Kamerassa on monta sataa kuvaa valkoisista palleroista ja Bleuen haaste odottaa vastaamista, mutta ihan eka on pakko purkaa eräs äsken tapahtunut tragedia.
Kävimme omaksi yllätykseksemme Asuntomessuilla. Sen lisäksi, että ilma oli vähän huono, asunnot aika tylsiä ja sisäänpääsy kallis, meni reissu vähän miinuksen puolelle muutenkin. Törmäsin nähkääs erääseen toiseen äitiin. Siis kirjaimellisesti.
Homma meni näin. Kävelimme kaksien lainarattaidemme kanssa messualueen kävelykatua pitkin, ja käännyimme oikealle kohti erästä kohdetta. Kääntyessäni kiinnitin huomiota erääseen naiseen, jolla oli kiva laukku (tietty). Hetkeä myöhemmin se sama nainen vaihtoi suuntaa tai lähti äkillisesti liikkeelle tai jotain, joka tapauksessa homma päättyi siihen, että minun vaununi eturengas osui hänen jalkaansa, jonka seurauksena hän kompastui omiin jalkoihinsa ja kaatui täysin päistikkaa vaunujemme eteen. Hetken näytti siltä, että hänelle sattui pahasti, mutta onneksi nousi siitä heti pystyyn ja vaikutti olevan aivan kunnossa. Minä tietenkin aloitin heti vuolaan anteeksipyytelyn ja yritin auttaa häntä nousemaan – niinhän kuuluu tehdä kun kaksi ihmistä törmää toisiinsa.
”Ihan kiva, nyt on sitten housut rikki”, totesi laukkunainen.
”No mutta sattuiko muuten, tuleeko verta?” kysyin huolestuneena.
”Ihan sama millään verellä, housut meni rikki”, tuli astetta närkästyneempi vastaus.
Jäin hämmentyneenä seisomaan viereen kun naisen mies lastenvaunuineen ja äiti saapuivat myös paikalle kauhistelemaan. Odotin kai edelleen jotain ystävällistä ”no hei ei se mitään, näitä käy” -kommenttia törmäyksen toiselta osapuolelta. Sen sijaan seurasin vierestä, miten äiti + nainen kombo kiihdyttivät toisensa mitä ihmeellisempään uhrimoodiin, jonka syyttävä sävy syveni ja kohdistui yhä enemmän minuun. Keskusteluun tuotiin myös sekä merkkikortti (”just ostin nämä Pariisista!”) että vauvakortti (”näin pienen vauvan äitinä minulla ei ole paljon vaihtoehtoja housuissa, ehdin käyttää näitä vain kaksi viikkoa ennen raskautta ja nyt just taas meni jalkaan”). Kumpikaan ei juurikaan katsonut minuun päin. Yritin olla empaattinen housuongelmalle (”joo mä tiedän ton ongelman, mullakin on tässä näitä lapsia”) ja jatkoin pahoittelua vielä pari kertaa, kunnes laukkunainen kivahti ”sun mielestä sun ei kuulu siis korvata mitään, niinkö?”
Hölmistyin. Mieli teki sanoa tylysti että ei, yhtä laillahan sinä kävelit alle, mutta tyydyin sanomaan kauniisti että ei kyllä oikein, kun kummatkin tässä käveli vähän miten sattuu ja katseli muualle kuin eteensä. Lupasin kuitenkin heittää vaikka parikymppiä uusiin housuihin, vaikka Pariisista en voi uusia tarjota.
Tilanne raukesi naurettavaan kolmen hengen mykkäkouluun, jota Suuri Uhri perheineen harrasti, ja jonka luota me jatkoimme matkaamme minun kännykkänumeroni antaneina. Insinööri ja naisen mies eivät kumpikaan nähneet tapahtumaa (niin kuin ei selkeästikään kukaan muu, hah), joten mitään oikeita syyllisiä tässä ei voida ratkoa. TIlannetta ei myöskään muuten nähnyt laukkunaisen äiti, joka onnistui jotenkin maalaamaan minusta katumaasturin, joka ajoi juuri lapsen yli suojatiellä.
Koko draaman aikana, ja etenkin jälkeen, minua lähinnä nauratti. Ja v*tutti. Ihan auliisti myönnän, että minä tulin takaa ja siten minun olisi pitänyt osata jarruttaa ajoissa. Mutta samalla tiedän, että laukkunainen käveli ennalta arvaamattomaan suuntaan, selkeästi yleisen kulkutien yli mennäkseen sivussa olleeseen esittelykojuun. Jaksoin olla erittäin asiallinen, joviaali ja kohtelias itse tilanteessa, mutta jälkikäteen alkoi suuresti suututtamaan se vihamielinen asenne, jonka sain osakseni. Keksin vaikka mitä hyviä argumentteja ja nälväisyjä kierrellessäni turhaan sitä taloa, jota menimme katsomaan (”olen muuten työnnellyt vaunuja aika monta vuotta ammatikseni ja olet ensimmäinen alle kävellyt” tai ”luulin että noi reiät kuului noihin muuten aika tylsiin housuihin” tai ”jos sua ei kiinnosta toi naarmu polvessa, niin ei tainnut sattua kovin pahasti muualle kuin vaatekaappiin”). Onneksi en keksinyt niistä yhtäkään minuuttia aiemmin, tai käsillä olisi ollut kunnon kissatappelu.
Nyt mietin enää, mitä viestiä naiselta mahtaa tulla perässä. Tuleeko mitään, tuleeko joku suuri korvausvaade, vai tuleeko vain tilinumero? Ja mitä laitan maksun viestiksi? ”kivusta ja särystä”? ”uudet pöksyt”? ”laastarikuluhin”? Sitäkin mietin, mitä tälläisessa tilanteessa ihan oikeasti tapahtuisi, jos toiselle kävisi pahasti. Siis muutakin vahinkoa kuin rikkinäiset farkut. Ei kai kahden ihmisen törmäyksessä voi mennä sellaiseen auto-onnettomuusmoodiin, jossa vaihdetaan vakuutusyhtiötietoja ja soitetaan poliisi paikalle?
Minun tulkintani tilanteesta on se, että me kummatkin törppöilimme: minä en pysähtynyt vaunuilla ajoissa, enkä varmaan katsonut eteeni tarpeeksi. Hän taas käveli ”vastavirtaan” massatapahtuman keskellä, eikä myöskään katsonut eteensä. Uskon, että hän pelästyi ensin kovasti, ja sitten nolostui kaatumisestaan, ja siksi kaatoi minun niskaani syntipukkilastin. Ihan ymmärrettävää. Mutta se ei ole ok, että mulle puhutaan kuin suurellekin rikolliselle.
Laukkunaisen tulkinta oli varmaan, että joku idiootti kaasutteli täysillä ympäri Asuntomessuja ja törmäsi häneen täysin piittaamatta muista ihmisistä. Eikä edes suostunut myöntämään osuuttaan. Ok sekin, paitsi että pyysin anteeksi ja myönsin osuuteni. Myös hänen osuutensa.
Insinöörin tulkinta oli, että mitään hän ei nähnyt ja olipa vähän outo tilanne.
Ja Ykkösen tulkinta? ”Mullakin on pipi polvessa”.