En olisi arvannut että yksi parhaimpia tapoja rentoutua on ajaa Seinäjoelle.
Istuin auton ratissa monta tuntia seuranani viisi kappaletta 12-14-vuotiasta voimistelijaa. Opin nopeasti että on aika sama mitä minä kuuntelen, heillä on omat jutut (kännykät) eikä mun seura sillä tavalla ole niin tarpeen.
Ensin ahdisti hiukan kun tiet muuttui pimeiksi maanteiksi ja ajamiseen piti keskittyä mutta yhtäkkiä tajusin olevani juuri siksi keskellä mitä parhainta meditatiivista tilaa. Keskityin ajamiseen, kuuntelin musiikkia joka tuli sattumanvaraisesti Spotifysta. Lauloin mukana jos oli hyvä biisi ja nautin ettei mun tarvinnut edes hyviä biisejä miettiä, otin vain vastaan mitä tuli. Autossa oli muuten aivan hiljaista.
Tämä on vihdoinkin sitä omaa aikaa, ajattelin kun huomasin kääntyväni sisäänpäin ja löytäväni jonkinlaisen rauhan. Sellaisessa rennossa olossa tulee nopeasti erilaisia onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteita. Kun rauhattomuuden säksätys katoaa päästä, huomaa että oma elämä on todella hyvää ja sisältää ihania ihmisiä. On kiistattoman hyvällä tuulella.
Siinä ajaessa mietin kaikkea ja en mitään. Annoin ajatusten olla ja mennä, tulla ja viipyä tai lähteä nopean vilkaisun jälkeen. Välillä nauratti että tähän tilaan päästäkseen toiset meditoi, hengittelee tai joogaa, minulle toimi talvinen maantieajo pimeällä, ilman juttuseuraa.
Mun on aina ollu todella vaikea keskittyä rauhoittumiseen ja erilaiset hengitys- ja ajatusharjoitukset lähinnä tekevät rauhattomaksi, ironista sinänsä. Tarvitsen just tällaista, jotakin monotonista tekemistä jonka aikana ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin olla möllöttää. Ajaminen, saunominen, uiminen ja lenkkeily ovat tähän parhaita, kunhan muistaa lenkkeillä ilman mitään hälyä korvissaan.
Kolme ja puoli tuntia sain olla ihan omien ajatusteni ympäröimänä. Sitten tytöillä loppui kännyköistään akut ja hölinä alkoi.
Ne muutamat tunnit meni ihan hujahtamalla ja ensimmäisen tunnin rimpuilun jälkeen viihdyin tosi hyvin omassa kuplassani ja suorastaan harmitti että tultiin perille. Tuntui että olisin voinut jatkaa tuota suoraa, hiljaista tietä vielä monta tuntia.
Annoin itseni buutata, eikä se edes päätynyt mihinkään uskomattomaan luovuuteen tai oivallukseen.
Tai ehkä se oli se oivallus että ei mun tarvitse koko ajan tehdä jotain hyödyllistä, on tosi ok viettää kolme tuntia vain olemalla. Ei edes ajattelemalla, vaan ihan vain olemalla.
Tämä on sellainen ajatus mikä on aina ollut mulle vähän vaikea, jotenkin olen oppinut että arvo liittyy tekemiseen ja tuottamiseen. Tietysti siis tiedän että jokainen on arvokas ihan vain olemalla, mutta tätä ajatusta on ihan super vaikea kannatella arjessa missä on aina jotakin hyödyllistä tekemistä odottamassa pyyhkimistään pois listalta.
Jos sitä omaa aikaa sitten saakin, senkin yrittää tehdä jotenkin, täyttää sen ajan jollakin sellaisella mitä ei oikein ikinä saa tehdä: katsoa lempiohjelmaa tai kirjoittaa, laulaa, tanssia tai juoda viiniä ja syödä irtokarkkia koska huvitti.
Tuntuisi vaikealta ”tuhlata” omaa aikaa vain siihen että on ja ajattelee. Tai edes ajattele, on vain. Tuhlaa happea, aikaa ja elintilaa. Insinööri on muuten tässä aivan mestari ja mietin johtuuko tästä se että hän on lapsesta asti rakastanut kalastaa, vai onko kalastaminen opettanut tähän? Siinähän sitä todella tekee kaikkensa ja vain seisomalla ja odottamalla.
Tästä tulee mieleen että olen kyllä aina rakastanut odottaa silloin kun tiedän että en voi itse asiaa edistää! Mua ei haittaa lainkaan (yksin ollessani) istua vaikka lääkäriasemalla tuntikaupalla tai seistä jonossa puoli tuntia. Jos tiedän tekeväni tarpeeksi vain odottamalla kärsivällisesti, on jotenkin tosi nautinnollista odottaa että joku muu tulee ja käskee eteenpäin.
Kai ne ovat sitten aina olleet niitä mun meditatiivisia hetkiä. Kun muutakaan ei tehdä voi.
Ensi vuoden toivelistalle: enemmän ei mitään.