Tietoa mainostajalle ›

Viisi koulun aloittavaa äitiä

Koulun alkuun voi suhtautua monella tavalla. Tunnistatko itsesi?

Some-äiti

Some-äiti rakentaa draaman kaarta hyvissä ajoin. Keväällä hän laittaa Facebookiin kuvan lapsestaan kevätjuhlissa, kertoen että tässä sitä on yhden aikakauden loppu, end of an era. #Enkkutekstit on aina hienoja. Elokuussa on vuorossa ikoninen reppukuva, jossa äiti takaapäin katselee lapsensa itsenäistä matkaa ja toivottaa pienelle keveitä askelia. Sydän <3.

Koulun alettua Some-äiti laittaa lapselleen hassuja emojeja pitkin päivää, kunnes Wilman ilmoitus pärähtää suoraan älykelloon. Opettaja pyytää vähentämään yhteydenpitoa ettei lapsi roikkuisi jatkuvasti kännykässä.

”Jos voisit edes yhtenä päivänä laittaa tän päälle, pliis!”, äiti yrittää lempeästi GoPro kädessään, mutta on tyydyttävä siihen mitä saa: kuva hänen omasta heijastuksestaan pihan lätäköissä, blogikirjoituksensa tästä valtavasta tunteiden kirjosta.

Syksyllä hän voi jo varmasti opettaa lapselle kuinka Snäppi toimii, saadaan sitten vähän tehokkaammin fiidiä jaettavaksi. Mutta Jodeliin sitten vasta kolmannella, rajoja on vedettävä!

Itkijä-äiti

”Voi että miten mun pieni vauva nyt voi olla näin iso!” Itkijä parahtaa ripsarit sieraimissaan, kun lapsi astelee ensimmäistä kertaa koulun ovista sisään – tutustumiskäynnillä toukokuussa. Äidin saa itkemään pienimmätkin ajan kulumiseen liittyvät vihjeet. Pieneksi jääneet tarhatossut ovat aivan liikaa. Iltaisin äiti tuijottaa pienokaisensa jaloista tehtyä kipsivedosta ja huokailee miehelle, kuinka se ihan vähän aikaa sitten vasta tuossa söi tissiä ja sanoi ”iti”.  Samaa voi hyvin päivitellä lapsen koulukavereiden edessä.

Ensimmäinen koulupäivä on äidille tiukka rasti. Lapsi on kovasti pyytänyt, ettei hän itkisi (miten iso se jo onkaan kun osaa näin pyytää!), mutta minkäs sille voi. Pelkkä repun vilahdus saa äidin parkumaan paksuja räkäkyyneleitä. Tilaisuuden loppuessa muut vanhemmat kysyvät, pitääkö paikalle soittaa kenties ambulanssi. Vastahakoisesti äiti päästää oven pitkästä kahvasta irti ja nyyhkii koko matkan kotiin.

Lokakuun puolivälissä koulun henkilökunta alkaa ystävällisesti vihjailla, ettei lasta ehkä enää tarvitse saattaa luokkaan asti.

Pakka levällään – äiti

”Onko jollain tietoa mihin aikaan koulut alkaa torstaina?” huutelee Pakkis Facebookissa iltauutisten aikaan. Mitään ei ole valmiina; ei reppua, ei bussikorttia, ei kynän puolikastakaan. Viime kevään kurahanskat lojuvat myttynä kenkäkorissa. Lapsi kyllä taisi puhua iltapalalla jotain siitä ekasta päivästä, mutta kuka nyt niitä niin tarkkaan kuuntelee.

Some-äiti laikkaa Pakkiksen päivitystä juuri nyt ja kommentoi että ”9.30, etkö kattonu mun Insta-storya?” Seuraavana aamuna Pakkis tuo lapsensa väärälle pihalle juuri kun kello lyö puoli ja ihmettelee, miten koulupäivä voi loppua jo yhdeltä. Mihin lapsen on silloin muka tarkoitus mennä?

Illalla lapsi pyytää äidiltään mitä kohteliaimmin, voisiko huomenna saada vaikka aamiaista kotona ennen kuin kouluun viedään yöppäreissä.

Hikariäiti

Tällä mutsilla (ja ehkä hänen lapsellaankin) on jo kesäkuun alussa reppu hommattuna, lyikkärit teroitettuna, nimikoidut vaatteet silitettynä ja Wilma-tunnukset tiskin alta hankittuna. Hän tuntee ihmisiä, katsos. Hän on valmis, on ollut jo vuosia. Ensimmäisten viikkojen aikana äiti tekee lapsensa kanssa kaikki kotitehtävät tunnollisesti, tuuppaa reissuvihon täyteen kauniilla käsialalla kirjoitettuja viestejä ja kontaktoi kaiken koulukavereiden vanhemmista Aapiseen ja Tuhattaituriin. Eikä muuten tule yhden yhtä suonikohjua niiden kirjojen kansiin.

”Kaikkihan tietää että tähän hommaan käytetään vain ja ainoastaan kirjastomuovia!”, hän tuhahtaa sormensa kiinni liimanneelle Pakkikselle samalla kun valmistelee ensi viikolle sovittuja tapaamisiaan musiikin opettajan, keittäjän ja Ranskan kerhon open kanssa. Kerhoa ei ole toki vielä ehditty perustamaan (se saamarin vanhempaintoimikunta on niiiiiin hidas), mutta hänellä on vetäjä jo valmiina.

Aktiiviäiti

Vanhempaintoimikunta tiedottaa: Kohta se koulu alkaa! Lumi on jo melkein sulanut!

Aktiiviäiti on jo neljättä vuotta vanhempaintoimikunnan puheenjohtajana, olkoonkin että hänen vanhin lapsensa on vasta viisi. Hän käyttää vapaailtansa kevättalkoiden järjestämiseen ja mokkapalareseptin hiomiseen, sillä hei, tässähän on meidän lapsista kyse. Aktiiviäiti odottaa ensimmäisenä koulupäivänä Itkijää ja Pakkista jo parkkipaikalla, sillä hän haluaa olla heti ensimmäisenä toivottamassa lämpimästi tervetulleeksi toimintaan mukaan. Tule vain tähän tutustumaan vanhempaintoimikuntaan, tässä olisi keksejä ja lämmintä mehua jos maistuu – vanhempaintoimikunta tarjoaa! 

Aktiiviäiti rakastaa arpoja, värikkäitä tiedotelappusia ja hikariäidin tavoin kontaktimuovia. Hikariäidin kanssa tosin on silloin tällöin pientä kitkaa – hän kun ajaa vanhempaintoimikunnan budjettiin kovalla tahdollaan ranskan kielen kerhoa, vaikka aktiiviäiti niin toivoisi että koululle saataisiin joskus, edes joskus, se perheen yhteinen taidepaja järjestettyä.

Vessapaperirullan hylsyjäkin olisi jo IKEA-kassillinen kotona odottamassa.

 

Kirjoittaja on tuore koululaisen äiti ja tunnistaa itsensä ainakin neljästä hahmosta.

 

 

Kai tähän tottuu?

1 No tags Permalink


Saavun alapihalle, kysyn miten on mennyt. Hyvin vain, kertovat. Haetaan yhdessä reppu ja kuulen että tänään tuli paljon läksyjä ja yksi kirja pitäisi päällystää. 

Tunnen itseni yhtäkkiä oikeasti äidiksi. Enemmän kuin ehkä koskaan. Nyt ollaan siinä, ihan lapsen kasvattamisen kynnyksellä. Oikeastaan tuntuu että kasvatan yhtäkkiä lastani yhdessä hänen kanssaan, hänen avullaan. 

Melko nextii levelii. 

Kävellään yhdessä tarhalle, kuulen päivän tapahtumat. IP-kerho on tänäänkin eniten mielessä. Oli siellä kuulemma jo joku oppituntikin mutta ei pieni vielä tajunnut mikä niistä hetkistä oli se tunti.

Reissuvihkossa on jo merkintöjä, pahamaineiseen Wilmaan ilmestyi lukkari. 

Onkohan sen nimi vielä lukkari? Lyijäri ainakin on nykyään lyikkäri ja koulutie ihan mahdottoman vaarallinen omaan metsäpolkuuni verrattuna.

Tarhalla sanotaan heipat ja muistutan pesemään kädet kotona. Minä menen hakemaan toista pientä yksinäni tarhasta ja päästän lapseni, noin eilen syntyneen rimppakintun, ensimmäistä kertaa koskaan ylittämään (helpon) suojatien yksin.

Hän aikoo mennä edeltä yksin kotiin, omilla avaimillaan. 

Eihän tätä voi kestää! Etten hetkeen tiedä varmasti missä oma lapseni on. Tai pysyykö se hengissä. Luotan puhtaasti hänen taitoihinsa. Onneksi ne ovat kohdillaan sillä kotona kuulen että 

”Meni äiti hyvin, se auto pysähtyi”. 

Tsiisus. Miten tästä elämästä selviää hengissä? Lapsi ja minä? 

Ainakin tänään olemme hengissä, onnellisia, ylpeitä ja itsenäisiä. Voi ettien että.  

1 No tags Permalink

Hyvä vanhempi urheilee

Pesen hampaat kahdesti päivässä, teen ruoan useimmiten itse ja kierrätän. Huomautan hyvistä käytöstavoista ja opastan olemaan hyvä kaveri, mutta D-vitamiinit unohdan aina. Huudan joskus ja lapset myös. Kehun kauniiksi ja kannustan yrittämistä onnistumista enemmän.

Vanhemmuuteen liittyy ihan miljoona asiaa, jotka voi tehdä hyvin, huonosti tai tosi huonosti. Niistä voi koostaa itselleen syntilistan tai antaa hutien mennä vaiheittain ohi ja pitää kiinni jostain perusjutuista tiukemmin.

Minulle isoja juttuja on toisten kohteleminen hyvin ja tietysti kaikki turvallisuussäännöt suojateistä kuumiin asioihin. Muut jutut voi välillä mennä huonommin, mutta näistä ei jousteta koskaan.

Tärkenä osana lastemme kasvattamista on kolmaskin juttu. Liikunta. Urheilu ja liikunta on ihmiselle niin älyttömän tärkeää sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin osalta, että olen suorastaan vahingossa yrittänyt kasvattaa lapsistani liikunnallisia ihmisiä.

Minä olen ensimmäisen puoliskon elämästäni urheillut ainoastaan joukkuelajien takia. Joku laji on ollut kiva, joten olen harrastanut sitä. Niihin kuuluvat salitreenit ja oikeastaan kaikki muukin varsinainen liikunta sen sijaan on ollut ihan pakkopullaa. On pitänyt mennä lenkille ja juosta pallon perässä, mutta en oikeastaan koskaan ole halunnut sitä tehdä. Paitsi nykyään, onneksi.

Nyt saan itseni välillä vaivatta ja välillä väkisin aika hyvin lenkeille ja muille reippailuille. Edelleen kuitenkin luisun helposti sohvaperunaksi enkä oikein välitä tehdä raskaita tai vaivalloisia asioita, kuten selkäjumppaa tai hyi olkoon jotain punneruksia. Helpot ja kevyet urheilut sentään sujuu.

Omasta kodista sain mallin, jossa urheiltiin paljon, mutta ehkä vääristä syistä. Istuin lapsena usein spandexasuisten naisten takana (ne stringibodyt pyöräilysortsien päällä!) ja katselin tylsistyneenä kun hikipannat piti permiksiä paikallaan läpi grapevinen ja steppilaudalle nousun. Äiti hikoili ainakin viisi kertaa viikossa ystävänsä vetämässä jumpassa ja pakotti muina hetkinä ravaamaan kaikki raput ylös.

Isäni taas on kilpaurheilija, niin sen kai voi sanoa. Ugi lasketteli ja purjehti ikuisia kilpailuja, jotka eivät vieläkään ole päättyneet. On mentävä kovempaa ja paremmin. (Tätä kirjoittaessa kännykkään satelee terveisiä tämän hetkisen purjehdusskaban tilanteesta, go Ugi go!)

Urheilusta on ehkä juuri noiden spandexnaisten ansiosta ja verenmakuisten laskutreenien jälkeen jäänyt mulle sellainen pakko, jota tehdään että näytetään hyvältä tai voitetaan skaba. Ei liikuta siksi että se tuntuisi hyvältä.

Ei se minun vanhempieni syytä ole, sellaista se aika oli. Piti näyttää hyvältä ja menestyä. Kauniilla 80-luvulla puhuttiin vielä ihan huoletta lastenkin edessä läskien palamisesta ja puristeltiin olemattomia reisiä.

Nyt tytöt ne peput piukaksi, ja lähtee!

Ei ihan paras motivaatio urheiluun. Nyt yritän tehdä toisin.

Emme todellakaan ole mitään himourhelijoita Insinöörin kanssa, mutta liikumme kuitenkin aika paljon. Insinööri hairahtuu aina välillä ilmoittautumaan johonkin maratoniin tai polkujuoksukuolemaan, ja treenaa siihen omilla lenkeillään. Minä käyn iltaisin kävelyillä ja aika usein juoksemassakin, liityin juuri saliporukkaan ja pelaan korista aina kun selkä antaa myöden.

Jokaisen treenin jälkeen puhkun kotona hyvää oloa ja fiilistelen kivaa kokemusta. Yritän välittää lapsille liikunnan ilosanomaa, vaikka se on itseltäkin joskus kateissa. Vältän esimerkiksi sanomasta, että olisi pakko urheilla, vaikka joskus edelleen mieleni sanoo niin.

Sanon ennemmin että tekisi mieli lähteä lenkille, tai että väsyttää joten on ehkä paras lähteä ulkoilemaan. Teemme yhdessä perheenä paljon liikunnallista: pyöräilemme, kävelemme metsässä, temppuilemme ja kiipeilemme vaikka agility-telineiden päällä.

Lapset harrastavat niitä lajeja joita itse kulloinkin haluavat (tänä syksynä valikoimassa futis ja uimakoulu) ja jo kahtena vuotena ollaan käyty ihan mahtavassa Minimarathonissa. Yhä enemmän urheilemme myös yhdessä. Teemme ihmispyramideja, kikatamme tasapainoharjoituksissa ja käymme myös lenkeillä yhdessä. Aikuinen juosten, lapsi pyörän tai skootin päällä.

Sanomattakin lienee kai selvää etten myöskään koskaan, ikinä, milloinkaan puhu itsestäni rumasti. En katso peiliin ja mutristele kulmiani, puristele makkaroita, valita puuttuvia lihaksiani tai puhu lihomisesta tai laihtumisesta.

Alan uskoa, että hyvä vanhempi ei ole vain se joka muistaa sen D-vitamiinin joka halvatun päivä, mutta myös se joka opettaa lapselleen että terveelliset elämäntavat ja liikunta ovat kiinteä osa elämää (Tietysti sillä oletuksella, että liikunta ylipäänsä on mahdollista). Mutta jos lapseen onnistuu tartuttamaan liikunnan ilon, menee aika moni muukin asia kuin itsestään perille.

Ja nyt lähden Ykkösen kanssa iltalenkille. Se on moro.

Isoja ajatuksia rullaportaissa 

Poika seisoo edessäni rullaportaissa. Jalassa ehkä koon 31 tennarit, päälle laskeutuu ihan oikean kokoiset lasten housut. Puhtaat ja trendikkäät. Päällä pehmeä huppari, kaulassa yllättävän raskaan oloinen hopeakoru. Paksu, vähän kihara tukka johon on tehty trimmerillä kaksi raitaa sivuun. Hätkähdän omista ajatuksistani. Hetkinen, hänhän seisoo siinä ihan yksin.

Onko hän sittenkin aikuinen? Ehkä lyhytkasvuinen? Katseeni liikkuu rullaportaan kaiteeseen nojaavaan käteen. Ei, kyllä tämä on lapsi. Ehkä viisivuotias, voi olla jo kuusikin. Vielä pulleat sormet nypeltävät ympäristöään tutulla tavalla omaa ihoa ja rullaportasta tunnustellen. Kerää kaikki pöpöt, mietin. Hänkin minun laillani selvästi ajatuksissaan, poika toimii vielä lapsenomaisesti pöpöistä ja muusta maailmasta välittämättä. Miettii jotakin ihan omaansa. Aivan selvästi lapsi.

Pieni vaihtaa asentoa vähän kyllästyneen näköisenä ja alan katsella ympärilleni. Kenen kanssa hän on? Ei kai yksin? Vaikka poika on siisti ja selvästi kokenut näissä rullaportaissa, ei noin pieni voi olla yksin Kampissa. Viisi askelta ylempänä poikaakin kyllästyneemmän oloinen aikuinen mies katsahtaa taaksepäin.

Raskaampaa hopeakorua kantava pää kääntyy takaisin omaan tylsyyteensä. Katseensa sivusi minua alle sekunnin ja poikaa ei ollenkaan, mutta ymmärrän. Isä.

Rullaportaat päättyy ja isä näyttää hetken siltä että aikoo varmistaa miten poika pääsee portaista pois. Hän ei kuitenkaan jaksa kääntää päätä kokonaan. Näen heti itseni samassa tilanteessa. No ni, valmiina. Än, yy, tee – rakas, keskity – nyt. Pienet sormet pitää meidän perheessä herättää poistumaan turvallisesti.

Edelläni portaista poistuva poika pärjää itse, on selvästi tehnyt niin kymmeniä kertoja.

En voi itselleni mitään, isän välinpitämättömyys pakottaa tarkistamaan. Seuraan tyyppejä. Isä ylittää Kampin metroasemaa reunustavat kolme bussikaistaa kertaakaan puhumatta, katse edelleen tylsistyneenä määränpäähäänsä lukittuna. Poika lompsii perässä sivuilleen katsomatta.

Bussi toisensa jälkeen kääntyy renkaitaan vasten niiaten pysäkeille, eivät onneksi yksikään samaan tahtiin kaksikon kanssa. Isä katoaa jonnekin Autotaloon, poika jää hetkeksi pyörimään katulampun tolpan ympärille. Lapsi löytää leikkipaikan vaikka keskeltä kaupunkia.

Juuri ennen kuin päätän lähteä pojan luo ja varmistaa, että hän todella on tuon aikuisen seurassa, poika lysähtää pois leikistään kuin olisi muistanut oman todellisuutensa, ja astuu isänsä perään Kelan ovesta.

Palaan taas omaan reittiin ja päässä surraa. Ei kai tämä nyt ollut ihan ok. Miten noin pieni voi olla noin yksin? 

Hänen elämässään ei ainakaan tämä aamuna ollut lainkaan iloa, leikkiä, tunneta. Harmaata asiointia vain välinpitämättömän aikuisen kanssa. 
Onko heillä elämässä suuria vaikeuksia vai olivatko he riidelleet? Ei lapselle vedetä mykkäkoulua. Oliko tämä väläys huonosta vanhemmuudesta vai olemattomasta isäsuhteesta? Mikä saa kohtelemaan pientä lasta kuin ilmaa, tarpeetonta taakkaa joka nyt vain seuraa mukana?

Minun lapseni ovat hemmoteltuja, he saavat leikkiä aamusta iltaan. Voiko tuohon poikaan enää liimata lapsen intoa vai onko se jo mennyt? Kutittaakohan häntä koskaan kukaan iltaisin mahasta?
Hemmetti että voikin yksi random kohtaaminen pysäyttää. Istun omaan bussiini. Yritän kaivaa oudolla tavalla masentavasta episodista jonkin opetuksen. 

Päätän opettaa lapsilleni kykyä nähdä oman maailmansa yli; empatiaa, jolla erilaisten perheiden elämää voisi ymmärtää sekä sellaista kiukkua, jolla maailman epäoikeudenmukaisuutta saadaan vähennettyä. 

Käykö teille koskaan näin, että joku ihan pieni ja ehkä olematon asia saa ajatukset pyörimään ihan hulluna? 

Ehkä tuijotan jatkossa vain kännykkää niin kuin yleensä.  

Kymmenen rakkauden hetkeä 

  1. Kun istut syliin ihan tuosta vain, miettimättä onko se hyvä hetki. Aina on hyvä hetki.
  2. Kun tutkit pillin rakennetta, taivuttelet sitä loppumattomalla kiinnostuksella, välittämättä naamalle putoavista hiuksista.
  3. Kun vain istut siinä pöydän päässä. Pieni kauneusluomi kasvoillasi aivan täydellisen pyöreänä.
  4. Kun kikatat niin että sylki menee väärään kurkkuun ja sanot kutita mua lisää äiti!
  5. Kun kömmit yöllä meidän sänkyyn ihan vain koska halusit olla lähellä. En aio kieltää, aion ostaa isomman sängyn.
  6. Kun vastaatte yhdessä puheluuni ja kerrotte toistenne päälle selittäen miten hieno Kakkosen uusi tarha oli ja kuinka paljon tontilla satoi enkä minä saa selvää kumpi milloinkin puhuu.
  7. Kun vain syöt ihan hiljaa ja katsot ikkunasta ulos.
  8. Kun kerrot, että joku muu oli sanonut sisaruksestasi että jätetään tuo tänne etkä ymmärtänyt miksi koska ”sehän on melkein mun ikäinen ja sen kanssa on niin kiva leikkiä”.
  9. Kun puristat uuden tarhasi eteisessä lippistäsi ja odotat ujosti hymyillen että aikuinen kertoisi mihin sen voi laittaa.
  10. Kun hoidat itse kaikki aamuhommasi ja hymyilet samalla hiljaa. Koska olet niin ylpeä koululainen.

Silloin minulle tulee tippa linssiin sillä valtavan suuri, käsittämätön rakkaus tulvahtaa yli.  Silloin minä vain olen, kiitän ja rakastan. Painan mieleeni sen hetken ja toivon ettei se jää kasvukipujen alle, että olisitte tuollaisia vielä pitkään. Ehkä aina.

Miten voikaan saada kaksi näin suurta lahjaa ihminen. En käsitä.