire ja huusit lapselle. Tai ehkä tönäisit, yritit saada riehuvan tyypin pois pienemmän kimpusta? Ajattelitko että olet varmasti ainoa vanhempi, jolle käy näin – joka ei osaa hillitä itseään vaikka on aikuinen?

Tämä juttu on kuvitettu oikeilla tarinoilla, muunnelluilla kommenteilla Valeäidin historiasta. Olen saanut samantyyppisiä kommentteja kymmeniä, ehkä satoja eri kanavissa yli kuuden vuoden ajan ja olen ajan saatossa oppinut todella uskomaan että minun lisäkseni lähes kaikilla vanhemmilla menee lapsiinsa hermot joskus. Tietyissä elämänvaiheissa useinkin, uhmakausien keskellä saattaa tuntua ettei positiivisia tunteita päivään enää mahdukaan.

Monilla vanhemmilla loppuu jossain kohtaa jaksaminen. Lapsille ei kerta kaikkiaan jaksa kymmenettä kertaa ohjeistaa rauhallisesti, ettei äitiä tai ketään muutakaan ei saa potkia. Sadasviideskymmenestoinen sänkyyn palauttaminen ei paljon enää naurata. Turhautuminen alkaa kuplia sisällä rumina sanoina ja huutona, epätoivoisina tekoina, mustina tunteina.

Niitä mustia tunteita tulee meille kaikille, eikä niitä tarvitse hävetä. Siitä seuranneita vääriä tekoja sen sijaan pitää hävetä, katua ja ennen kaikkea eliminoida. Vanhemmuuden keinolaatikon pohjalta kaivetut viimeiset epätoivoiset keinot eivät ole oikein, hyväksyttäviä tai edes toimivia. Valitettavan yleisiä ne kuitenkin ovat.

Mitä pitää sitten tehdä kun omat keinot loppuu?

Jos olet tilanteen keskellä, pysähdy. Keskeytä leimahtava raivo millä tavalla hyvänsä, tylsytä sen kärkeä. Käännä selkä, puhalla ulos, hengitä, siirry toiseen huoneeseen. Laula vaikka jos se auttaa. Sekuntikin epäröintiä voi saada tunteen pahinta kärkeä laantumaan.

On tärkeää kokea olevansa edelleen tilanteen herrana. Usko itseesi ja siihen, että voit saada tunnetta laantumaan, äläkä vaivu epätoivokeskusteluun, jossa kerrot itsellesi taas minä epäonnistuin, olen huono.

Täydellistä ohjetta sytytyslangan leikkaamiseen ei ole, jokaisen on löydettävä omansa. Ja tässä kohtaa tullaan siihen tärkeimpään; häpeään ja katumukseen ei pidä jäädä vellomaan niin että se estäisi avun hakemisen.

Kaikista tärkeintä on puhua. Kertoa edes jollekin, ettei ole enää homma hallussa, että voimat eivät riitä oikein toimimiseen. Se on uskallettava tehdä, vaikka tuntuukin siltä ettei kukaan muu voi olla näin huono vanhempi. Usko kun kerron, aina löytyy joku muukin. Puhuminen helpottaa jo tosi paljon, se vapauttaa osan paineista. Syyllisyys ja häpeä ovat vahvoja tunteita, jotka vain pahentavat mitä tahansa huonoa tilannetta.

Usein juuri se hetki kun tajuat toimivasi väärin vie tilanteen vielä huonompaan jamaan.

Kun uupumukseen lisätään syyllisyys ja häpeä, ei ainakaan luoda rakentavaa tilaa, jossa voit ottaa itsestäsi otteen ja löytää paremmat keinot. Kuinka voit auttaa itseäsi voimaan paremmin jos näet itsesi epäonnistujana, jonka pitäisi vain tsempata enemmän tilanteissa joissa voimat on jo loppu?

Siksi ensimmäinen askel on tunnistaa tilanne ja pyytää apua. Puhu. Puhu, ettet karju, uhkaile, pelottele, revi, lyö. Jos olet jo tehnyt vääriä tekoja, sitäkin suuremmalla syyllä on puhuttava. Edessä voi olla vaikeampiakin päiviä.

Tarvitset apua, sillä vaikka niin saa ajatella, noin ei saa käydä.

Mullakin keittää edelleen välillä ihan liikaa yli. Enää ei tee mieli ketään huutaa hiljaiseksi itkumaratonin keskellä, mutta sanan säilä se kuulkaa sivaltaa vaan sitä paremmin mitä vanhemmiksi lapset tulevat. Siististi tarkoitettu ohjaaminen pois tappelusta muuttuu melkein repimiseksi ja kirosanat ovat yhä lähempänä loputtomissa hammaspesutappeluissa.

Siksi puhun ja puhumme edelleen. Lapsille puhumme paljon tunteista – myös niistä vaikeista – ja sanoitamme myös lapsille ilmentyvää raivoa. Pyydämme anteeksi ja kerromme miksi tuntui pahalta. Puolisolle puhun hätäkoodeja: nyt tarvitsen apua, ota sä tämä haltuun. Ystäviltä haen vertaistukea ja yritän toisaalta tunnistaa, milloin heidänkin olisi syytä puhua.

Tässäkin jutussa nähdyt esimerkit ovat vääriä tekoja, jotka pitäisi saada loppumaan. Huonot keinot ovat huonoja seurauksia vaikeista tilanteesta, ja niihin tilanteisiin on olemassa helpotuksen työkaluja. Teot voi saada pois omasta elämästään ammattiauttajan kanssa.


Vuosien aikana olen usein kirjoittanut ja puhunut aiheesta. Saamani vertaistuen määrä on merkittävästi auttanut itseäni käsittelemään näitä asioita ja kehittymään vanhempana, aikuisena. Samaa olen teiltä kuullut ja siksi olen niin iloinen, että tässä tekstissä näkyvät kommentit on tuotu aikanaan tänne julki. Että me yhdessä uskallamme näistä puhua, tukea toisiamme ja hakea apua.

Pahimman univelan, väsymyksen ja vauvakaaoksen aika on meillä ohi, ja huomaan hieman vaivaantuvani tästä aiheesta. En oikein haluaisi enää puhua julkisesti näistä asioista, nyt kun rajuimmat myrskyt ovat laantuneet.

Mutta eihän ne vanhemmuuden vaikeat tunteet mihinkään maailmasta häviä. Aion yhä jatkaa tästä kirjoittamista, puhumista ja avautumista koska se on tosi tärkeää. Meistä jokaisen pitää kuulla siitäkin puolesta vanhemmuutta. Se on olemassa, vaikka emme haluaisi sen olevan totta.

Toivon että tekin jaatte täällä edelleen tunteita, tuskia ja keinoja! Mitkä konstit auttavat sua hillitsemään pahinta raivoa, millä saat purettua sen valtavan negatiivisen energian? Jaksatko?

Apua vanhemmuuden vaikeisiin tunteisiin saat ainakin täältä:

  • Oma neuvolasi
  • MLL vanhempainnetti, jossa myös
  • Vanhempainnetin chatti, joka päivystää aina maanantaisin ja tiistaisin klo 10-13 sekä muina aikoina jolloin päivystäjä on paikalla (löytyy myös täältä MLL sivuilta)
  • Maksuton MLL vanhempainpuhelin, johon voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti. Numero on 0800 922 77, puhelimeen vastataan maanantaisin ja tiistaisin klo 10-13 ja 17-20, keskiviikkoisin klo 10-13 ja torstaisin klo 14-20.
  • Maria-Akatemia, joka auttaa nimenomaan naisten väkivallan hallinnassa. Heilläkin on matalan kynnyksen chatti.
  • Miehiä auttaa Miessakit ry:n Lyömätön linja
  • Lastensuojelu. Täysin vääristyneestä maineestaan huolimatta siellä ei yritetä ensisijaisesti rankaista huonoja vanhempia vaan auttaa koko perhettä.
  • Oma lähipiirisi. Puhu edes jollekin, siitä se solmu lähtee aukeamaan.

 

JAA
4 Comments
  • Kotimutsi
    syyskuu 13, 2018

    On minullakin käynyt ylilyöntejä. Väsymys, stressi ja huutava vauva tai nykyisten uhmaikäinen kaikesta vastaan vääntävä lapsi saa välillä omat tunteet kiehumaan yli niin, että itseäkin pelottaa. Olen kasvanut perheessä, missä ruumiillista kuristusta ei säästelty, joten en halua missään tapauksessa ajaa itseäni siihen tilanteeseen, missä helposti lipsahtaa.

    Joten poistun paikalta. Vauvan huutaessa tiestaasmitä monettakohelvetintuntia putkeen ja huomasin omien tunteiden kasvavan hallitsemattomaksi, laskin hänet sylistä paikkaan missä hän ei voi itseään satuttaa ja sanoin ”äiti menee hetkeksi pois, tulen ihan kohta takaisin”. Vaikka se toisen itku ei tietenkään loppunut minun poistuessa toiseen huoneeseen, ääni vaimeni sen verran, että sain kerättyä itseni kasaan. Sitten takaisin ja vauva syliin. Joskus itkettiin yhdessä tunti tolkulla. Minä myös kerroin ylitsepursuavista tunteista yhdelle ystävälle. Helpottavaa oli se, kun sanoin ystävälleni siitä, että yhtenä yönä hermostuin itse niin paljon, että ajatuksissa juoksi ”vittu tekis mieli heittää tää seinään” ja heti sen ajatuksen jälkeen säikähdin omaa ajatustani ja kaappasin vauvan vain syliini kovemmin halittavaksi. Ystäväni totesi, että ei ole mikään epätavallinen ajatus, olin vain ensimmäinen kuka sen oli niin suoraan ääneen sanonut.

    Uhmaikäisen kanssa auttaa myös huoneesta poistuminen. Tai me sovitaan yhdessä, että nyt menee yli, otetaan tauko ja rauhoitutaan. Sitten yritetään uudestaan.

    Niin kuin tekstissä sanoit, tilanteesta poistuminen, ”moment for peace” ja asiasta puhuminen helpottaa eikä se tuskainen ajatus ehdi muuttua teoksi.

    • Valeäiti
      syyskuu 15, 2018

      Mahtavaa että olet saanut kehitettyä itsellesi toimivia keinoja, hyvä sinä! Toi oma tausta lapsuudessa vaikuttaa aina seuraavakin sukupolven käytökseen eikä niitä ole helppo rikkoa. Tuntikausien itkeminen on kyllä niin raastavaa hommaa etten tajua miten sitä kestää..

  • Iiris
    syyskuu 13, 2018

    Toistaiseksi lapsettomana, lastensuojelun ammattilaisena mitä vilpittömin kiitos sinulle tästä tekstistä <3

    Jos tämä motivoi ja kannustaa edes yhtä vanhempaa avaamaan suunsa tai oikeasti edes pohtimaan omaa vanhemmuuttaan ja siihen liittyviä, myös niitä ei-toivottuja käyttäytymismalleja, niin oot saavuttanut jotain suurta 🙂
    Se, mitä yritän mahdollisimman usein työssäni kertoa lasten ja nuorten vanhemmille on, että näiden asioiden pohtiminen jo itsessään on merkki hyvästä vanhemmuudeata.

    Tsemppiä kaikille meille, joilla menee välillä hermot, se on inhimillistä. Kunhan muistetaan, että myös reaktioiden PITÄÄ olla inhimillisiä <3

    • Valeäiti
      syyskuu 15, 2018

      IHANAA että kommentoit, kiitos! Nää on niin vaikeita aiheita tämmöisenä ”kokemusasiantuntijana” viisastella. Kun ei tiedä meneekö ihan metsään. Lohduttavia lauseita sulla tässä ❤️

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.