Silmäkulmaani kutitti kun siinä sillä tavalla lähekkäin olimme, iho ihoa vasten, pehmeinä ja lämpiminä. Kolmonen pötkötti sylissäni ihan hiljaa, niin mielettömän tyytyväisenä. Hypisteli sormillaan minun sormia. Hänen ympärillä koko muu perhe ihan yhtä nakkena hymyilemässä hänelle isosti, nyt sä olet Kolmonen saunassa! Ekaa kertaa!
Saunominen oli vain hetken mielijohde, sellainen, jota en olisi ehkä aiempien lasten kanssa uskaltanut tehdä. Entä jos sen tulee liian kuuma? Mihin me se laitetaan kun muut on löylyssä? Voiko se tulla löylyyn? Missä se on sillä aikaa kun toinen on suihkussa?
Kysymyksiä miettimättä otin tyypin mukaani kahden pyyhkeen kanssa. Menin pukkariin ja riisuin meidät kummatkin, itseni yhdellä kädellä kikkaillen. Menimme suihkuun yhdessä, sekin ensi kertaa koskaan. Saunarakennus oli miellyttävän lämmin ja kostea, äänimaailma kuin kaikuvassa kylpylässä.
Istuimme yhdessä ihan alimmalle lauteelle miedosti lämmitetyssä saunassa. Kolmonen pissasi mun syliin, mutta sehän ei haittaa. löylykauhalla vain vettä päälle. Istuimme hiljaa ja ihmettelimme raksuvaa tulipesää. Minä kyynel silmässä, sillä tajusin ettemme ole olleet samalla tavalla sylikkäin sitten synnytyksen.
Muistin heti sen kuinka vauva nostettiin vatsalle lämpimänä, rimpulana, liukkaana. Muistin sen kolminkertaisesti, jokainen vauva omanlaisella muistijäljellä mieleeni porautuneena. Tunnustelin Kolmosen vartaloa, kuinka se on muuttunut vauvaksi vastasyntyneestä mutta kuinka sen minipylly kuitenkin on lähes samanlainen pieni ruttuinen luukasa kuin kaksi kuukautta sitten.
Joku heitti varovaisesti pienen löylyn. Sinne meidän alaloosiin mitään ei tuntunut, mutta saimme ainakin aidon äänimaailman. Ovesta hohkasi tuoretta ilmaa varpaisiin viileänä, mutta pieni mytty sylissäni alkoi silti olla jo aika lämmin. Annoin maitoa, koska siitä olin jossain alkukantaisessa imetyshuumassani haaveillut. Syötin vielä sen muutaman minuutin ennen kuin vein hänet kanssani lämpimään loppusuihkuun. Saunan oven heijastuksesta katsoin että näytimme ihan samalta kuin minä ja Ykkönen monta monta vuotta aiemmin, matkalla ekaan suihkuumme.
Nyt tuon kuvan vauva kysyi saako vauvat tulla saunaan ja vastasin että suomalaiset vauvat saa. Paketoin vauvaa hupulliseen pyyhkeeseensä ja talletin tämän hetken muistoihini tiukasti.
Päätin tallettaa sen myös blogiin, sillä tiedän kuinka tärkeimmätkin muistot kuitenkin aikanaan korvautuvat jollain turhanpäiväisellä. Ehkä muistankin tuon ihokosketuksen sijasta sen kuinka lämmitimme saunaa Kolmosen kanssa kaksin, sekin kivaa mutta ihan eri sfääreissä.
Vauvan posket ja jalat punersivat. Saako vauvat tulla saunaan? Itse asiassa, en ole varma. Saakohan näin pieni tulla? Olikohan se liian pitkään? Oli se varmasti muutaman minuutin. Sauna oli toki viileä ja me ihan alhaalla, mutta entä jos kuitenkin. En minä taidakaan tästä kirjoittaa, näen jo sen kuinka jossain puhutaan anonyymisti minusta ja valinnoistani.
Tarkkailin loppuillan tyypin punaa ja menoa. Vaikka pieni epävarmuus oli vielä päässäni, vauvani oli tyytyväinen, virkeä ja raukea. Punaposkinen mutta selvästi vielä ehjä. Silti se murunen epäilystä sai mut jättämään tämän muiston tallettamatta neljäksi päiväksi. Jos joku tähän sitten tarttuu, tulee kertomaan että nyt on kyllä pakko kommentoida.
Sitten mietinkin onko tosiaan aina pakko kommentoida. Jos joku tekeekin jotain joka toisen mielestä on virhe, pitääkö muiden heti puhaltaa pilliin vai voidaanko vaan jatkaa matkaa?
Se on minusta hiukan surullista kuinka suuria tunteita ja reaktioita kaikki äitiyteen liittyvä herättää. Sekä kirjoittajissa että lukijoissa. Aihe on niin valtavan latautunut, meille kaikille tärkeä ja henkilökohtainen. Jokaisen sisällä lopulta se yksi ainoa kysymys: olenko minä hyvä vanhempi? Ja siihen kysymykseen vastataan peilaamalla muihin. Jos toisen valintaa pääsee kritisoimaan, validoiko se ehkä omaa valintaa oikeammaksi?
En tiedä. Mutta huomaan että mua ei ole lopulta juurikaan pelottanut kirjoittaa masennuksesta, ahdistuksesta, taloprojektin kurjista käänteistä tai äitiyden vaikeista puolista, mutta saunakäynti tuntuu olevan liikaa. Koska ehkä jonkun on taas pakko kommentoida, että tämä oli kyllä nyt vähän virhe. Vähän kuin se että joku imetystä kehuva kertoo myös syöttäneensä vauvalleen korviketta, sekin oli internetin mielestä suuri virhe.
Tänään totean että virheitä se on kuulkaa vanhemmuus täynnä. Eilen yöllä tein sellaisia että syötin vauvaa liikaa ja tänään nostin sen aamutoimiin kun se ei ollutkaan vielä herännyt. Torstaina pidin vauvaa ehkä minuutin pari liikaa saunassa ja viime viikolla unohdin taas ainakin kahdesti D-vitamiinit. Osuin omalla kynnellä vauvan nenänvarteen ja unohdin rakentaa sille taloon oman huoneen.
Semmoista se on elämäkin, virheiden kautta tapahtuvaa sattumaa. Äitiyden ja vanhemmuuden virheet saattaa tuntua joskus tosi pahalta, liiankin suurilta. Nyt on pakko lohduttaa, voisi silloin joku sanoa ja tarjota lisää kahvia.