Tietoa mainostajalle ›

He kaikki myös

Taas näitä #metoo -juttuja. Alkaako jo kyllästyttää?

Minäkin tein oman statukseni. Minäkin olin ensin että no kelläpä ei näitä olisi, varmaan minullakin vaikka en niitä ihan muista, mutta laitetaan nyt tämä.

Ajattelin tietysti että omat kokemukset ovat tosi kesyjä, lähinnä jotain vähän liian innokkaasti haettuja suudelmia. Koin kuitenkin tärkeäksi aiheen, joten osallistuin.

Sitten aloin lukea muiden juttuja. Pupulandia-Jennin tekstin, jossa liian usein tekijänä oli joku vanhempi; Stellan tekstin, jossa hän kertoo ihan liian monesta aivan liian törkeästä tapauksesta omalla kohdallaan.

Huh, mitä tarinoita, mietin. Ihan kamalaa. Yllättävän monen jutun kohdalla mietin että ai niin. Kuulostaa tutulta.

Olihan tosiaan niitä kertoja minullakin. Vaikkapa se kun menin omituisille jatkoille kaverin kanssa ja pussailtiin joidenkin poikien kanssa kunnes hommalle tuli äkkiloppu. Kolmas kaveri ilmestyi huoneeseen, osoitti meitä kaikkia aseella ja ilmoitti että nyt kaikki lähtee täältä vittuun jos minä en saa pillua. Ei sillä että sitä olisi kukaan muukaan ollut saamassa, mutta lähdettiin sitten pois.

Tai se kun oltiin etkoilla ja makoilin muiden seassa lattialla. Vieressä makaava laittoi kätensä minun housuihini. Tiedäthän, kännissä ja läpällä.

Sekin on näemmä ikäryhmälleni normaalia, että ala-asteella pakoilimme tunnettua popliinitakkista, joka kuulemma aina siellä minun koulumatkani poluilla vilautteli. En koskaan nähnyt.

Oli myös melko kuumottavaa kun minuun ihastunut (minä en häneen) vei omaan huoneeseen lukkojen taa, koitti väkisin suudella ja kertoi varanneensa meille yhteisen matkan. Tarvitsen enää sun hetun. Onpa onni että satuin oksentamaan siiderini heti sen perään, se oli hyvä pakokeino.

En edes jaksa laskea kuinka monta kertaa asiakas, kollega tai esimies on vitsaillut sopimattomasti, hymyillyt väärässä kohtaa tai nuollut yhtäkkiä kaulaa tanssilattialla pikkujouluissa (no se sentään oli vain yksi kerta).

Totta kai minuakin on keskellä päivää Espalla täysin tuntematon, reilusti vanhempi mies kouraissut vastaan tullessaan jalkojeni välistä. Sinne vain hameeseen sujahti koko koura yllättävällä voimallaan. Katsoin taakse shokissa vihaisesti huutaen ja hän jatkoi matkaa vinosti hymyillen.

Ja kyllähän joku minua seurasi autollaan kaksi viikkoa sitten kun saavuin myöhään (liian myöhään, oma moka!) yöbussilta. Pysähtyi sille suojatielle, josta jatkoin metsäpolulle. Nousi kuskin paikalta ja suuntasi kohti metsää, perääni. Ehdin kotiin tälläkin kertaa.

Tosiaan, olihan sitten sellainenkin kun heräsin yöllä siihen että viereeni ”sammunut” kaveri laittoi kätensä paitani alle. Revin käden pois ja jatkoin nukkumista. Sattuuhan näitä.

Huorittelua, suihinottojen vonkaamista, väkisin suutelua. Tissien kourimiselta olen enimmäkseen välttynyt ja vasta Stellan kirjoituksen jälkeen ymmärrän että isot rinnat tekisivät tässäkin kohtaa muiden elämästä vaikeampaa. Onnea on pienet tissit ja hemmetin kova ääni.

Jos jotain tämä lähes itsekseen leimahtanut kampanja on tehnyt, se on saanut ymmärtämään miten paljon tätä on minullekin tapahtunut ja miten paljon olen niistä asioista itseäni syyttänyt. Häpeän edelleen. Sitä että olin monessa tapauksessa itse humalassa tai matkalla siihen. Sitä että kihertelin huomionhakuisesti, tai että olin alkuun osin imarreltu. Erityisesti asekeissi hävettää niin paljon etten meinannut kehdata kertoa tätä insinöörille ennen tekstin julkaisua.

Miksi olinkaan päätynyt niin paskaan seuraan, miksi janosin huomiota joltain aivan onnettomista tyypeiltä, miten päädyin pussailemaan jotain josta en pitänyt lainkaan, miksi lähdin kikattaen karkuun kun olisi pitänyt soittaa poliisi?

Voi jumalauta että olisikin pitänyt soittaa poliisi.

Niitä vähän vähemmän vakavia juttuja on tapahtunut kymmeniä. Pääasiassa teini-iän ohilyöntejä, joista en tavallaan osaa syyttää niitä teinipoikia vieläkään. Se tuntui kuuluvan nuoruuteen se kaikki sekoilu, josta vain osa oli seksuaalista.

Ymmärrän hyvin, mistä Sinkkonen puhui Hesarissa. Tuntuu että nuoren aikuisen ahdistelun takana on joskus vain hataraa itsensä hakemista, väärien mallien matkimista. Ollaan se Jätkä vaikka ei haluttaisi olla, samalla lailla kuin ei oikeasti haluttaisi olla se tyttö joka lähtee random tyyppien kanssa jatkoille.

Ehkä pahinta siksi onkin se että osa heistä kasvaa isoksi kuvitellen että tämä kaikki oli ihan OK. Jatkavat puristeluaan vaikka aikuinen jo tietää ettei tämä sekoilu ole enää millään tasolla hauskaa. Sanotaan EI, mutta jatketaan koska ”tätähän sä halusit”.

Mietin omia juttuja kirjoittaessa kuinka moni minua häirinneistä saattaa tunnistaa itsensä. Häpeää ehkä itsekin mennyttä minäänsä joka haki väärällä tavalla huomiota. Jos kerran suurin osa ellei kaikki tutuista naisista on tätä kokenut, tarkoittaako se että melko iso osa miehistä voisi laittaa omaan statuksensa ”it was me” kertoen toimineensa väärin joskus?

Häirintä on kaikin tavoin perseestä. Se jättää isoja jälkiä ihmiseen ja vaikuttaa kaikkiin tuleviinkin ihmissuhteisiin. Häirintää tapahtuu kaikissa ihmisryhmissä ja sukupuolissa, suhteiden sisällä ja tuttujen kesken. Parisuhteissa, työpaikoilla, kaduilla, baarissa. Naisen ruumis on edelleen yksi halvimmista.

Ein pitäisi olla ei vaikka sen sanoisi yhden joon jälkeen. Myös ei sittenkään on edelleenkin ei.

Tämä kampanja menee ohi ja unohtuu. Tämäkin teksti tuntuu jo rasittavalta toistolta. ”Joo joo me kuultiin jo”. Huomio on siis herätetty, hyvä. Nyt on aika toimia.

1. Puhu. Huomaa oma tilanteesi. Soita naisten linjalle jos koet ahdistelua. Ilmainen numero on 0800 02400. Puhukaa töissä, ottakaa asiat esiin. Monilla aloilla #metoo on herättänyt todella hyvää keskustelua, jonka uskon muuttavan asioita oikeasti.

2. Opeta lapsillesi että he vastaavat itse omasta reviiristään, vartalostaan. Siihen ei saa kukaan koskea ilman lupaa, sitä ei ole kenenkään OK kommentoida ilman lupaa. Ja luvan voi aina vetää pois, saa muuttaa mielensä. Tämän luvan rikkominen on väärin.

Te kaikki miehet jotka olette kampanjan myötä muistaneet jotain kipeää, on ihan tosi kova veto pyytää anteeksi. Sitä olemme jo ilahduttavasti vähän nähneetkin. Te kaikki naiset jotka olette kertoneet rohkeasti, kiitos. Te kaikki ihmiset, muistakaa olla ihmisiä toisillenne.

Lue myös: 

Sadan oppilaan luokassa Wilma toimii tekstareilla

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi

”Sinulle on postia Wilmassa”. Joko taas?

Jos välillä harmittaa että meilisi tukkeutuu Wilma-viesteistä, mieti tätä: Ugandassakin on Wilma ja siellä se pelastaa kokonaisia elämiä.

Pieni opas Ugandaan

”Uganda on rauhallinen ja vakaa maa”, kertoo innovaatioista ja digitaalisesta kehityksestä vastaava Mika Välitalo Planilta.  Olen soittanut Mikalle saadakseni ensi käden tietoa Plan-kummilapseni kotimaasta Ugandasta ja kuullakseni mitä kaikkea teknologialla voidaan tehdä.

Heti alkuun esitän pari tarkentavaa kysymystä, koska minä en oikeastaan tiedä Planista tai Ugandasta vieläkään hirveästi. Mitä on ohjelmatyö ja mitä Ugandassa pitää korjata? Mitä näkyvää saadaan aikaan?  Minkälaista siellä Ugandassa edes on?

Mika kertoo ettei Ugandassa ole sotaa, mutta maa on kuitenkin vielä köyhä ja koulutustaso on alhainen. Johtajana on 80-luvulta asti ollut sama jääräpäinen diktaattori ja talous on huono. Ihmiset elävät todella vaatimattomissa oloissa, mutta vierailijat saavat yleensä silti kovin iloisen ja sydämellisen vastaanoton.

Pääkaupunki Kampala on kupliva, väkirikas, ruuhkainen ja kaunis. Moottoripyörätaksit poda podat suhaavat kumpuilevaa keskustaa pitkin.

Kamuli West, jossa kummilapseni asuu, on heti keskustan ulkopuolelta maaseutua. Kampi ja muut kyläläiset asuvat useimmiten savimajoissa, joissa nukutaan maton päällä ja kokataan avotulella.

Yllätyksekseni Mika jatkaa, että Kamuli Westissä suurin osa tytöistäkin pääsee kouluun. Mutta mutta. Siellä koulussa on 40-100 oppilasta per luokka ja luokkaa kohti vain yksi opettaja joka ei ole välttämättä paikalla ollenkaan. Eikä oikeastaan osaa ehkä edes opettaa, sillä opettajan ammatti on joillekin se ihan vihoviimeinen vaihtoehto jos ei muuta työtä löydy. Ei mikään ihme ettei osa oppilasta osaa monen vuodenkaan jälkeen kirjoittaa tai lukea.

Tekstariwilma pitää kavereista huolta

Koulu on kuitenkin tärkeä. Se pitää lapset edes jossain kehityksessä kiinni. Koulunkäynnin tueksi Plan on kehittänyt Ugandaan oman Wilmansa. Sen perustana on kaksi kännykkää ja muutama tekstariliittymä.

Tytöillä on yksi kännykkä, pojilla toinen. Kännyköillä lapset voivat laittaa nimettömiä viestejä suoraan koulutarkastajalle ja pyytää tukea koulunkäyntiin. Viesteissä kerrotaan ehkä ettei opettaja tullut paikalla, että tarvitaan jalkapallo iltapäiväleikkeihin tai että kaveria ei ole näkynyt kolmeen päivään. Kaveri on ehkä tullut raskaaksi, joutunut naimisiin tai jotain muuta koulun keskeyttävää on tapahtunut. Voisiko joku tarkistaa miten hän voi?

Miten yksinkertaista! Pari hassua nokialaista ja muutama tekstariliittymä. Sillä saadaan aikaan alkeellinen Wilma, jolla voidaan parantaa satojen ihmisten arkea.

Kouluttamalla annetaan tytöille ääni – ihmereppu loihtii videoita puskaankin

Ugandassa kehitetään toki paljon muutakin kuin tekstaripohjaista Wilmaa. Iso osa Planin työstä on koulutusta ja valmentamista, jota voidaan tehdä keskellä puskaa, luokkahuoneessa tai keskellä kylää. Videoitakin voi näyttää! Planin työntekijä ilmestyy paikalle reppu selässä, kytkee kännykkänsä kiinni reppuun ja alkaa heijastaa seinälle silmiä avaavia videoita.

Repussa kulkee kaikki tarvittava: aurinkopaneelit, kaiuttimet, videotykki ja piuhat. (Tästä videosta voivat kaltaiseni digi-intoilijat tsekata lisää tämän repun ihmeitä)

Repun avulla tai ilman, koulutuksissa kerrotaan ihmisille ehkäisystä, tyttöjen oikeuksista, koulutuksen tärkeydestä. Usein joku yhteisön jäsen tulee kertomaan miten oma elämä on muuttunut paremmaksi ohjelmatyön myötä. Ohjelmatyössä myös perustetaan oppilasjärjestöjä ja luodaan vastuuhenkilöitä joille annetaan paljon tietoa. Hiljalleen tytöt alkavat ymmärtää että heillä on omia oikeuksia. Itsetunto vahvistuu ja syntyy voimaa muuttaa omaa elämää.

Mika kertoo nähneensä muutoksen omin silmin:

”Aluksi on aina hätkähdyttävää kun menen itse kouluun käymään. Tytöt polvistuvat edessäni. He pitävät katseensa alhaalla  ja puhuvat hennolla, hiljaisella äänellä. Sellainen on tyttöjen asema ja rooli. Mutta työskentelymme jälkeen tytöissä näkee selvästi eron. Syntyy voimatyttöjä ja -naisia jotka ottavat kantaa ja uskaltavat esiintyä. Ryhdistä ja äänen käytöstä alkaen kaikki muuttuu. Naiset ja tytöt uskaltavat yhtäkkiä nousta ja kertoa mikä on itselle tärkeää.”

Mieletöntä mikä voima tiedolla ja sitä jakavalla teknologialla onkaan! Tyttöjen aseman parantaminen onkin muuten sitten sellainen ihmeteko, että siitä hyötyy koko maailma. Tästä lisää seuraavassa Plan-jutussani.

Lisää Wilmaa maailmalle – tule mukaan lahjoittamaan!

Voit liittyä Planin kuukausilahjoittajaksi (alkaen 10 €/kk). Ryhtymällä kummiksi autat kummilapsen lisäksi hänen koko yhteisöään (alkaen 30 €/kk). Tai voit auttaa kertalahjoittamalla 20 € tekstaamalla PLAN20 numeroon 16499.

Lue myös:

Kaikki kuvat Plan International, kuvat 2,3,4 ruutukaappauksia linkatusta videosta.

Kirjavinkkejä ja yksi arvonta

Viime vuoden lukemistosta nousi muutama sellainen kirja, jota voi suositella. Näiden tavoitteena on antaa työkaluja parempaan elämään, arkeen, työhön.

Kirjavinkkejä parempaan arkeen ja työhön

1. Anna Perho: Superarkea! ja Työ x Perhe (=Superarkea²) 

Superarkea! ehti asustaa kirjahyllyssäni vain muutaman viikon, kunnes luonamme vieraillut väsynyt perheenäiti löysi sen ja varasti siltä istumalta mukanaan Sveitsiin. Kirja pursuaa käytännönläheisiä, järkeviä ja napakoita vinkkejä lapsiperhe-elämän ajankäytön järkevöittämiseen. Mukana on paljon harjoituksia, joista selviää mihin oma aika menee ja mihin sen pitäisi mennä.

Korvatakseni minulta ryövättyä elämän pelastajaa ostin toisen version, Työ x Perhe, joka paneutuu enemmän siihen ruuhkamutsipuoleen: kuinka käydä töissä, kasvattaa hyviä kansalaisia ja pysyä itse järjissään samalla. Kuten edeltäjänsä, myös tässä on ajatuksia herättäviä ja helposti toteutettavia vinkkejä, harjoituksia ja ajatusmalleja. Yksi niistä kirvoitti minulta kokonaisen tekstin, jonka voit lukea tästä.

2. Aki Hintsa: Voittamisen anatomia

Edesmenneen ”F1-kuskikuiskaajan” Hintsan elämäntyö löytyy tämän kirjan kansien välistä tarinoina, kehoitteina ja salakavalasti hiipivinä oivalluksina. Teos on varsin mukavalukuinen, joten se menee helposti muutamassa illassa Hintsan elämäntyötä ihaillen ja oman elämän muutoksia miettien.

Ylivoimaisesti eniten minulle suositeltu kirja, osa jopa kertoi saatesanoina ”Mullisti minun elämäni”. En sanoisi että mullisti omaani, mutta muistutti kyllä hyvin perusasioista.

3. Simon Sinek – Leaders eat last & Start with why 

Sinek on klassikko empaattisen johtajuuden aikakaudella. Pureutuu merkityksellisyyteen, luottamukseen ja hyvän brändin tekemiseen. Simon Sinek on tämän hetken The Johtaja, jonka pehmeän lämpimiä mutta ah niin analyyttisia luentoja jaksaa napostella vaikeamman kaman väliin. Saman kaman saat siis myös erinäisiä Sinekin YouTube videoita katsomalla, mutta kirjaa lukemalla saat itsestäsi paljon fiksumman kuvan, eikö?

4. Winning by Jack & Susan Welch

GE:n vanhan toimitusjohtajan opit eivät ehkä ole ihan moderneinta lean-ajattelua tai täynnä Sinekimäistä rakkautta, mutta silti minusta vieläkin hyviä ajatuksia täynnä. Ehkä ennen kaikkea strategiaan, visioon ja missioon; kilpailutilanteeseen ja markkinoiden tarkastelemiseen hyviä ohjeita. Vinkki: kuuntele tämä äänikirjana jossa vanha patu itse lukee nämä asiat.

5. Power of Habit

Jos olet minua huonompi ihminen ja omaat huonoja tapoja, tämä kirja auttaa ymmärtämään miksi toimit niin kuin toimit ja miten niistä tavoista voisi päästä eroon. Siis kuinka ne voi korvata. Jotain sen suuntaista kirja taisi opettaa. Mulla saattaa olla paha tapa lukea asiat hieman ylimalkaisesti, en tiedä. Lopetin kesken, ehkä.

6. Pyramid Principle – Logic in writing and thinking

Nimestään huolimatta ironisesti melko vaikealukuinen kirja tai ainakin työläs, mutta vaivan arvoinen. Opus on kirjoitettu alunperin jo vuonna 1978, mutta on edelleen kovaa kamaa. Auttaa ymmärtämään, kuinka oma viesti pitää kiteyttää ja miksi. Lyhyesti: kerro asiasi heti alkuun ja lavenna vasta sitten. Usko pois, toimii!

Kirja-arvonta: Voittamisen anatomia

Kävi nyt sitten sillä tavalla, että joulupukin piti (viime vuonna) antaa appiukolleni tuo Hintsan kirja, mutta joku synttäritonttu oli sen jo vienyt. Kävi myös niin, etten jaksanut ajoissa (10 kk sitten) marssia takaisin kirjakauppaan, joten arvon sen nyt jollekin teistä!

Voit osallistua arvontaan kommentoimalla tätä tekstiä, minä sitten sen sulle lähettelen joku kaunis päivä, ehkä jopa jo ajoissa ennen ensi joulua. Arvon voittajan torstaina 19.10 klo 21, lycka till!

Lue myös:
Vinkkejä parempaan (työ)elämään
Avoimien ovien vankilat
Kovia vinkkejä unelmaduunin rakentamiseen

Hyvässä työpaikassa saa olla rikki

Tämän jutun ilmestyessä pauhaamme työkavereiden kanssa Pecha Kuchaa läpi, eli kerromme itsestämme kukin vuorollamme tarkkaan määritetyllä esityksellä. Esityksessä tulee olla 10 sivua, joista jokaisessa on vain kuvia, ei tekstiä lainkaan. Sivut vaihtuvat automaattisesti 15 sekunnin välein ja näissä 150 sekunnissa kerromme itsestämme kaiken mitä huvittaa kertoa.

Hauskaa!

Jos on hauskalla tuulella.

Kun tein omaa esitystäni, olo oli pitkästä aikaa tosi kurja. Huulet olivat vähän tunnottomat, poskia punotti ja päätä särki. Oli vaikea saada mitään aikaan. Vitutti ilman syytä. Olisin halunnut kertoa itsestäni jotain hauskaa, kiinnostavaa ja uutta. Sen sijaan tungin esityksen täyteen kuvia perheestäni, talosta ja lenkkipoluista. Ärsytti enemmän, otin hörpyn vettä ja leikin ihan muina Sanneina että se on viinii.

Eipä auttanut, tietenkään. Tähän auttaisi vain lenkki. Edelleen veri kohisi kasvoissa liikaa ja olo oli outo. Ensikertalainen voisi pelästyä kihelmöivästä tunteesta huulillaan ja omituisesta rauhattomuudesta joka päätyy lasittuneisiin silmiin.

Itsehän olen jo kokenut konkari, joten tiesin: Sympaattinen hermostoni käy ylikierroksilla. On aika relata, vähentää jostain, ettei väsy isosti. Nyt on vähän liikaa synttäreitä, podcasteja, työjuttuja, kylkiluita (mainitsinko että mursin sen viikko sitten? Hauskaa!) ja veroasioita.

Purin tunnotonta huultani ja jatkoin hommia. Keksin väkisin kivoja juttuja omasta elämästäni, kunnes tajusin että tässähän piti kertoa kuka minä olen. Tein kahdeksanneksi kohdaksi esitystä tämän:

Tästähän mun pitää kertoa. Että vaikka rakastan esiintyä, urheilla ja touhuta, olen myös aikamoinen herkkis, jolle kaikki on joskus vähän liikaa. Sitä ei tarvitse pelätä, eikä kavahtaa, mutta se on hyvä tietää. Saatan joskus sanoa

”Sori nyt en pysty, karmea olo. Pakko olla vähän aikaa ihan yksin”

enkä tarkoita sillä mitään pahaa. Silloin sitten vain olen hetken yksin ja möllötän. Kyllä se siitä. Tämän kaiken toki tietääkin jo moni töissä, koska me puhumme tosi paljon itsestämme ja fiiliksistämme. Osa avoimemmin kuin toiset, mutta kaikki kuitenkin ihan ihmisinä töihin saapuen. Meillä ei tapaa toimistossa kenenkään työminää vaan ihan minäminän siellä saa kohdata.

SE ON NIIN IHANAA että nyt oli pakko kirjoittaa isoilla kirjaimilla.

On mieletön ilo ja kunnia onkaan olla töissä paikassa, jossa voi sanoa ettei jaksa ja jossa tämän kaltaisen esityksen voi näyttää. On hienoa kuulla toisen kuumista kaupunkireissuista ja nauraa toisen kanssa pitkän avioliiton käänteille. Päiviimme mahtuu murheita lapsen päiväkotipäivästä tai koomisia tarinoita matkustamisesta sinne kaiken duunihässäkän sekaan.

Olen siis eksynyt täydelliseen työpaikkaan. Ainakin Maaret Kallion kuvauksen mukaan:

”Hyvässä työpaikassa ihminen saa olla olemassa kokonaisuutena: murheineen ja virheineen, mutta myös osaamisineen ja voimineen. Yksityisyydestä ei silti tarvitse luopua.”

Amen. Vitsi sellainen työpaikka on hyvä.

Autoni, kaatopaikkani

16 No tags Permalink

Siivosin tuossa eräänä päivänä automme jalkatiloja. En ihan tiedä miksi. Ehkä siksi, että nolotti varoitella työkavereita kolmesta tyhjästä limupullosta ja muutamasta kepistä. Ehkä siksi, että jalkani osui taas johonkin muoviseen asiaan.

Ehkä siksi että tyttäreltäni loppui sukat kesken.

Sukat, kysyt? Miten sukat tähän liittyy?

Sitähän minäkin ihmettelen. Oikeastaan, auton siivous herätti minussa monta muutakin kysymystä.

Siivoukseni tulos oli seuraavanlainen:

Uudelleenrekonstruoitu kuva tilanteesta. Kuva sumennettu herkimpiä lukijoita ajatellen.

6 likaista sukkaa
3 Mäkkärin lelua (kaksi identtistä)
4 tyhjää mehupurkkia
7 tyhjää limupulloa
2 pilliä
3 muovista asiaa (pussia?)
1 tyhjä purkkapussi
25 kiveä (21 näistä rehellisesti sanottuna soraa)
3 keppiä
1,5 saippuakuplasäiliötä
1 akkari

Eikä siinä vielä kaikki. Nämä olivat niitä sattumalta kertynyttä skeidaa. Paljon pahempi tilanne on vielä metri taaempana, paikassa jossa on ihan luvan kanssa jätetty kamaa odottamaan sitä hetkeä kun joku vie ne jonnekin parempaan paikkaan.

Le Takakontti.

2 virveliä
2 vesikanisteria
3 sadeviittaa
2 mittaa
Joku pihatyökalujuttu
Muutama (noin 72) vanha talopiirustus
Joku raksajuttu
Just naitu – kyltti häistämme (naitiin tuossa kahdeksan vuotta sitten, mutta melko ”just” se näissä ruuhkissa on)
1 vanha modeemi
Kaksi raksalamppua
Pussillinen apteekkiin meneviä vanhoja lääkkeitä
Pussillinen ongelmajätteeseen menevää jotain
Tunnistamatonta roskaa
Ensiapulaukku (sitä tarvitaan jos etsii täältä jotain ja sohii kädellä muihin itemeihin)
Kattotelineet

Semmoista. Tämän aamun perusteella osaan myös kertoa että takakontista ei kuitenkaan löydy esim skrapaa, joka olisi voinut olla kivempi kuin paljas käteni tänä aamuna.

Sellainen sikolätti se, toinen kotimme. Ensin ajattelin että mitä helvettiä, miten meidän auto voi olla tässä kunnossa, mutta sitten tulin eteiseen ja muistin minkälaisessa perheessä asun.

Niin, täällä oli muuten eilen Freska kylässä. Jos ihmettelit miksi kuvassa on niin poikkeuksellisen siistiä.

16 No tags Permalink