Tietoa mainostajalle ›

Kuinka väsyttää liian aktiiviset aivot?

Työkaveri avasi huomaamattaan pienen matopurkin lounaalla:

”Miten sä aina jaksat aina olla noin hirveän tehokas? Kun sulla on tämä työ, blogi, rakennushommat ja pari lastakin?”

Sen kummempaa ajattelematta vastasin, etten jaksakaan, mutta en voi sille oikein mitään.

Aloin selventää matopurkkia hämmentyneelle työkaverille ja tulin samalla itse ymmärtäneeksi koko kupletin. Suurin ongelmani on se että olen liian nopea, kaikessa. Käyn ihan luonnostani ylikierroksilla ja sille pitäisi löytää jotain purkumekanismeja. Normaalioloissa turbotemponi on minusta ihan ok, se on vain ominaisuus jonka tunnistan perheestäni myös. Siskoni ja isäni puhuvat, siivoavat ja kävelevät ihan samalla naurettavalla tahdilla. Hups vaan ja seuraavaan hommaan! Vain meidän perheessä saadaan mustelmia siksi että ovi aukeaa liian hitaasti suhteessa läpimenovauhtiimme.

En siis ole mikään stressikimppu ja aina rikki (vaikka myönnän että se saattaa siltä täällä blogissa kyllä näyttäytyä), vaan olen vain tosi, tosi nopea. Käyn jatkuvasti sellaisella suoritustasolla, jolla rauhallisemmat tyypit ovat silloin kun stressi on kovimmillaan. Ongelma tästä tulee sitten kun minulle tulee oikeasti paljon tekemistä, silloin ei ole enää mitään mihin korottaa. Lisäksi näistä kierroksista palautuminen on vaikeaa, siksi varmaan olen aina aamullakin vielä väsynyt. Jos ei pysähdy illalla, ei pysähdy yölläkään.

Olen virittynyt väärin, ja nyt tässä 35 ikävuoden kolkutellessa voisin alkaa tehdä sille jotain.

Näen turbovauhtini selkeimmin videoissa joita minusta on huomaamattani kuvattu. Kun naputan kättä mielestäni rauhallisesti, se näyttäytyy nauhalla stressaavana tikityksenä. Kun meikkaan mielestäni seesteisesti, videolla se onkin hirveän vauhdikasta läästimistä. Vauhti jolla lapsille puhua papatan on aivan kreisi, ihmettelen että perhe ylipäänsä saa jotain selvää puheestani! (mutta tätä en aio myöntää seuraavan kerran kun kiistellään siitä pyysinkö laittamaan maidon jääkaappiin vai en).

Eikä se ole vain puheeni, kävelyni tai meikkaamiseni, ylipäänsä koko pääni prosessoi yliluonnollista vauhtia. Mulla soi aina joku biisi päässä, tai joskus jonkin puheen pätkä. Sen taustamusan päällä puhelee yhtä aikaa kahdesta kuuteen ajatusta. Yhdestä seuraa toinen, muistan jotain eiliseltä ja yhtäkkiä olen jo uutta blogijuttua kirjoittamassa.

Pitää muistaa ilmoittaa Kakkonen eskariin, siitä saisi muuten ehkä hyvän blogijutun, maitoa pitää ostaa, voisi perustaa oman ruoan verkkokaupan, pitääkin muuten tarkistaa välikausivaatteiden tilanne ai niin niitä on kahdet kellarissa, huomiseksi on varattava neukkari…ja samalla olen noukkinut kymmenen sukkaa, laittanut koneen pyörimään ja todennäköisesti sanonut Insinöörille että hei Kakkonen puhuu sulle, vastaa sille.

Insinöörillä ja lapsillamme on nimittäin hallussaan se ominaisuus jota eniten kadehdin: jumahtaminen. Haluaisin niin paljon olla joskus itsekin sillä tavalla nollat taulussa, ettei päässä pyöri mitään. Tuijottaa tyhjyyteen ja ladata. Siihen ei selkeästikään pääse suorittamalla ja tekemällä, sen nyt olen oppinut. Mitä kiireisempi olen, sitä enemmän keksin tekemistä ja luon uutta. Kun olen pakotetusti joutilaana, en osaa tehdä mitään, tai olla tekemättä mitään. Enkä rentoudu.

Vähän samalla tavalla kuin on lapsia joilla on niin paljon energiaa että vasta viiden tunnin hiihtolenkki, HopLop ja neljä painimatsia saavat heidät hetkeksi istumaan rauhassa sohvalle, ovat aivonikin kuin liian vähän puistotettu vekara. Ne pyörivät, surraavat ja riehuvat a i n a. Päivin öin.

Uskon että tämä on harjoiteltavissa oleva taito, ja haluankin nyt oppia pysähtymään, hidastamaan, rauhoittamaan ajatukseni. Krapula on toimiva, mutta hieman arveluttava keino. Tervehenkisemmiksi vaihtoehdoiksi olen tunnistanut perinteisen meditaation mutta lisäksi kiinnostaisi kokeilla jotain käsityön henkistä, vaikka niissä susihuono olenkin – tai ehkä juuri siksi. Muistelisin että mekaaninen, toistuva työ käsillä saa aivotkin jotenkin nollautumaan, olenko ihan hakoteillä? Tässä kategoriassa olisi kai värityskirjat, piirtäminen, sudokut, neulominen (yök)?

Onko siellä muita liian nopeita jotka ovat keksineet tapoja jarrutella? Mielelläni kuulisin vinkkejä!

Lue myös: 

  • Kiire sopii minulle – muka
  • Ei minkään tekemisen sietämätön vaikeus
  • Antakaa lisää voita tai vähemmän leipää
  • Muista hengittää välillä

Meno- ja käytösvinkki: LUX Helsinki

Esplanadilla joku tuijottaa purkitettua valoa. Teos ei ilmeisesti ihan aukea. – Täähän on ihan kuin meidän jääkaapista vaan ottais kuvan. Hohhoh taas.

– Saatanan typerää että nää on kaikki polven korkeudella, tuhahtaa vanhempi taiteen ystävä seuraava teoksen kohdalla. Tämä on lapsille suunnattu alue, huomautan ystävällisesti. – No mut täällä on joku ziljoona ihmistä, vois vähän miettiä, hän puhisee kävellessään jo seuraavaa arvatenkin ihan paskaa teosta kohti.

Järjestyksenvalvojat seisovat tien reunassa ja vahtivat tarkasti isoa laumaa. Tapahtumahuumassa moni harhautuu kävelemään keskellä liikennöivää autotietä. Keltaliiviset miehet saavatkin ystävällisillä huomautuksillaan monet havahtumaan vaaralliseen ylitykseen, kunnes Jack Sparrowksi pukeutunut mies kävelee varoituksista piittaamatta keskelle autotietä. – Hei älä mene punaisia päin, yrittävät vielä viimeisen kerran. Hattu heilahtaa ja tyyppi huutaa takaisin ärsyyntyneenä: I don’t speak your fucking language.

Olemme kävelleet lasten kanssa melkein puolitoista tuntia ympäri LUX Helsinkiä. On vähän kylmä ja lapsia jo vähän väsyttää. Kaikki on kuitenkin niin siistiä, ettei tilanne lipsahda lähellekään kiukutteluja. Ihastelemme hienoja valoja ja mietimme miten sen talo näyttikin siltä että se kaatuu vaikka pysyi ihan paikallaan. Fiilistelen tapahtuman järjestäjät mielessäni kuinka hienosti iso massa etenee vaikka välillä ihmisiä onkin ruuhkaksi asti. Isommat teokset alkavat itsestään muutaman minuutein välein, jokainen ehtii varmasti nähdä kaikki hienoimmat efektit. Missään ei ole ongelmia, katkoksia tai virheitä.

LUX on mieletön onnistuminen tänäkin vuonna. Jaksan taas ihmetellä kuinka jotain näin hienoa pääsevät kaikki ihastelemaan. Reitti on sopivan mittainen, erinomaisesti merkitty ja etenee sujuvasti. Teokset hienoja ja erityisesti musiikit tänä vuonna sykähdyttäviä. Välillä korvat on vain pakko pistää vähän tukkoon, ettei se aina jostain löytyvä määkivä naputus kanna omiin korviin. Jokaisessa nurkassa tuntuu olevan se yksi tyyppi.

Näitä saatanan ankeuttajia. Mikä teitä vaivaa?

Jos sinulle tuotetaan maksutta (mutta isolla vaivalla ja rahalla) hienoja elämyksiä, onko pakko valittaa aivan naurettavista asioista? Ihanko tosiaan sua nyt vituttaa että se yksi pönttö joka sinua ei edes kiinnosta on liian matalalla ja ennen kaikkea; onko ehdottoman tarpeellista suoltaa sitä kitkerää makua omasta suusta kaikkien muidenkin nieltäväksi? Sylettää nää tyypit. Jos joku juttu ei ole sua varten, lähde menemään. Suu suppuun ja poistu paikalta. Yle Areenasta löytyy varmasti vaikka Sohvaperunat.

Aina välillä, joskus jopa aina vituttaa aikuiset ihmiset. Hävettää seistä lasten kanssa vieressä kuuntelemassa kun jonkun saama ilmainen kokemus ei kelpaa.

Tämän tekstin piti käsitellä ainoastaan LUXia ja kehottamaan teitä sinne vielä huomenna valofestivaalin viimeisenä aukiolopäivänä. Neuvoisin että menkää aamulla 7-9 välillä tai illalla 17-20. Vinkkaisin että tämä oli hyvä kombo: Illallinen Himalaja -ravintolassa kolmikulmassa, siitä Designmuseon edestä alas Arkkitehtuurimuseon sisäpihan kautta (paras teos mun mielestä!) Kasarmille ja siitä suoraan Espalle, kauppatorille, Sofiankadulle ja Tuomiokirkolle. Espan kautta katsomaan Mikrogalleria ja siitä vielä Korkkaria pitkin takaisin alkupisteeseen palokunnan tornin vierestä. Sekin oli hieno.

Mutta ne helvetin määkijät pilasi tämän tekstinkin. Pitäkää tunkkinne.

Melkein kiva metsäretki

Siellä paistaa aurinko, ne sanoivat. Menkää ulos lasten kanssa, ne sanoivat. Siitä tulee hauskaa, ne sanoivat.

valeäiti huolia

Hirveitä valehtelijoita koko sakki. Unohtivat kertoa että lapsesi ovat väsyneitä, ja ruoka-aika on liian lähellä. Jättivät kertomatta että lapset eivät aio suostua yhteenkään ylimääräiseen askeleeseen tietyn pisteen jälkeen.

”Upea sää, käytiin koko perhe metsäkävelyllä!”sanoivat muut somessa.

Sillä aikaa toisaalla minä uhkailin, maanittelin ja välillä houkuttelin jatkamaan matkaa metsässä, jonka koordinaateista en enää itsekään ollut ihan varma. Soitin välissä puhelun Insinöörillekin. Tämä on vitutuspuhelu, ilmoitin.

Koko retki kesti vain vajaan tunnin mutta tuntui kolmelta. Sen aikana Kakkonen ehti käydä kahdesti jäähyllä; kerran siellä metsässä ja kerran vielä rappukäytävässä. Oli hänellekin kohtuu rankka reissu. Erityisen rankka reissu oli kepeille, jotka lentelivät hänen käsissään ympäri metsää ja onneksi ohi meidän muiden naamojen.

Uskokaa tai älkää, mulla on myös niitä päiviä kun jaksan olla aikuinen ja ymmärtää. Tiesinhän minä että itse ne liian pitkälle vein ja liian myöhään, nälkä kolkutteli varmaan jo vatsassa. Mutta juuri tänään en jaksanut tsempata, innostaa, motivoida ja kannustaa enää viidennen kitinän jälkeen. Oli tosi, tosi lähellä etten kävellyt hetkeksi sen verran kauas että luulevat minun jatkavan yksin kotiin. Tein sen vain vähän, sillä perinteisellä “no mä varmaan meen tästä nyt sit yksin kotiin, moro” – taktiikalla.

Juuri sillä taktiikalla, joka oli ainoa pyhä lupaukseni joskus aikoinaan – että sitten kun on omia lapsia niin en ikinä uhkaile niitä jättämisellä.

Se menneiden aikojen Hanne ei vain tiennyt miten vittumaista voi upeassa metsässä kauniilla talvisäällä olla.

 

Kuva aiemmalta retkeltä, jonka aikana ketään ei vituttanut.