Kalifornia vielä mielessäni – minkälaista siellä oli?

Herään pitkien yöunien jälkeen tuulettimen alta. Siitä kuuluu pieni naksunta, vähän kuin ulkona sataisi, mutta se ei häiritse ollenkaan. Huoneessa on mukavan viileä nukkua. Nousen ja otan ison kupin kahvia ja bagelin juustolla, joskus avokadolla. Nappaan Nipsun hihnan päähän ja lähden lenkille. Taitamme seitsemän kilometriä kaunista maastoa usein juosten, joskus kävellen. Lopussa koittava 2 kilometrin mäki tekee hommasta rankkaa kummin vain.

Loman lopussa tuntuu että jaksan jo juostakin sen kuolematta – Insinööri ei edelleenkään välitä siitä mäestä.

Lenkin jälkeen pikasuihku ja kamojen pakkaus, sitten altaalle, tai rannalle. Makaan nelisen tuntia auringossa, latautuen. Olen kuin lisko joka saa vihdoin oikean lämpötilan ja jaksaa taas liikkua. Käymme Insinöörin kanssa vuorotellen uimassa lasten kanssa ja tunnin välein lisätään rasvaa kaikille merenneidoille.

Tauoilla tietysti syödään; snackit ja jätskit on saatava joka päivä. Välillä kuuntelen äänikirjaa tai nukun. Auringon jälkeen ajamme kotiin syömään ja illalla käymme ehkä vähän kaupoilla, jos jaksaa. Lapset, kaikki kolme pientä, eivät milloinkaan itke elleivät satu viiltämään itseään upouudella linkkarillaan.

Väliin vielä pari päiväretkeä, muutama surffipäivä sekä yksi melko täydellinen roadtrip ja siinä se loma olikin pähkinäkuoressa.

Tämä oli kaikin puolin ihana, eheyttävä loma. Edellisilläkin kerroilla täällä on toki aina ollut ihanaa, mutta joka kerta lähtiessä on tuntunut vähän siltä, että jotain jäi vielä kokematta. Joko yksi kokonainen kanjoni tai sitten oma aika, tai lämpö. Tässä lähdössä oli ensimmäistä kertaa mukana sellaista kepeää kotiin paluun iloa. Että olipa ihanaa mutta kyllä nyt kelpaa jo lähteä kotiinkin – on ihana talo johon palata, ja jossa on paljon kivaa tekemistä edessä.

Rakas ystävä tulee lapsineen heti tiistaina kylään ja Suomessa on kaiken lisäksi hienot kelit. Tai no, ehkä. Yleensä minun tuloni mihin tahansa saa lämpötilan laskemaan, joten tiedätte ketä kiittää jos se piinaava helle yllättäen huomenna loppuukin!

Laukut – myös se ylimääräinen joka jouduttiin lainaamaan – ovat täynnä pannukakkumixiä, proteiinipatukoita, merenneitopyrstöjä, juoksuvöitä, kenkiä, maailman parhaita juomapulloja ja aivan mielettömiä matkamuistoja erikoisista paikoista. Unisiepparit Grand Canyonista ja upeat taideteokset värikkäästä 1950-luvun Palm Springistä.

Jännästi kameran muistikortti ei kuitenkaan pullistele liitoksistaan, eikä minulla ole mitään kovin kummoista reserviä reissujuttuja kirjoittaa. Tämä loma oli l o m a. Rentouttava, mukava, lempeä. Valitsin kymmeniä kertoja hiljaa paikallani makaamisen maanisen valokuvauksen yli ja olen siitä tosi iloinen.

Olen minä yhden minivinkkipostauksen kirjoittanut, ja toisenkin oikeastaan, mutta verrattuna edellisiin reissuihin en keksi mitään kummaa sanottavaa. Kalifornia oli meille ihana, ja sinne jää taas pala sydäntä. Eniten tietysti perheen luo. Heidät nähdään onneksi jo seuraavan kesänä Suomessa, Kalifornia saa vielä odottaa meitä muutaman (kymmenen) luottokorttikauden ajan.

Jos nyt yhden reissuanekdootin jaan, niin olkoon se viimeinen hetki eiliseltä.

Päivän lähtö ei sujunut ihan nappiin, vaan kiire tuli. Lopulta niin kiire että olimme turvatarkastusjonossa kymmenen minuuttia ennen portin aukeamista. Kysyimme ujosti henkilökunnalta, olisiko mitään nopeampaa jonoa mutta tyydyimme heti siihen että kaikilla on tietysti kiire, on vain odotettava.

Mutta vieressämme oleva mies kuuli meidän keskustelumme ja huolestui.

“Wait, are you really boarding in ten?” hän kysäisi ja saatuaan varmistuksen siirsi meidät heti edelleen, “ainakin tämän verran voimme auttaa” hän hymyili, jonka jälkeen huikkasi systemaattisesti kaikille muille kymmenille ihmisille edessämme että hei anteeksi, tällä perheellä on vain kymmenen minuuttia boardingiin, jos vain voisitte, päästäisittekö heidät ystävällisesti edellenne. They need a break.

Eikä minulla ollut edes sylissäni kirkuvaa vauvaa, joka olisi voinut tämän suuren kunnian ansaita.

zion

Ehdimme koneeseen, tietysti. Kuin sinetiksi tälle liikuttavalle avulle, koneessa viereemme istunut rouva ei pyörittänyt silmiään lapset nähdessään vaan henkäisi ihastuneena you have such a beautiful family ja jäi tyytyväisenä hymyilemään.

Minä päätin muistaa Amerikan ja sen kansalaiset taas kerran sellaisina vähän hassuina small talk koneina jotka kuitenkin myös toimivat aina huomaavaisesti ja ovat kiinnostuneita muista ihmisistä.

Thanks babe, tulemme taas joskus.

Hyvän omatunnon murot ja yli-innokkaat blogilapset

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: Helsingin Mylly ja Suomen Blogimedia

Tämän kampanjan tarkoitus on olla lanseerauskampanja, jotta vanhemmat saisivat uusista terveellisistä Muumi-tuotteista tietoa. Kuitenkin kokemukseni mukaan ns. tietäjät ovat nämä jo löytäneet. Siinä vaiheessa kun minä vielä napsin kuvia tyhjistä muropaketeista, sekä ystäväni että siskoni kaivoivat omista laukuistaan tutun näköisiä rinkuloita.

“Nämä on niin hyviä kun sokeria on niin sika paljon vähemmän kuin muissa”, siskoni möi minulle innostuneena samalla kun kasaili vadelmarinkuloita taaperonsa lautaselle. Myhäilin tyytyväisenä vieressä ja kasasin saman kasan omillenikin.

Kyllähän tälläiset helmet vanhat sokerinkyttääjät heti huomaa! Nämä rinkulat, oikealta nimeltään Niiskuneidin Vadelmarenkaat ovat samoin kuin sisartuotteensa Muumipeikon Mustikka-Hunajamurot harvinaisuus murohyllyllä. Niissä on sokeria vain 10g (mustikkaversiossa 8,9g), joka on reippaasti vähemmän kuin keskivertomuroissa. Suolapitoisuuskin on varsin maltillinen 0,3-0,4g ja tuotteen kaurajauho on tietysti täysjyvää.

Ja jos puurot on teidän perheessä vielä se juttu, niin kerrotaan vielä sekin ettei Muumi-sarjan puurotuotteissa ole lisättyä sokeria lainkaan. Todella taapero-safe!

Meidän laiskassa perheessä murot ovat jo pitkään tehneet tuloaan sellaisena “tehkää nyt vaan itsellenne joku välipala” -ruokana, mutta aina se on vähän kirpaissut minun terveysomatuntoa. Murot eivät ole kunnon ruokaa sanoisi äitini, mutta näistä nyt on vaikea kenenkään urputtaa. Sekaan kaurajuomaa ja vaikka marjoja päälle jos oikein viitseliäs on niin johan täyttyy ravintoympyrät.

Lapset ei sokerin vähäistä määrää näissä todellakaan huomaa. Alussa mainitsinkin tyhjistä muropaketeista. Tavallisestihan bloggaaja ottaa kauniit kuvat siitä tuotteesta, jota mainostaa. Mutta tämän bloggaajan perheessä kävi niin että lapset löysivät testipaketin ja muutama päivä myöhemmin oli ensimmäinen muropaketti jo tyhjä. En ehtinyt edes saareketta siivota kuvia varten.

Mustikkamuroista on nyt sitten vain tämä yksi kuva, josta voitte kuvitella että hyvin maistuivat, kun ei istumaankaan ehditty.

Uuteen Muumi-tuoteperheeseen kuuluu murojen lisäksi myös annospakatut pikapuurot (Banaani-Päärynä ja Banaani-Mansikka-Mustikka) sekä valmis lettujauhoseos. Hetkinen, tämäkin Muumi oli jo löytänyt tiensä meille ennen koko yhteistyötä!

Jotkut ehkä muistavat kun toukokuun lopussa kerroin Instagram Storyn puolella kauppakäyntini aikana sortuneeni pakkauksen uhriksi. Etsin silloin nimenomaan valmista lettujauhopussia muuton jälkeiseen aamuun ja katseeni osui heti Muumimamman Lettujauhoihin. Sillä tavalla herkkä olen muista erottuvalle tuotepakkaukselle. Yksi Muumimamma on nyt valmistettu ja syöty ja oli muuten oikein erinomaisia lettuja. Täysjyväkaurasta valmistettu taikina oli sopivan täyteläinen ja maukas, ja se valmistettiin ilman kananmunia tai maitoa. 6/5 siis.

Eipä tässä jää bloggaajalle kovinkaan paljon sanailua suosittelun suhteen. Me syömme näitä, mitä ilmeisemmin tiedostava lähipiirimme syö näitä ja voimme kaikki lämpimästi suositella että teilläkin syödään näitä. Kaikki Muumi-tuotteet löydät tämän linkin takaa ja niistä kuuluisista hyvin varustelluista ruokakaupoista kautta maan.

(Mutta jättäkää meillekin yksi paketti mustikkaa jonnekin itäisen Helsingin alueelle, kiitos).

Lue myös Miia Metson blogista kokemukset uusista tuotteista – sielläkin lapset hullaantuivat melko lailla näihin rinkuloihin!

Jonkun suuremman äärellä – ensikosketus Grand Canyoniin

Kuumat aavikot, joissa on satoja kilometriä pelkkää tietä. Kylät, jotka paljastuvat yhtäkkiä teiden välistä. Kaiken yllä kaartelevat kotkat. Hassut Joshua treet pampulahattuineen.

Radio, joka jaksaa lähettää vain uskonnollisia kanavia, imelää countrya tai upeita mainoksia (Ajoitko pienen kolarin? Soita minulle! Olen kokenut lakimies, hakenut asiakkailleni miljoonia dollareita korvauksina. Pitkä viikonloppu edessä ja unohdit tankata tärkeimmät? Tilaa lääkemarijuana tästä kotiin! Kun haluat tavaroista eroon, soita 1800-GOT-JUNK).

Perhe, joka matkustaa autossa valittamatta kuusi, seitsemänkin tuntia putkeen.

Ainakin 167 vastaantulevaa valkoista autoa (ja kerran kahdeksan peräkkäin!) ensimmäisten 300 kilometrin aikana.

Pikkuhiljaa kallioisemmaksi muuttuva maisema ja lopulta portti kansallispuistoon, jonka metsissä näemme kolme peuraa. Auto parkkiin ja pieni, jännittynyt kävely.

Ja sitten se on edessämme.

Grand Canyon.

En voi uskoa että pääsin oikeasti tähän saakka. Yritimme tätä Insinöörin kanssa jo 11 vuotta sitten.

Silloin ajoimme huonojen ohjeiden varassa neljä tuntia halki aavikon huomataksemme että reittimme on liian pitkä, emmekä tule ehtimään perille ennen auringonlaskua.

Jouduimme luovuttamaan. Käännyimme pois, ja ajoimme takaisin samat neljä tuntia tätä ihmettä näkemättä.

”Jää sitten jotain seuraavaan kertaan”, vitsailimme myrtyneinä ja tiesimme että on epätodennäköistä päästä tänne enää koskaan.

Mutta niin kävi että pääsin tänne, vieläpä omien lasten kanssa. Kokemus oli parempi kuin uskalsin odottaa, hienompi kuin mikään aikaisemmin kokemani.

Ennen kuin näin kanjonin ensimmäisen kerran, kuulin sen. Tuuli humisi vakaasti seisovan kanjonin valtavia reunoja pitkin, yritti pyyhkiä sen syvään pohjaan asti.

Metsän takaa näin ensin takakaarteen, vastarannan. Puristin Ykkosen kättä kovempaa ja meillä kummallakin tuli enemmän perhosia vatsaan. Aloimme ymmärtää, mitä metsän ja vastarannan välissä on – ei mitään.

Metsä väistyi tyhjyyden tieltä ja yhtäkkiä seisoimme reunalla.

Reunalla oli hiljaista. Mykistävää.

En ole uskonnollinen enkä ehkä edes hengellinen ihminen, mutta tämän näyn edessä koin jotain syvempää. Tässä se on. Maailmankaikkeus, Äiti Maa, henget, sielut, evoluutio ja historia jalkojemme alla.

Kilometrikaupalla tyhjyyttä, joka on samalla kaikkea. Maailma, jonka dinosaurukset ovat nähneet. Iäti seisova monsteri, jolle pienet ihmiset ovat yhdentekeviä.

Ylhäältä katsoessa kaikki maallinen tuntuu katoavan ja jos olisin kova tyttö meditoimaan, tekisin sitä tässä. Tuntikaupalla.

Tässä kahden näköalapaikan keskellä, pari tuntia ennen auringonlaskua saamme nauttia hetkestä melko yksin. Kuvaan kaikella millä voin; kameralla, kännykällä, mielelläni.

Näemme kanjonin vielä auringonlaskussa ja seuraavana päivänä täydessä valossa. Monesta eri kulmasta, jokainen yhtä vaikuttavana.

Tuo ensimmäisen kohtaamisen tunne säilyy silti rakkaimpana muistonani, uskon että loppuelämäkseni.

Kerron myöhemmin teille lisää reitistämme ja jaan parhaat vinkit mutta sanon jo nyt: ala säästää. Tule tänne joskus.