Elokuu 2016

Ensimmäinen tapaaminen tontilla saman luottoarkkitehdin kanssa (joka toteaa heti ”Ootte te aika haastavan tontin ostanu”). Ekat luonnokset syntyy paperille. Tuleepa hieno! Tuleepa kallis. Oh shit. Rakennusvalvojan ensimmäinen tapaaminen myös, yllättävän paljon vihreää valoa. Hyvää palvelua Helsinki! Rinnetontille kannattaisi tehdä kellari, mutta viime kerrasta on jäänyt aika syvät arvet…

Suunnitelmien pyörittely tuntuu lopulta yhtä vaikealta ja ikuiselta projektilta kuin viimeksikin. Täytyy vaan jaksaa muistaa että ”hyvä siitä tulee”..

Vika palkka kädessä

24 No tags Permalink
Eka selfie yrittäjänä.

Nyt on kuulkaa sellainen pommi muhinut tämän naisen päässä, etten oikein edes tiedä mistä päästä aloitan sen purkamisen. Jos jotain lasten kanssa on oppinut niin sen, että kun et tiedä mitä sanoa, kerro vain välttämätön ja pitäydy tosiasioissa, joten tässä: olen irtisanoutunut päivätyöstäni ja huomisesta alkaen olen täyspäiväinen yrittäjä. Siinä, nyt se on totta. Tämä ei ole myöhäinen aprillipila, vaan tämä on ihan oikeasti minun ja perheeni elannon puolittaminen, kunnes toivottavasti pian minäkin alan taas kantaa korteni kekoon. Henkistä pääomaa kartutan kyllä jo nyt enemmän kuin ennen, sen huomaa jo pelkästä päätöksenteon tuomasta keveydestä.

Voitte ehkä kuvitella, ettei päätös ollut helppo. Mulla on (oli!) tosi hyvä työ: osasin hommani, tykkäsin tehtävistäni ja sain siitä hyvää palkkaa. Ennustekin oli loistava, siinä putkessa olisi vain hiukset heiluneet asemasta toiseen edetessä. Elämässä on kuitenkin järkipäätöksiä ja tunnepäätöksiä, ja tämä meni nyt vahvasti viimeksi mainitun laariin. Oli vain vahva tunne että tämä on tehtävä.

Se mitä se ”tämä” on, selvinnee myöhemmin. Joko se on täysi katastrofi ja kinuan takaisin palkkatöihin järkeni ja rahani menettäneenä, tai sitten rakennan Suomen hienoimman digitaalisia palveluja rakentavan toimiston, jonne kaikki haluaa töihin ja joka tekee minusta rikkaan ja onnellisen. Kummassakin tapauksessa olen jo nyt varma että tämä on ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä. Päätöksenteko kesti kuukausia ja niin sen kuuluukin. Heti kun sen sain tehtyä, tunsin että päätös oli oikea, ja ehkä ainoa mahdollinen. Mun on nyt tehtävä jotain omaa, näin se vain on.

Astelin muutama viikko sitten Patentti- ja rekisterihallitukseen vähän hermostuneena. Ihan kuin olisi ylioppilaslakkia hakemassa. Laitoin tiskiin huolella laaditut paperit ja jännitin lisää. Yhtäkkiä kädessäni oli kauniille leimapaperille painettuna Y-tunnus. Mun ikioma Y-tunnus. Tänään saan viimeisen palkkakuittini ja sitten hypätään. Uuteen, arvaamattomaan ja aivan sairaan siistiin elämänvaiheeseen. Tukka hulmunnee tässäkin sokkelossa.

Tästä alkaen voitte kutsua mua Rouva Hallituksen Puheenjohtajaksi.

Ps. Kuvassa mulla ON vaatteet päällä. Lisäksi mulla on päässä Myssyfarmilta (kirjaimellisesti, tuolta pellon laidalta) saatu uutuusmyssy, luonnonväreillä värjätty ”Sukeltaja” (uudistuvassa nettikaupassa syyskuussa) sekä ne uudet ihanat prillit, jotka sain Oopperan Optiikalta. Ne ovat Vera Wangin uutuudet ja aaaaaiva ihanat. Ja isot. Mut ihanat.

24 No tags Permalink

Taitoliikuntakeskukselle viisi tähteä!

0 No tags Permalink
Muistatteko kun kirjoitin sirkuskoulun hämmentävästä häsellyksestä? Se kaaos yhdistettynä kovaan hintaan ja vaikeaan logistiikkaan sai meidät tänä syksynä jäämään pois. Korvasimme sirkustelun Taitoliikuntakeskuksen TenavaVoikalla. 

Voi pojat mikä ero! Täällä haisee kuulkaa liikunnan ilo. Ja vähän hiki. Mutta se ei haittaa. Koko tila on täynnä eri tavalla pomppivia, kiipeäviä, roikkuvia, keinuvia ja temppuilevia ihmisiä. Kukaan ei hengaile täällä jutellakseen kaverin kanssa tai juorutakseen naapurin uudesta tukasta. Täällä treenataan. (Ne jotka ei treenaa, istuu hiljaa takaosan kahvilan liepeillä ja antaa treenajien touhuta rauhassa.)

Jokaisella seinällä, patjalla ja puolapuulla on tekemisen meininki. Salissa on yhtäaikaa käynnissä useampi pienten lasten ohjattu tunti, mutta kaaosta ei missään. Ohjaajat on lempeitä No Bullshit -kulttuurin edustajia, jotka antaa näille pienillekin hirveän vaikean oloisia tehtäviä jotka ne metriset suorittaa ihan noin vain. Lapsiin luotetaan mutta sitä luottamusta vastaan pyydetään tarkkaa keskittymistä. 
Iso ero on myös itse harjoittelussa. Sirkuskoulussa tehtiin ensi lämmittelyt yhdessä ja lopputunti oli pääosin vanhempien valvomaa vapaata temppuilua. Ohjaaja auttoi sen mitä ehti. Taitoliikuntakeskuksessa koko ryhmälle kerrotaan ensin 3-4 tehtävän sarja, jota sitten suoritetaan jonossa. Ihan jokaista asiaa ei tässäkään ohjaaja ehdi valvoa, mutta jono ja ryhmäkuri takaa että jokainen lapsi tekee juuri sitä mitä piti, eikä leiki piilosta verhoissa. 
Jo ensimmäinen kierros oli kunnianhimoinen tuplatrampoliineineen, puolapuineen ja öö mitkä niiden nimet on, sellaiset telineet? No ne. Kun tuli Kakkosen vuoro hypätä telineeseen, jäädä siihen roikkumaan ja keinahtaa siltä eteenpäin, purin vieressä hiljaa huultani. Että ei taida onnistua. Mä luulen että leukani loksahti ihan oikeasti auki kun pieni elämäntapataiteiljani hetkeäkään miettimättä teki työtä käskettyä. Tyylipuhdas suoritus. Minä häpesin nurkassa luottamuksen puutetta pienen lapseni taitoihin ja intoon.
Sillä kumpiakin riitti! Se hyppi, se nautti, se hikoili. Eikä kertaakaan edes yrittänyt laulaa trampalla Robinia vaan ponnekkaasti yritti kerta toisensa jälkeen sitä vaikeaa kuperkeikkaa. En ole ikinä nähnyt pientä miestä näin määrätietoisena ja innokkaana urheilijana. Tuo pieni pienten ryhmä oli muutenkin melkoinen show. Ohjaajan ei paljon tarvinnut ohjeita antaa kun alle kymmenpäinen metristen joukko jo suoritti rataa keskittyneesti, mutta nauraen. Miten tämä on edes mahdollista?

Istuin tunnin ajan vieressä ihmeissäni ja avoimen kateellisena. Voisinpa minäkin. Ei kun – aion minäkin. Jumppaan tämän hemmetin rangan siihen kuntoon, että voin tulla tänne noiden hullujen apinoiden kanssa ja yrittää oppia niiltä jotain. 

Sillä aikaa fiilistelen hyvin löydettyä harrastusta, ja iloitsen ihanan poikani puolesta joka näyttää vihdoin löytäneen vauhdin ja liikkeen ilon. Liikunta on vaan parasta.

0 No tags Permalink