”Nyt me hengitetään kummatkin kolme kertaa syvään.”
Seisomme rappumme oven edessä. Laitan pyörän nojaamaan omaan jalkaansa, lasken Ykkösen pyöräilykypärän pakkarille ja vedän syvään henkeä. Näytän sormillani hengitysten tahdin. Yksi. Kaksi. Kolme. Ykkönen ei vastustele lainkaan vaan hengittää tahdissani, katse hänelläkin maata kohti.
”Noin.”
Halaamme pikaisesti. Kypärän myttyyn mennyt solki suostuu yhtäkkiä suoristumaan ja pyöräkään ei enää uhkaa kaatua. Ykkösen äänestä on kitinä, kiukku ja mutina poissa ja minäkin jaksan taas haudata alkavan huudon, kaivaa pirteän ääneen esiin. Myöhästymme koulusta kaksi minuuttia, mutta koulun pihalla se ei enää vaivaa minua. Varttia aiemmin höyrysin kuin veturi, puskin pettynyttä Ykköstä eteenpäin puhtaan auktoriteetin, nalkutuksen ja valituksen voimalla.
Olipahan taas rakentavaa.
Koulun pihalla halaan iloiseksi muuttunutta Ykköstä paremmin ja huomaan, että olen yhden skipatun palaverin ansiosta itse päivän aikatauluistani tunnin etuajassa. Välittömästi alan listata asioita, joita voin suorittaa tämän tunnin aikana. Se yksi tarjous, tuo projektisuunnitelma ja kolmannen loppuraportti. Blogia voisi päivittää ja hitto mähän olisin ehtinyt vaikka lenkille tässä ajassa! Onneksi olen sentään pyörällä, voin kuunnella matkalla vaikka jotain hyvää (kehittävää) podcastia.
Vaan kuinka ollakaan, korvanapit ovat jääneet kotiin siinä rytäkässä.
Saan vihdoin sen mitä olen jo pari viikkoa kaivannut, mutta jota en ole osannut raivata: Kiireettömän hetken ja joutilasta oleskelua. Pyöräilen kerrankin mummopyörälleni sopivaa tahtia metrolle ja ihmettelen matkalla että syksy on tainnut tulla. Kuuntelen salaa metrossa kahden ystävyksen keskustelua, heistä toinen on ostamassa tontin meidän läheltä. Tekisi heti mieli osallistua keskusteluun, tehdä yksi raksakupla Kalasataman pysäkille.
Ystävykset jatkavat Sörkassa eri suuntiin ja toivottavat ajan mukaisesti tsemppiä, sekä naureskelevat sille miten heh heh ehkä sitten pikkujouluissa ehditään nähdä kun nyt on niin monta rautaa tulessa. Minä luen Lähiömutsin tekstiä kiireestä, joka kolahtaa monella tavalla, varmasti kolahtaisi myös näihin metrossa toisiinsa törmänneihin ystävyksiinkin.
Omalla pysäkilläni mietin miten helppoa siihen kiireen tuntuun on upota, kuinka turvallinen patja se on. Kuinka väistämättä kaikille tulee toivotettua tsemppiä! nähdessä, kuin olisimme keskellä suurta sotaa.
Tämän aamun osasin lopulta ottaa iisisti. Vahingossa ja hetken mielijohteesta, mutta kuitenkin. Koko päivä kääntyi ihan eri suuntaan. Tulin seuraavaan palaveriin tunnin etujassa, istuin odotuskahvilaan ja hain kupin kahvia. Kirjoitin tämän tekstin, koska se sai rauhassa pulputa jostain aivokuoren tukkoon tungetusta osasta. Annoin sen vain tulla.
Vaikka tavallaan luonteenomaisesti vihaan kaikkea jossa on “fulness” termi päälleliimattuna, taidan ottaa tästä vähän opikseni ja keskittyä vähän mieleeni hengittelemällä huomennakin, edes ne kolme kertaa.
Miten muilla meni tämä päivä? Tuliko hengitettyä syvään kertaakaan?