Tietoa mainostajalle ›

Ilmapallot ovat vaarallisia

0 No tags Permalink

Tämä tavallinen maanantai. 

Kaksi hiekkaista lasta on haettu, kuulusteltu ja pussattu. Siirrymme portin toiselle puolelle ja aloitan Naama Puhtaaksi Ennen Nahkatakkiani -operaation. Sillä aikaa Ykkönen vetää pyöräilykypärää päähän. 
Miten tätä räkää voi riittää näin paljon? Hinkkaan hinkkaamistani ja taittelen nessua yhä pienemmäksi rullaksi, kunnes olen varma ettei siitä löydy enää valkoista pintaa. Ojennan tupon Kakkoselle, sehän pitää tietysti laittaa taskuun. Näin, yksi hoidettu…
Hetkinen. Niitähän oli kaksi. 
Se puolikas sekunti on niin pitkä. Se, kun se kivi jumahtaa mahaan, kun tajuat. ”Olen mokannut”. Jo ennen kuin käännyn ympäri tajuan, että takana on liian hiljaista. Ettei lapsi ole siinä. 
Tyhjä piha, nurkka jonka takana odottaa aivan liian pian vilkas autotie. Ei merkkiäkään lapsesta, joka on viime aikoina oppinut aivan liian taitavaksi potkupyörällään. 
Ensimmäisenä taidan huutaa sen nimeä. Sillä tavalla muka huolettomasti, etteivät kaikki heti tajuaisi miten huono, tai ainakin ajattelematon, äiti olen. Jalkani ovat jo juoksumoodissa. 
Viimeisellä portilla ennen autotietä näkyy hieman epäröivä pieni takarengas. Hiekkakerroksen alla keltainen kantapää on juuri valmistelemassa vauhtia antavaa työntöä. 
Ryntään luokse, yritän hillitä paniikin aiheuttamaa kiukkua. En saa suuttua, en saa suuttua, en saa suuttua. Pelkoahan tämä oli, ja vain minun syytäni. Yritän silti tehdä selväksi, ettei ilman äidin lupaa saa ikinä lähteä, samalla kun palaamme toisen yksinjätetyn lapsen luo. Apua, sekin jäi ihan yksin! Mikä mua oikein vaivaa? Paniikki taisi yliajaa järjen, luonto pelasti pahimmassa hädässä olevan. 
Hengitän ulos, kaikki on kunnossa. Tarkistan vielä, tulihan tämä sääntö nyt selväksi? 
”Mut äiti mä näin ilmapallon”
Aivan niin. 
Tänään muistutan taas itselleni, että maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita kuin rään tahrima nahkatakki. Kuten ilmapallot. 
Ja metrin mittainen tyttö.  
0 No tags Permalink

Comments are closed.