Tietoa mainostajalle ›

Asiaa ja fiilistelyä lastenvaatteista

En ole juurikaan kirjoittanut lastenvaatteista, pääosin siksi että en halua osallistua ns. lastenvaatekiimaan, jossa kaikkien on pakko saada niitä tiettyjä apinoita tai juuri noita röyhelöitä. Se on kulttuurissamme melko sairas piirre. Vaatteista ei ole ollut myöskään kauheasti kerrottavaa.

Ensin vaatteita tuli lahjaksi ovista ja ikkunoista, ihanaa mutta kamalaa ketjukamaa kassikaupalla. Sitten kävimme läpi elsat, salamat ja muut karseat printit, joista ei juuri tehnyt mieli kirjoitella. Jossain kohtaa lapset kasvoivat keskimäärin kolmetoista senttiä viikossa. Kaiken kaikkiaan kävi kaikki nämä asiat, jotka Katja taas vaihteeksi nerokkaasti summasi.

Nyt lapset ovat vihdoin jo niin isoja, että a) kukaan ei halua ostaa enää vaatteita lahjaksi (122cm mekko ei ole yhtä söpö kuin 68) ja b) vaatteet saattavat kestää pitkäänkin käytössä. Ne eivät mene heti rikki, hukkaan tai kaapin pohjalle väärän koon takia. Siis jos lapset itse niistä pitävät.

Vihdoin on mahdollista tehdä yhdessä harkittuja vaateostostoksia, jossa eettisyydellä, makuasioilla ja laadulla on vissi merkityksensä. Siispä paljastan teille omat suosikkimme, voidaan sitten yhdessä kiistellä kenellä on paras maku!

Kotimaista designia: Vimma, Papu, Gugguu, Melli, Metsola

Sisävaatteissa ykkössuosikin sijaa pitää Vimma upeilla kuoseillaan, joista erityisesti leteillä on meidän perheessä vahva asema. Vimman takana on vahvasti kestävään kulutukseen uskovat naiset, jotka uskovat siihen että vaatteita pitäisi olla vähemmän mutta laadukkaampaa. Vimma on antanut tuotteitaan hyväntekeväisyyteen ja tekee ylijäämäkankaista asiakkaiden toiveiden mukaisia vaatteita.

Rakastan Vimmassa erityisesti heidän sivuiltaankin löytyvää sanomaa:

”Tähän maailmaan ei tarvitsisi tuottaa enää yhtään enempää tavaraa.”

Word!

Muista kotimaisista merkeistä Papu valloittaa graafisuudellaan, Gugguun materiaalit on napakoita ja vahvoja, Metsolan trikoopaidat ovat kestävintä mitä olen kohdannut ja Melli EcoDesignin trikoomekko on omasta vaatekaapistani kaikista eniten käytössä (eikä ole mennyt miksikään). Lista on pitkä ja onneksi uusia ihania merkkejäkin tulee jatkuvasti. Hyvä ostospaikka monelle on Weecos.

Suomen ulkopuolelta on annettava erityismaininta Po.P pyjamille, erityisesti klassikkoraidalliset kestävät todella hyvin kulutusta ja tuplakoot pitävät saman parin käytössä pari vuotta helposti.

Varoitus: Vimmalta olen saanut pientä blogialennusta ja Mellin vaatteet saimme bloginäkyvyyttä vastaan viime vuonna. 

Uusi tulokas MINUJU antaa asiakkaan suunnitella itse

MINUJU on ihan uusi merkki, mutta vahva ehdokas vakiosuosiksi kahden ylivoimaisen ominaisuuden takia. Ensinnäkin, asiakas suunnittelee tilaamansa vaatteet itse. Verkkokaupassa valitaan oston yhteydessä perusmallien päälle ominaisuudet hihan pituuksista taskujen malliin ja eri palojen väriin. Tällä jos jollain saa lapsetkin sitoutumaan tuotteen käyttöön kun lapsi voi koulussa oikeasti kertoa suunnittelleensa nämä eriparihihansa ihan itse.

Toisekseen, MINUJUlla kestävä kuluttaminen on kaiken keskiössä. MINUJUn vaatteita voi korjauttaa ja kierrättää heidän kauttaan suoraan. Ainakin polvipaikan sisältävät slim fit housut ovat jo niin paksua kangasta, että pääsen tuskin koskaan kokeilemaan korjauspalvelua. MINUJUn vaatteiden materiaali on parasta mahdollista GOTS-puuvillaa ja vaatteet valmistetaan yksilöllisesti ( = ei ylijäämätuotantoa eli hukkaa) Suomessa, mikä on poikkeus tänä päivänä. Silti hintapiste on varsin ok, legginsit alkaen 29€ ja mekot 44€ – ja koodilla valeaiti saatte näistä hinnoista vielä -10% pois. Koodin on voimassa 30.9.2017 saakka.

Varoitus: Me saimme MINUJUlta kasan vaatteita Instanäkyvyyttä vastaan. Tämä teksti ja koodi tuli kaupan päälle, koska innostuin. 

Ulkovaatteissa Reima, PoP, Stadium (ja XXL)

Reiman missiona on saada lapset liikkumaan enemmän ja se kyllä näkyy. Kamat ovat joustavia, mukavia ja silti täysin touhunkestäviä. Ykköselle ostettiin edelliseen lumettomaan talveen Reimatec+ haalari, ja sillä rymyttiin läpi talven. Nyt haalari näyttää täysin käyttämättömältä, edes lahkeiden kumilenkit eivät ole rikki. Reima tekee nykyään myös kenkiä, joiden kankaisista versoista meillä on vähän huonoja kokemuksia mutta nämä pesunkestävät Wetterit ovat olleet kyllä kova juttu. Erityismaininta hyvistä hanskoista!

Hintansa veroisia ovat myös olleet Po.Pin vaatteet, jos kohdalle ei osu huonojen vetskareiden kausi. Silloin takeissa on vetskari jota ei saa vahva mieskään kiinni ja auki. Muuten tavara on ollut ihan loistavaa, kierrätettävyys erityisesti hyvä.

Irallisena huomiona kerron, että NameItin softshell haalarit ovat ihan sikahyviä.

Stadiumin omat vaatteet ovat aivan ylivertaisia hinta-laatusuhteessaan, mutta tuotannon eettisyydestä tai visioista en osaa sanoa. Sama pätee XXL kamaan. Jälleenmyynti eli kierrätysarvo on ainakin varmempaa kovemman hintaluokan merkeissä, ja siksi niitä suosimme. Halvemmat merkit menevät helposti ongelmajätteen puolelle jos kukaan ei osta (ja yleensä ei voi lahjoittaa, koska ihan priimana eivät säily, ref: SPR Kontti).

Muista nämä lastenvaatehankinnoissa

Kierrätä. Osta käytettynä ja myy edelleen. Lahjoita loput, mutta tarkista kunto. Jos vaate on ihan liian tahrainen käyttöön, värjää se. Jos se on reikäinen, tee siitä vaikka nukenvaate. Meillä nuket pukeutuu puhkirakastettuun Vimmaan.

Pyykkää. Ehkä vain meidän perheen ohjenuora ja ehkä vähän nolo juttu, mutta… pariin kertaan on käynyt niin että luulen Ykkösen paitavaraston olevan täysin olematon, että kaikista on kasvettu ulos. Sitten pestään valkoisia tai pinkkejä pyykkejä ja kas kun löytyi taas kaappiin kamaa eikä ostoksille tarvinnutkaan lähteä.

Osta vähän mutta kestävää. Tämä tarkoittaa paitsi vankkaa laatua ja silmää miellyttävää kuosia myös oikean koon ostamista. Vaatteen pitää istua hyvin koko käytön ajan, jottei se ala ketuttaa pussittaa tai hierry rikki. Käytä mieluummin yhden koon aikana vähempiä vaatteita paljon ja laita ne sitten eteenpäin. Älä osta alennuksesta isompaa kokoa ennakkoon, se hyvin harvoin menee nappiin.

Vaihda fleece villaan. Fleece sisältää mikromuovia, joka saastuttaa meriä. Villa on materiaalina huomattavasti luontoystävällisempi ja lisäksi ihan sairaan hyvä käytössä: märkänä lämmin, ei kerää hajuja, hylkii likaa ja lämmittää ohuenakin.

Käsittele tahrat hyvin. Meidän perheen akilleen kantapää. En tiedä miksi mutta meidän isot lapset ahmii ruokaa edelleen sillä innolla että tomaatit roiskuu joka viikko rinnuksille. Tahroille pitää aina tehdä heti jotain, jottei käyttö- ja kierrätysarvo kärsi. Sappisaippua ja aurinko on parhaat kaverit, lopussa auttaa enää valikoitu katse tahrakohtiin (=teeskentele ettet näe).

Anna speksit lahjoihin. Pienemmille lapsille ostetaan mielellään vaatteita lahjaksi, mikä on hienoa! Pidä huoli, että lahjan antaja tietää, mitä teillä eniten tarvitaan. Ihan turha ottaa kaappiin seitsemättä mekkoa, jos yöppäreistä on pula. Tai vaihda lahja rohkeasti. Ajatus on tärkein.

Mitkä on teidän suosikit ja kovimmat vinkit? Erityisesti hyvistä kengistä otetaan mielellään vinkkejä vastaan, samoin hanskoista kouluikäisille!

Marinakupla on ihana mutta vähän valheellinen

”Mites teillä raksa etenee?” 

”No kuule, arvaapa vain…”

Syvennymme tuttavani kanssa haavojemme jakamiseen. Missä on piirustukset myöhässä, missä joku mokailee, missä kukaan ei ota vastuuta ja miten tämä ala kaiken kaikkiaan onkin niin omituinen. 
Olemme huudelleet koko keskustelun pahaa-aavistamattoman ei-rakennuttajan yli. Vartin päästä hän huomauttaa kohteliaasti vaihtavansa nyt paikkaa, sillä hänellä ei ole oikein mahdollisuutta ottaa osaa keskusteluun. 

Tietämättä veikkaan että valahdin vähän punaiseksi. Nolottaa. Tajuan, että olen aivan kuin inttijätkä, tai vauvamamma. 

Olen pienessä marinakuplassani, jossa hakeudun kaltaisteni seuraan puhumaan siitä itsestään. Sen kuplan ympärillä ei kuulkaa kukaan muu jaksa olla. Siinä missä inttijätkät vaihtaa muille jäätävän tylsiä kokemuksia pinkasta ja vauvamammat avautuvat liian tarkasti avautumisestaan, raksailijat jauhavat innoissaan välipohjista ja alihankkijoista. 

Nämä marinakuplat ovat tärkeitä. Niissä jaetaan tuskaa ja iloa, haetaan vertaistukea ja konkreettisia neuvojakin. Yhteistä niille on se, että ulkopuolelta kuunneltuna (jos joku jaksaa) kuplan meininki kuulostaa kammottavalta. 

Sitä ajattelee että huh, onneksi mun ei tarvinnut olla intissä. En muuten varmasti ikinä synnytä. Meidän parisuhde ei ainakaan rakentamista kestäisi.


Olen nyt ollut näistä kuplista kahden sisällä, joten uskallan kertoa teille vankan totuuden: se ei ole läheskään niin kamalaa miltä se kuulostaa, ja se on yllättävän äkkiä ohi. 

Esimerkkinä tilanteeni juuri nyt: Ollaan oman talomme kanssa ehkä pahimmassa mahdollisessa vaiheessa. Oikeasti tosi moni juttu menee just nyt ihan päin helvettiä. Marinakuplalle on paljon tilausta. 
Hommat kuitenkin myös todellisuudessa etenevät koko ajan, eikä tämä(kään) kupru lopulta ihan mahdottomalta tunnu. Mutta toki vastaukseni ”Mites raksalla menee” kysymykseen on synkkä ja dramaattinen. 

Sillä se nyt vain on tärkeää jakaa juuri ne pahimmat jutut, hieman ehkä vielä ryyditettyinä. Niin löytää oikean olkapään. 


Oikeasti mukaan mahtuu paljon todella hienoakin, asioita joista vain ei tule puhuttua koska ne ovat hienovaraisia, lähes huomaamattomia.

Kun talon ikkunoiden muodon voi hahmottaa. Kun inttijätkä huomaa kuntonsa nousseen metsässä tarpoessaan. Kun synnyttäjä on itsestään kaiken sen keskellä ylpeä. 

Kuplassa on hyvä ja mukava olla, ja sieltä on ihana huudella pelottavia asioita. Mutta  tiedoksi kaikille että on siellä myrskyn silmässä myös kaunista, ja aurinko tulee aina lopulta esiin. 

Tätä kirjoittaessani sain Insinööriltä viestin. 

”Pentti soittikin heti ja kaikki pitäis olla korjattuna ens viikon aikana.”

Niin se vain aina hyväksi kääntyy. 

Rakastu aloittamiseen

Sanoin ennen olevani perfektionisti. Se kuulosti niin komealta, kunnianhimoiselta.  Olen valitettavasti kuitenkin oppinut, etten todellakaan jaksa hinkata asioita niin täydelliseen lopputulokseen mitä pesunkestävä perfektionisti tekisi. Saatan hyvinkin laittaa blogijuttuun kuvan, johon en ole ihan tyytyväinen. Ihan vain saadakseni jutun tehtyä loppuun asti.

En siis kärsi Eeva Kolun tapaan täydellisyyden tavoittelusta, mutta jostain muusta kyllä. Olen kaikki tai ei mitään – ääliö.

Jos jotain tehdään, se tehdään kokonaan!

Kirjat luetaan loppuun vaikka olisivat huonoja, kotisiivoukseen kuuluu aina kaikki imuroinnista lakanoiden vaihtoon ja vessojen pesuun, loppuraportti tehdään töissä alusta loppuun, salilla treenataan koko ohjelma viimeistä toistoa myöten. Ruoanlaitossa vaihtoehtoina on kaikki alusta itse tai einekset. Puolivalmisteita ei tällainen ääliö tajua käyttää.

Mielessäni asioita ei tarvitse tehdä täydellisesti, mutta kokonaan ne kyllä pitää suorittaa. Arvatkaa vain kuinka usein siivoan tai käyn salilla?

Kaltaiselleni suorittajalle täydellistä lopputulosta tärkeämpää on kokonainen lopputulos. Sen takia moni juttu paisuu omassa päässä liian isoksi, enkä tee sitä ollenkaan. Salille lähtöä miettiessä päässä vilkkuu se kolmas kierros kahdeksatta liikettä ja kaikki tuntuu liian raskaalta. Töissä loppuraporttia aloittaessa näen jo edessäni kymmenet eri kuviot ja sepustukset, jotka vielä pitää saada aikaan.

Enkä tee yhtäkään. Sillä vaikka kuinka olen itse itseäni hienosti neuvonut pilkkomaan töitä ja asettamaan osatavoitteita, harvoin siinä oikeasti onnistun.

Katselen kateellisena minua rennompien ihmisten menoa. Insinöörin mielestä on oikein fine imuroida maanantaina, laittaa pyykkejä keskiviikkona ja pestä yksi vessa seuraavana lauantaina. Minua se kiristää, vaikka oma kaiken kattava tapani jättäisi koko kämpän taatusti siivoamatta seuraavaan Freska-päivään saakka.

Mieluummin en tee mitään kuin vain vähän.

Tämäkin blogikirjoitus meinasi jäädä kirjoittamatta, koska en ollut varma saanko tästä ajatuksesta kokonaista tekstiä aikaiseksi. Korvieni välissä joku sanoi että äh, älä, ei siitä ainakaan hyvä tule. Ei kannata yrittää jos ei voi voittaa tuntuu sekin välillä olevan elämäni mantra.

Maailma ympärillä vilisee suorittamista tukevia kliseitä kuten ”stop starting and start finishing”. No hemmetti kun tällä ajatuksella en sitten aloita ollenkaan!

Nyt haluan rakastua suorittamisen sijaan aloittamiseen. Tehdä tyytyväisenä vain viiden minuutin ajan uutta blogipostausta tai rohkeasti siivota vain keittiön.

Jos vaikka yrittäisin ensi alkuun totella omaa neuvoani, jonka kerran työkaverilleni annoin työblokkien purkamiseen. Hänellä se toimii kuulemma edelleen. Sen jujuna on aikaan sidottu aloittaminen: Laita ajastin soimaan 20 minuutin päähän ja sitoudu aloittamaan jotain isoa asiaa sen verran. Kun aika loppuu, saat lopettaa tekemisen.

Yleensä sen lyhyen ajan aikana saa vihdoin hommasta kiinni ja lopettamisen sijaan tuleekin nakutettua raivoisassa flow-tilassa kaikki valmiiksi.

Ei täydelliseksi, mutta valmiiksi. Ah, miten ihana ajatus.

..ei kun, siis..no, opettelen tästä pois. Vähän kerrallaan.

Vähän kehno mutta loppuun asti suoritettu kuva muistuttaa toisesta ikiviisaudesta: yksi asia kerrallaan.

Miksi, oi miksi, edelleen kokkaan kun en halua?

Taas sitä saa miettiä. Että mikä siellä omassa päässä oikein viiraa. Meillä käytiin eilen seuraava keskustelu:

Minä: Voisitko sä tehdä huomenna ruoan?

Insinööri: (syvä huokaisu) no kai mä voin.

Minä: Onko se nyt noin kamalaa?

Insinööri: Kun mä en vain haluaisi tehdä arkena ruokaa ollenkaan.

Minä: No en mäkään jaksaisi aina tehdä.

Ininööri: Ei sit tehdä.

Minä: Täh? Mitä me sitten syötäisiin?

Insinööri: Syödään eineksiä.

Minä: NO EI VARMAAN! Sehän on kamalan epäterveellistä ja kallista ja laiskaa siis ei nyt hyvänen aika voi ihminen olla tekemättä edes ruokaa mikä se semmoinen aikuinen on joka ei edes ruokaansa tee, siivouskin ollaan jo jätetty ja mitä ne lapsetkin siitä oppii?! Täytyy sitä nyt herranjumala oma ruoka jaksaa tehdä. Ehhehei, ei, en todellakaan koskaan suostuisi.

Insinööri: No eihän ne ole epäterveellisiä. Vähemmän suolaa ja rasvaa kuin meidän ite tekemässä ruoassa.

Minä: Joo no..ehkä joo, mutta ei niin vain voi elää.

Insinööri: Miksei?

Minä: No, kun. No, kun. Ei vaan voi. Jokainen solu mun sisällä huutaa ettei se sovi!

No nyt sitten, solut ja kaikki.

Oikeasti, mitä helvettiä? Olen aika tosi huono tekemään ruokaa. En nauti siitä. Siihen menee tosi paljon meidän perheen energiaa ja aikaa. Lopputulos on huomattavasti enemmän epäterveellinen, ravintoköyhä ja tylsä kuin miltä se pääni sisäisessä sädekehässä vaikuttaa.

En minä ennen lapsia tästä vauhkonnut. Silloin käytiin ravintolassa tai syötiin leipää. Ihan oli hyvää elämää sekin. Tämä taitaakin olla yksi vahvimmista äitimyyteistä pääni sisällä. Perheelle tehdään ruokaa. Piste.

Vaikka kuinka olen yrittänyt sanoa itselleni että einekset on tosi ok (ja on mulle sitä aika paljon opetettukin!) ja niitä aina säännöllisesti ostan, kokonaan (arki)ruoanlaitosta luopuminen saa jo ajatuksena minut hyperventiloimaan. Miksei saman tien lopettaisi sitten vaikka hampaiden pesua, tai vaatteiden pyykkäämistä! Ei käydä pöntölläkään kun kerran koko inhimillisyys perutaan!

Tänään ”tein” Insinöörin pakottamana puolivalmista lasagnea kaupan paketista. Lasagne, jos jokin pitäisi minusta tehdä itse. Se on juuri sopivan kärsimyksellistä. Nyt ruoasta tuli vähän pahaa, mutta tulipahan helposti. Samalla luin Lujasti lempeän tekstiä, jossa kehotettiin poistamaan elämästä turhat kuormitukset:

”Esimerkiksi alkoholi, sosiaalinen media, siisti koti, alusta asti itse laitettu ruoka ja ylimääräiset harrastukset voivat olla viisaita karsimiskohteita ruuhkaisessa elämässä.”

Viisaita karsimiskohteita? Eikä ole! Vaan ihan kamalia ajatuksia, nuo kaikki!

On ehkä myönnettävä, että pääni sisällä asuu edelleen joko Jeesus tai äitini. Joka joku sanoo, että ollaksesi hyvä ihminen, sinun on uhrauduttuva. Tee sitä ruokaa saatana (okei, Jesse ei sanoisi noin).

On myös ehkä myönnettävä, että tämä kynsin ja hampain ruoanlaitosta kiinni pitäminen on tosi tosi dorkaa, kun mukavaan repertuaariini kuuluu edelleen vain jauhelihaa ja makaronia.

Tämän tekstin jälkeen tulee varmuudella tapahtumaan se, että Insinööri ostaa kaapin täyteen eineksiä ja ilmoittaa juhlallisesti että näillä mennään. Yhtä varmasti tapahtuu se, että minä sanon ei ei ei se ei sovi, vääntäen samalla kiukulla ruokaa (ja ostan kuitenkin jatkossakin pinaattilettuja kerran viikkoon, koska niitä nyt vaan ei lasketa.)

Otin minä sentään pieniä askeleita kohti äitijumalalle haistattelua. Irtisanoin ensi kertaa sitten yhteistyön Sannan ruokakassin, koska siitä alkoi tulla kuormittava tekijä. Huomenna suostun pinaattilettuihin.

Sitten kun tämä talo rakennettu, minusta tulee taas ahkera siivooja ja ruoanlaittaja. Odottakaas vain.

 

Lue myös: 

Hyvin suunniteltu on puoliksi turhaa

11 No tags Permalink

Olen perinyt isältäni suunnittelemisen jalon taidon. Siis ihan ultrahypermonimutkaisten suunnitelmien tekemisen taidon. Siihen liittyy yleensä paljon logistiikkaa ja erilaisia paikkojen kutsumista pisteiksi.

Tyypillisimmin nämä suunnitelmat syntyvät myöhään illalla ja niiden luomiseen liittyy monen monta puhelua. Niihin saattaa helpostikin myös liittyä ihan vaikka sellaisia melko tuntemattomiakin ihmisiä.

Poimitte sen venemekaanikko Jesperin teidän autolla pisteestä A, jätätte veneelle auton ja lähdette sitten mun autolla pisteeseen B. Matti ajaa teidän auton pisteeseen C, te otatte junan ja tavataan sitten kaikki pisteessä D klo 18.37 niin ehditään seitsemän lauttaan. 

Olen saattanut kerran tälläisen suunnitelman seurauksena viettää aika monta tuntia yksin Turun linja-autoasemalla. 9-vuotiaana.

No mutta.

Joskus käy kuitenkin niin että nämä hienot suunnitelmat tippuvat kuin itsestään käteen.

Ostimme jokin aika sitten lastensängyn uuteen kotiin. Sänky ei nykyiseen kotiin mahdu, joten aioimme tuoda sen Lahteen Insinöörin vanhemmille säilöön. Ainoa ongelma oli se, ettei sänky mahdu meidän autoon muuten kuin takapenkki käännettynä, eli tyhjänä tyypeistä. Kenenkään ei ole oikein tehnyt mieli ajella muuten vain Lahteen ja takaisin, joten siinä se on sitten olkkarin seinää vasten nojaillut nyt hyvän tovin.

Perjantaina Insinöörin vanhemmat tulivat tontille nostamaan maljan Insinöörin synttäreiden kunniaksi.

Päässäni välähti – suuret suunnitelmat naksahtivat kuin itsestään paikoilleen.

Hei mitä jos te ottaisitte lapset kyytiinne istuimineen ja veisitte ne Lahteen? Me voitaisiin juhlia täällä synttäreitä ja tulla sitten huomenna sen sängyn kanssa perässä, saataisiin se vihdoinkin sinne tuotua? No tietysti, hyvä idea!

Miten nautinnollista ratkaista tämä! Ainakin kolme kärpästä yhdellä iskulla: treffi-ilta, lapsille Mukkila-aikaa ja sänky vihdoin oikeaan paikkaansa.

Kaikki meni ihan suunnitelman mukaan, tietysti. Käytiin syömässä, lapset lähti onneissaan Mukkilaan ja me kotiin katsomaan Vain Elämäätä. Juotiin olutta, syötiin karkkia ja nukuttiin pitkään seuraavana aamuna. Käytiin salilla yhdessä, käväistiin tontilla ja mentiin sushin kautta vähän vielä kaupoille (siis Giganttiin vertailemaan lamppujen kelvineitä).

Iltaa vasten ajeltiin Lahteen. Torkahdin etupenkille, niin kuin aina. Heräsin vallan tokkurassa melkein perillä. Ajaminen se on aina niin rankkaa.

Ei oo totta, Insinööri parahti, kun noustiin oikeasta liittymästä ylös. Tiedätkö mitä me unohdettiin? Mietin äkkiä läpi. Huomisten synttärijuhlien lahja on mukana, lapsille vaihtovaatteet ja meille yökamat. Mitäs nyt?

Katso takapenkille, Insinööri vinkkasi. Katsoin. Ei siellä mitään näkynyt. Tyhjä penkki vain.

ILMAN SITÄ SAATANAN SÄNKYÄ.

Siellä se nyt sitten nojailee olkkarin seinää vasten. Pisteessä A.

11 No tags Permalink