Ai että, vanhaan mielipiteeseeni löytyi tänään tieteellistä tukea! Helsingin sanomien tämän päivän juttu ”Varhainen aloitus urheiluseurassa ei paranna liikkumisen perustaitoja ja lasten itseluottamusta – pikemminkin päin vastoin” oli mainio, se löytyy maksumuurin takaa täältä.
Olen jo pitkään ollut vähän ihmeissäni ilmiöstä, jossa tosi nuorten lasten ajatellaan tarvitsevan harrastuksia. Tai voi hyvin olla että kuvittelen koko ilmiön, mutta useaan kertaan olen kuullut jonkun sanovan ikään kuin häpeillen että meidän lapsi ei oikein vieläkään harrasta mitään – ja sitten se lapsi on ollut neljä tai kolme.
Shokkipaljastus: meidän lapsemme alkoivat oikeasti harrastaa jotakin joka heitä kiinnosti noin 10-vuotiaina. Sitä ennen yritettiin toki mekin jos jonkinlaista harrastusta tunkea heille, sekä liikunnallista että musiikkia.
Taitoliikuntaa meille suositeltiin sen jälkeen kun Kakkosen jalka murtui, joten pitkään ja hartaasti kokeilimme liikunnallisia lajeja kummankin kanssa. On kokeiltu sirkuskoulua, tanssia, uintia, korista, futista, akrobatiaa, brasilialaista jujutsua, parkouria, tramppavoimistelua, tennistä, partiotakin. En taida enää muistaa koko listaa.
Monista lajeista on lopulta maksettu se 100-250€ kausimaksu, kokeiltu muutama eka kerta tosi innostuneesti, väsähdetty parin viikon ajan ja lopulta raahattu vähän väkisin viimeiset viikot (koska meillä oli periaate että jos jotakin oikeasti päätyy harrastamaan, pitää se yksi kausi sitten jaksaa käydä kokonaan)
Jossain kohtaa päätin että tässä ei ole mitään järkeä, päiväkoti ja koulu riittäköön harrastukseksi kunhan liikuntaa tulee jonkin verran arjessa.
Nyt kummatkin isoista (12 & 11v) harrastaa täysin omasta toiveestaan hyvin sitoutuneesti: Ykkönen tavoitteellisesti joukkuevoimistelua neljästi viikossa, Kakkonen ilokseen tennistä, partiota ja kokkikoulua, omalla ajalla kalastamista ja sienestystä.
Nelonen (4v) ja Kolmonen (1,5v) eivät todellakaan harrasta mitään, eivätkä alakaan harrastaa ennen kuin jokin asia oikeasti vie mennessään. Siihen asti päiväkoti ja arki riittää täysin heidän ajanvietteeksi; oma tramppa, metsäpolut, potkupyöräily, lumileikit ja läheinen liikuntapuisto urheiluksi.
Paitsi että Kolmonen meni viime viikolla uimakouluun, lol.
Mutta! Se nimenomaan oli se ”asia vei mennessään” -tilanne, koska Espanjassa puraissut uimakärpänen kasvatti näille kummallekin evät selkään ja uimaan oppinut Kolmonen voisi kerta kaikkiaan asua vedessä. Nyt mennään sitten koko porukka joka lauantai uimahalliin, jos intoa riittää.
Jos ei riitä, harrastus saa heti väistyä.
Takaisin siihen mielipiteeseeni: olen ollut jo pitkää sitä mieltä että alle kouluikäiset lapset ei totta vie tarvitse harrastuksia (haluta saa ja silloin voipi harrastaa jos vanhemmat pystyy sen tarjoamaan!) JA olen ollut myös sitä mieltä että niiden kouluikäistenkin harrastukset otetaan usein aivan liian tosissaan.
Ymmärrän, että joillain on kova palo ja osaaminen kehittyä lajissaan, ja se heille suotakoon. Olen kuitenkin itse jäänyt aina kaipaamaan sitä höntsäversiota lajista kuin lajista, sellaista missä saisi käydä vain harrastamassa lajin ilosta, eikä tavoitella mitään sen enempää, sitä ehtii kyllä elämässä tehdä.
Suomessa siirrytäänkin tavoitteelliseen, yhden lajin harrastamiseen tutkijoiden mukaan liian nuorina. Saksassa yhteen lajiin aletaan keskittyä keskimäärin 14-vuotiaana ja Norjassa 15-vuotiaana, Suomessa jo yhdeksänvuotiaana (!), kertoo Jyväskylän tutkimuksen viime vuoden tulokset.
Nyt tuoreesti raportoidut Jyväskylän yliopiston pitkittäistutkimukset vahvistavat omat fiilikset, tai oikeastaan validoivat meidän laiskahkon harrastamisen. Alla lainauksia Hesarin artikkelista:
[Tutkimuksen mukaan, linkki tässä] päiväkoti-ikäisenä seurassa harrastaneiden koettu motorinen pätevyys on alakouluiässä heikompi kuin niiden, jotka eivät osallistuneet ohjattuun liikuntaharrastukseen ennen kouluikää.
Yllättävän tuntuinen tulos selittyy Sääkslahden mukaan sillä, että ryhmissä mennään usein parhaiden tai vähintään keskiryhmän tahtia. Muut putoavat kyydistä ja huomaavat sen.
Pikkulapset eivät tarvitse ohjattua liikuntaharrastusta myöskään perustaitojen oppimiseen. Ohjattu harrastus alle kouluikäisenä ei ennusta parempia motorisia taitoja alakoululaisena.
Tilanne muuttuu vain siinä tapauksessa, että lapsi harrastaa jo päiväkoti-iässä useita lajeja. Suomalainen seurakulttuuri ei kuitenkaan tue monilajisuutta, vaan lapsia ohjataan hyvinkin varhaiseen erikoistumiseen.
(HS 18.9.2023)
Aika hurjaa! Että varhainen, ”liian tavoitteellinen” urheilu voikin olla jopa negatiivinen vaikutukseltaan, sillä se vaikuttaa lapsen omaan kuvaan omista taidoistaan. Pitäisi saada onnistumisen kokemuksia, tukea sitä fyysistäkin itseluottamusta, ja sitä ei aina harrastamalla saakaan kun ryhmässä edetään kovaa parhaiden tahtiin.
Tämän allekirjoitan täysin meidän lasten kokemusten perusteella.
Mitä sitten pitäisi tutkijoiden mukaan tehdä, että lapsen fyysiset taidot pääsisivät kukoistamaan parhaalla mahdollisella tavalla ja sitä kautta usko omiin fyysisiin taitoihin vahvistumaan?
Lasten pitäisi ulkoilla. Kikkailla metsässä, pomppia kivien päällä ja kiivetä vähän hirvittävänkin korkealle puuhun. Pitäisi myös paljon enemmän liikkua arjen matkat omin voimin, pyörällä tai kävellen.
Meillä ei mitenkään täydellisenä perheenä yhdessä iloisesti ulkoilla, ja todellakin otan 4v lapselle vielä jonkun menopelin alle 800m päiväkotimatkaan koska se kestäisi muuten tunnin tai kaksi. Tiedän kyllä että lapsi jaksaisi sen oikein hyvin kävellä (Nelonenkin jaksaa), joten ehkä me vähän taas tsempataan tässä.
Mutta yhdestä asiasta olen tarkka: annan lasten mennä pihalla, kotona ja metsässä tosi vapaasti, enkä varoittele niitä jatkuvasti. En sano lapselle ”älä hyppää siitä kohtaa puron yli, se on liian leveä”, jos ei ole ihan pakko. Paljon paremmin oppii omat rajat ja taidot kun hyppää ja jalat kastuukin.
Annan lasten tehdä aika vaarallisenkin oloisia juttuja, koska näen miten se vaikuttaa juuri siihen itseluottamukseen ja sitä kautta taitoihin, yllättävän taitavia ovat pienetkin kun antaa vaan mennä!
Tästä lasten harrastamisesta multa kysytään aika usein, joten tässä nyt täyslaidallinen siitä kun hyvä aasinsilta tuli. Vastaukseni siis on että mitään ei harrasteta ennen kuin lapsi itse oikeasti haluaa ja silloinkin sen pitää olla kivaa ja helppoa.
Ah, oli vaan niin ihana lukea pientä ryöpytystä tuosta Suomen liigameiningistä, joka minua hirveän monessa lajissa vaivaa.
Loppuun sanon vielä ääneen mun yhden pitkäaikaisen haaveen, jos vaikka joku lähtisi sitä mun kanssa kehittämään: haluaisin perustaa lasten liikuntaan museokortin tyyppisen, Timma-henkisen nopeisiin kertavarauksiin perustuvan palvelun.
Sellaisen että yhdellä maksulla saisi käydä vapaasti missä vain harrastuksessa kertakäynneillä. Voisi mennä oman toiveen mukaisesti yhtenä viikkona luistelemaan ja toisena korikseen, sitten uimaan ja pesäpalloon.
Miettikää miten ihanaa olisi etsiä sitä omaa, innostavaa lajia kun se ei vaatisi vanhempien sekoilua siellä seuran sähköpostissa (”Hei! voidaanko tulla kokeilemaan..”) ja sitten kausimaksuja ja väkisin käymistä. Tämä toki vaatisi että olisi niitä höntsäjengejä, jotka ei siitä kertakäyntiporukasta mene sekaisin, mutta eikö se olisi aika ihana maailma? Että lapset saisi harrastaa liikkumisen ilosta?
Tai ehkä kaipaan tätä samaa myös itselleni aikuisena! Kymppikertakortti tanssitunneille, kyllä kiitos!