Oletteko huomanneet, että me teemme tosi paljon asioita koska pitäisi tehdä jotain?
Pitäisi käydä lenkillä ja nähdä ystäviä, lukea enemmän kirjoja ja roikkua vähemmän netissä. Hirvittävän vähän asioita tehdään siksi että niitä halutaan tehdä.
Laitan tämän nyt stereotyyppisesti äitimarttyyrien piikkiin. Usein se on perheen äiti jonka on kovin vaikea tehdä asioita joita haluaa tehdä. Osittain varmasti siksi, etteivät ruuhkavuodet anna ihan kaikelle periksi. Joka duunipäivän jälkeen ei voi mennä spontaanille terassiviinille.
Mutta on paljon sellaista, mitä voisi järjestää helposti tai jopa sellaista mitä jo tehdään, mutta usein teemme niitäkin sitä asiaa suorittaen, pitäisi takaraivossa.
Portugalin viimeisinä päivinä tämä äitimarttyyri sai eräässä turistibussissa pienimuotoisen uhmakohtauksen kun tajusi ettei tee juuri nyt todellakaan mitään sellaista mitä haluaisi tehdä. Ystävä katseli (melko) kärsivällisesti kiukutteluani ja kysyi sitten hellästi; mitä sinä sitten haluaisit tehdä?
Jatkoin kiukuttelua hiljaa, koska en tiennyt vastausta hänen kysymykseensä. Jouduin miettimään ihan kunnolla, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Huomasin listan olevan tärkeä myös kotiin vietäväksi joten tein siitä vähän pidemmän.
Haluan tyhjää aikaa.
Parasta on aikatauluista vapaa aika, jonka voi käyttää ihan niin kuin haluaa. Että ehtii haahuilla Lissabonin kaduilla, pötköttää sohvalla tai hypistellä ihania kenkiä mitään ostamatta. Puhua maratonpuheluita kaverin kanssa tai lueskella vanhoja naistenlehtiä. Tärkeintä on ettei erehdy selailemaan somea.
Haluan kirjoittaa.
Melkeinpä ihan sama mitä kirjoitan, pääsen siinä armolliseen onnelliseen flow-tilaan. Rakastan asetella sanoja hyviksi lauseiksi ja toimiviksi tarinoiksi.
Kirjoittamiseen liittyy salattu, maaginen hetki, jonka jahtaaminen oikeuttaa kaikki tylsät ja turhat lauseet siinä välissä.
Maagisella hetkellä päässä (tai näppiksellä) muodostuu lause, joka toimii. Se on kaunis, se on näppärä, se kuvastaa täydellisesti sitä mitä ajattelit. Se soljuu ajatuksissa kauniisti, maistuu hyvältä ja tuntuu silkkiseltä. Ah. Writer’s high, sanon.
Haluan kirjoittaa blogia.
Rakas blogi, välillä niin rasittava riippakivi. Mutta haluan jatkaa sitä vielä hamaan tulevaisuuteen. Kirjoitan tänne minusta, lapsista, elämästämme, koska haluan muistaa. Nämä ruuhkavuodet sulattaa aivot, jotenkin nämä hetket pitää tallettaa.
Haluan laulaa.
Lauluun on piilotettu se sama maaginen hetki kuin kirjoittamisesssa. Kun avaan suuni ja laulan, jotain ihmeellistä tulee minusta ulos.
Tunteita, ilmaisua, ääntä, minua. Peittelemätöntä ja voimallista minua. Joskus tuntuu että olen eniten oma itseni kun laulan. Olen lopettanut laulamisen viimeisen vuoden aikana lähes kokonaan, enkä oikein tiedä miksi.
Laulaminen on hyvinvoinnilleni niin tärkeää, että kun pakotin itseni laulamaan taas ja osuin ensimmäiseen melodiseen kertsiin joka sopii täydellisesti äänialaani, aloin itkeä. Lisää autossa laulamista kiitos.
Haluan tanssia.
Tanssissa on sama efekti kuin laulamisessa. Kummassakaan en ole maailman tai edes korttelin paras, mutta sillä ei ole väliä. Oleellista on se raaka fiilis, joka purkautuu kun musiikki vie mennessään.
Nolona myönnän että lempparitapani tanssia on baarin lattialla, jonkun ihanan kermaisen pop-biisin vietävänä. Tanssia tapahtuu todella harvoin koska ne baari-illatkin on aika harvassa. Mutta voisiko kotona tanssia samalla tavalla?
Haluan pelata koripalloa.
Korispelin aikana ei voi ajatella mitään. Sydän hakkaa parhaansa mukaan, jalat yrittää jaksaa hypätä vielä kerran ja aivot raksuttavat parasta pelipaikkaa etsien. Se on ihanaa.
Valitettavasti sellaisen touhun jälkeen ei voi ajatella mitään muuta kuin kipeää selkäänsä. Niinpä olen raskain sydämin sanonut toistaiseksi hyvästit Sukkiksille. Toivottavasti en lopullisesti. Kesähöntsä mainittu!
Haluan kävellä metsässä.
Rakkaus, jonka olen löytänyt vasta tässä keski-iän lähestyessä mutta voih miten ihanaa se on. Olen kulkenut metsässä koko lapsuuteni, koulumatkatkin meni metsän kautta. Silloin metsässä oli koko maailma, leikisti koti ja oikeasti reitti kotiin.
Nyt menen havujen ja juuristen polkujen ääreen purkamaan vaikeaa hengittämistä ja mustia ajatuksia. Metsän suojainen, raikas ilma saa joka kerta olon kevyemmäksi.
Asetan itselleni kesäpäätöksen: näitä kaikkia pitäisi haluta lisää. Mitä sinä haluat tehdä?