Tietoa mainostajalle ›

Puolisona blogi vai mies?

Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli kriisiytyneiden parisuhteiden pelastusoperaatioista. Jännästi melko monella parilla oli pieniä lapsia.

Yksi artikkelissa nostetuista asioista pyörii mun päässä vielä pari päivää lukemisen jälkeen:

”Jotta [lämmin ja läheinen] tunnesuhde pysyisi yllä, yhteistä aikaa pitäisi olla 10-15 tuntia viikossa (..) Eikä se tarkoita vierekkäistä somettamista tai telkkarin katsomista, vaan yhteisiä lenkkejä tai vaikkapa kauppareissuja. Kaikkea sellaista, jonka lomassa voi jutella.”

10-15 tuntia viikossa jutustelua. Sehän on kaksi työpäivää! Keskimäärin kaksi tuntia päivässä pitäisi olla puolison kanssa ihan puolisona. Tai jos viikonloppuna otetaan isompia satseja, sanotaan nyt vaikka viisi tuntia lauantaina ja sunnuntaina rauhassa vaihdettuja lauseita (kenellä on edes niin paljon asiaa?), jää arkeen silti vielä tunti per päivä jutteluhommia. Käsi pystyyn, keneltä tämä onnistuu? Hitto vie, osalle pienten lasten vanhempia 10-15 tuntia selkopäistä hereilläoloaikaa on jo paljon.

Jos näin todella on, se selittäisi paljon pienten lasten vanhempien erotilastoista. Liian vähiin tunteihin jäänyt aito kohtaamisaika johtaa heikkoihin tunteisiin; siihen kuuluisaan erilleen kasvamiseen ja tunnesiteen kylmenemiseen. Tämä voisi myös selittää sen miksi etäsuhteet ovat vaikeita:

”Jo esimerkiksi viikon työmatkan jälkeen tunnesuhdetta joutuu rakentamaan uudelleen.”

Holy moly. Mitä tapahtuu kolmen viikon korvatulehdus-, uhma-, ja deadlinekiireessä jos tunnesuhde kärsii jo viikon nuivasta juttelutasosta?

Laskin nopeasti mihin itse aikaani viikottain päivisin käytän:

  • Työt: 35-45h
  • Urheilu: 1-4h
  • Arjen pyörittäminen (ruoka-, vaate- ja metaduunit): 10-15h
  • Lasten kanssa hengailu: 15-30h (onneksi sentään!)
  • Blogi: 6-10h / Insinöörillä vastaavasti Talo: 8-12h)
  • Insinöörin kanssa jutustelu 0,5-3h

Ooookei okei viimeistä kohtaa en osaa oikeasti laskea. Ei se ehkä ihan noin vähää ole. Mutta ei se kyllä varmasti siihen 15 tuntiin yllä eikä ehkä edes kymmeneen, kun muut aikasyöpöt haukkaavat elämästäni niin paljon. Sen ajan mitä voisin käyttää puolison kanssa hengailuun, käytän kotitöihin ja ennen kaikkea blogiin sekä sen liitännäisiin. Kerron tänne asioita, joita en ehkä jaksa enää edes toistaa puolisolle vaan pahimmillani oletan että hän lukee päivän mietteeni täältä.

Blogini, rakkaani

Eikä se ole mitenkään tarkoituksellista, se nyt vain on jäänyt jotenkin päälle. Huonoa tottumusta kai. Onneksi artikkelinkin pariskunnat saivat montakin juttua muutettua, ihan pienilläkin asioilla. Isoin muutos liittyi isoon elämän priorisointiin:

”Ylikuormittava elämä laitettiin uuteen tärkeysjärjestykseen: ensimmäiseksi nostettiin parisuhde, toiseksi lapset ja vasta sitten tuli kaikki muu.”

Myönnän että mun on vaikea ajatella että mikään menisi lasten edelle. Olen edelleen niin vahvassa sisäsyntyisessä paniikissa siitä että en osaa tätä vanhemmuushommaa, että koen tärkeäksi viettää joka halvatun hetken lasten kanssa.

Tästä ollaan nyt kotona puhuttu ihan aktiivisesti (olemme puhuneet keskenämme! Kelloon 17 minuuttia!) ja jo ekana iltana huomasin miten vaikeaa tämä mulle on. Kerroin lapsille että nyt on 45min aikaa leikkiä ennen iltapalaa ja Ykkönen keksikin heti jotain ja pyysi minut mukaan. Joo totta kai, huikkasin ja samalla Insinööri katsoi minua merkitsevästi. Tässä olis nyt aikaa meille, hänen kulmakarvansa viestittivät. Hän saattoi myös sanoa sen ääneen, mutta en ehkä kuunnellut, olin jo matkalla lasten huoneeseen.

Olisi tuntunut suurelta rikkomukselta sisäistä äitijumalaani kohtaan sanoa lapselle että en tule.

Mutta tämäkin on ihan tekopyhää höpöä. Oikeasti varastan kuitenkin lapsilta koko ajan aikaa. Teen töitä, hoidan blogihommia tai siivoan. Mietin miksi se sitten ei pahoita äitijumalan mieltä? Luulen että ne tekemiset ovat mielessäni ok, koska ne ovat suoritteita, välttämättömiä työtehtäviä. Aika miehen kanssa tuntuisi rikolliselta, sehän on ihan lööbailua!

Mutta kun sitä lööbailua voisi olla ihan tervettä myös sisällyttää elämäänsä. Oikeastaan juuri tätä lapset tarvitsisi: vanhempia jotka hengailee keskenään, juttelee, naureskelee; ovat vahva tiimi joka jakaa elämää eivätkä vain kodinhoitovuoroja.

Arvot ovat tekoja, ja minun arvomaailmaani taitaa nyt kuulua lähinnä erilaiset suoritukset, tietokoneen nakuttaminen ja tiskien pinoaminen. Lienee selvää että haluan muuttaa tämän. Haluan kuitenkin kymmenen vuoden päästä olla edelleen naimisissa mieheni, en blogin ja tiskikoneen kanssa.

Se on kuulkaa kellokortti käteen ja juttelemaan.

Kuumat vinkit uhman selättämiseen

Rakkaalla työkaverillani on kotona juuri siinä iässä oleva rakkauspakkaus. Jossain kohtaa pimenevää syksyä uhmakilsat alkoivat jo näkyä kasvoilla kunnes eräänä aamuna hän pyysi meiltä muilta apua. Kysyi voipuneena mitä tälle uhmalle oikein voi tehdä?

Annoin empaattisimman katseeni ja kerroin joka ikisen vinkin, jotka suinkin muistin. Ne olivat nämä:

Ei sille voi tehdä mitään. Okei okei, tämä ei nyt ollut se mitä halusit kuulla. Neuvo kuulostaa perseilyltä, mutta on omalla kierolla tavallaan lohduttavaa. On turha tempoilla ja miettiä miten on toiminut kasvattajana, kun et kuitenkaan voi sille mitään. Uhma kuuluu asiaan, ja se on (lopulta) hyvä asia. Se vaan ei just nyt tunnu siltä. Ei sitten perkele ollenkaan. Hoe itsellesi ”nyt on näin” ja odota milloin vaihe menee ohi.

Älä toivo parasta. Nyt jos koskaan pessimisti ei pety! Suuri osa aikuisen vitutuksesta tulee siitä jatkuvasta pettymyksestä että tämäkin aamu oli huono, vaikka kuinka yritettiin. Kun on uhma, on uhma. Se tulee olemaan paskaa joka päivä vielä monta viikkoa. Älä odota parempaa vaan suhtaudu asioihin niin että niihin menee aikaa, siirtymät on rasittavia ja hommat eskaloituu ihan väärissä paikoissa. Sillä jaksat hengittää muutaman hetken lisää.

Odota. Sekä sitä että tämä uhma menee ohi (se kyllä menee!) että sillä hetkellä vellovan räkäkohtauksen ohi menemistä. Niitä seuraa toki seuraavat vaiheet ja kohtaukset, mutta useimmiten tämän ämpyröinnin keskellä ei paljon muuta kannata tehdä kuin odottaa.

Varaa aikaa. Aamuisin saattaa käydä niin että keskimääräisen paviaanin kyvyillä varustettu ihmishahmo haluaa leikkiä stylistiä ja sekä päättää itse valita vaatteensa että pukea ne ITTE. Jokainen tietää että tähän menee vähintään tunti aikaa, ja sehän muuten tehdään ITTE sitten loppuun asti. Laita vekara operaation kimppuun seitsemältä ja ota oma aamukahvi vierelle mukaan. Kahdeksalta nappaat sen yhden hihan pukeneen mustekalan syliin väkisin, sullot toiseen käteen loput vaatteet ja puet karjuvan tyypin sitten rappukäytävässä.

Käytä sykemittaria. Siellä rappukäytävässä seistessä saat suurta nautintoa kun huomaat tehneesi juuri päivän salitreenit.

Varaa aikaa, vol 2. Yhdeksältä palaveri? Ei ole, unohda se. Se joka on aamuvuorossa uhmailijan kanssa ilmoittaa töihin että tulen ehkä mikäli hänen korkeutensa niin suvaitsee ja asettaa tavoitteeksi 10.30. Kaikki sitä ennen kulkee nimellä aikalahja.

Jos aikaa odotteluun ei ole, harhauta: keksi hassu leikki (pukeutumisrobotti pukee lapsen mekaanisesti hassulla äänellä), laske numeroita (”ehditkö kymmeneen mennessä pukea?”), heittäydy itse lattialle huutamaan, laita ventovieras juttelemaan lapselle, laita Kuningas Ei soimaan, teeskentele että eteisessänne asuu ehkä pölytonttuja. Joskus pieni yllättäminen saa uhmalevyn tipahtamaan juuri sen verran pois uraltaan, ettei vekara enää pääse samaan huutohurmokseen takaisin.

Valitse taistelusi. Vain turvallisuussäännöt ovat oikeasti tärkeitä. Autotielle ei juosta, turvavyö laitetaan päälle, kuumaan ei kosketa ja veitsillä ei leikitä. Näiden jälkeen valitse taistelusi jaksamisen mukaan. On ihan oikeasti ok olla vaikka kerran pesemättä niitä saamarin hampaita. Ja tähän liittyen:

Ole sopivasti sokea. Anna olla. Ihan jokaista sääntörikkomusta ei vaan kannata nähdä. Hulluksi tulee koko perhe.

Määrittele rima uudestaan. Laske sitä sitten vielä vähän. Pahimman kauden ollessa päällä saattaa tulla eteen ns. jo saavutetuista etuuksista luopuminen. Voi olla, että joku alkaa taas nukahtaa väliinne. Ehkä ette vaihda sukkia ihan joka päivä. Ehkä ruokapöydässä saa sittenkin taas rakentaa legoja. Vastoin yleistä luuloa, nämä myönnytykset eivät a) jää päälle ikuisiksi ajoiksi b) saa lasta huomaamaan että hän onkin tosi asiassa taloutenne kuningas. Kaiken, ihan kaiken, voi ohjelmoida uudestaan sitten kun tilanne on taas helpompi.

Pysy alasti. Joko kokopäiväisesti niin että joku passittaa sinut hermolomalle Auroraan, tai sitten esimerkiksi niissä aamuisissa lähtötilanteissa. Spagettikasan kanssa taisteleminen on kaikista kauheinta silloin kun olet jo silkkipaita päällä huulet punattuina ja hiki alkaa valua pitkin villakangastakkiasi. Pysy alasti ihan viimeiseen hetkeen saakka. Paska haisee pahemmalta kuumuudessa.

Sanoita. Se vanha tylsä sääntö on ihan hyvä. Kerro lapselle että mä ymmärrän että sua nyt harmittaa kun meidän auto ei olekaan punainen. Kyllä se minuakin harmittaisi. Mutta nyt me silti mennään siihen. Sanoittaminen auttaa lasta siinä varsinaisessa tehtävässä, jota uhma palvelee, mutta ennen kaikkea se saattaa olla juuri se mantra joka pitää sinun järjissäsi. Jos sanot ääneen sua kiukuttaa ettet saanut syödä koirankakkaa, saatat jopa löytää tilanteesta vähän huumoria.

Sanoita myös ilmiselvät asiat. Mut mä en haluuuuu-uuuuuh mennä kylpyyy-yyhyyhyyyn ei tunnu olleenkaan niin pahalta kun kerrot lapselle, että ei se hei mitään, ei sun tarvi haluta! Me mennään silti.

Ota lomaa. Lähde lenkille, valita työkavereille, vedä kännit, laita luurit päähän. Syö karkkia salaa keittiössä ja kiroile parvekkeella. Uhma on heviä shittiä, joka vaatii aika paljon vanhemmalta. Siitä on ihan ok ottaa lomaa jos se vain on mahdollista.

Hanki vertaistukea. Vaikka siltä saattaa joskus tuntua, lapsesi ei ole maailman vaikeimmin vastusteleva tyyppi. Tarkista vaikka: mene Prisman karkkihyllyn viereen perjantaina 16.55. Lue blogeja ja tsekkaa meemit. Muista aina, että jossain päin maailmaa juuri tällä hetkellä jonkun toisenkin lapsi itkee siksi että laittoi itse itsensä jäähypenkille.

Ja niin kuin aina kasvatuksessa: Kun mikään muu ei toimi, pistä Ryhmä Hau pyörimään.

 

Kyllä se siitä. Kunnes on seuraavan uhmakauden aika.

 

Kun lapseni kehityskeskusteluun vein

Käykö teille koskaan niin, että muutatte ihan tavallisen tilanteen vahingossa melko kiusalliseksi koska yritätte käyttäytyä niin kuin luulette olevan sopivaa? Saatatte vaikkapa valehdella olevanne ystäviä jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa?

Jälkimmäiseen tarinaan voidaan palata vähän myöhemmin, nyt keskitytään siihen kuinka vastasin Ykkösen terveydenhoitotarkastuksessa esitietolomakkeeseen. Se saattoi mennä vähän huonosti.

Lomakkeessa kysyttiin kaikki perusasiat nimestä hetuun sekä terveydentilaan ja allergioihin. Nämä melkein vielä osasin, hetua lukuunottamatta. Kuka sen nyt muistaa. Sitten meni vaikeaksi, sillä The Lappu alkoi kysellä kauheasti meidän perheestä. Ollaanko me vanhemmat naimisissa, eronneita tai uudelleen naimisiin menneitä; miten me asutaan ja miten me eletään.

Kuinka monta kertaa päivässä syödään (entä viikonloppuisin?) ja mitä parannettavaa ruokavaliossamme on. Kuinka monta tuntia lapsi nukkuu (mistä mihin), paljonko on ruutuaikaa ja valvotko käyttöä, mitä harrastatte ja kuinka monta tuntia päivässä lapsi liikkuu. Huh.

Ymmärrettävästi jo ensimmäisten kysymysten jälkeen otsalleni alkoi nousta hikikarpaloita. Ymmärsin, että edessäni on perheemme syväanalyysi. Tässä se nyt on. Meidän perhettämme lopullisesti mittaava Lappu. Tähän tulee kulminoitumaan kaikki menneet seitsemän vuotta, kykymme toimittaa hyvää vanhemmuutta. Apuva.

Aloin vastata kysymyksiin rehellisesti, mutta sillä tavalla hyvät puolet esiin nostaen, siis valikoidun rehellisesti!

Alkoholia juomme kohtuudella, ruokajuomana! Syömme hienosti aika paljon kotiruokaa, mutta herkkuja voisi tietysti syödä vähän vähemmän,  hymiö perään. Vietämme kyllä juu mielestäni riittävästi aikaa yhdessä ja teemme silloin kaikenlaista.

”Mitä teette yhdessä perheenä?”

Tässä kohtaa alkaa mennä oudoksi. Listaan kaiken hyvän, jota teemme: ulkoilemme, urheilemme ja leikimme yhdessä. Sitten kerron että harrastamme käden töitä.

Käden töitä?

Mitä?

Siis…mitä?

Ok.

Siirryn seuraavaan kysymykseen vaikken vieläkään tiedä, mitä ne käden työt ovat. Nyt Lappu kysyy minulta, mitä kaikkea hyvää lapsessani on. Helppoa, ajattelen! Hänhän on mahtava! Kerron asiallisen tiiviisti lapseni hyviä ominaisuuksia, ja sitten Lapun voima iskee minuun taas. Jotenkin käteni muotoilee paperille lauseita, joita voisi kirjata kehityskeskustelun muistiinpanoihin.

Kerron Ykkösen olevan aktiivinen osa perhettämme.

Aktiivinen osa perhettämme? Mitä se tarkoittaa? Että hän osallistuu tiimityöskentelyyn, antaa rakentavaa palautetta ja tuo kehitysehdotuksia pöytään vai?

Voi jeesuksen pöksyt sentään. Kuinka sekaisin voi yksi Lappu ihmisen laittaa.

Siinä vaiheessa kun terkkari lukee innostuneena Ykköselle minun kirjoittamiani hyviä asioita ääneen ja pysähtyy hetkeksi miettimään, leijun ulos ruumiistani. Tiedän mitä on tulossa. Siirryn katonrajaan katselemaan huonoa versiointia Siskonpedin sketsistä, ja näen kuinka terkkari pelastaa tilanteen sanomalla Ykköselle että ”sitten sun äitisi kirjoitti tänne että olet…aktiivinen”.

Joo no se sun äitisi kirjoitti sinne kaikkea muutakin skeidaa, jota terkkari ei nyt vain ystävällisesti lue ääneen.

Huh huh. On se hyvä että tyttäreni on aktiivinen osa perhettämme, koska luulen että mun kannattaa nyt vähän passivoitua.

Kuvat Sanni Riihimäki