Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Jonkun suuremman äärellä – ensikosketus Grand Canyoniin

Kuumat aavikot, joissa on satoja kilometriä pelkkää tietä. Kylät, jotka paljastuvat yhtäkkiä teiden välistä. Kaiken yllä kaartelevat kotkat. Hassut Joshua treet pampulahattuineen.

Radio, joka jaksaa lähettää vain uskonnollisia kanavia, imelää countrya tai upeita mainoksia (Ajoitko pienen kolarin? Soita minulle! Olen kokenut lakimies, hakenut asiakkailleni miljoonia dollareita korvauksina. Pitkä viikonloppu edessä ja unohdit tankata tärkeimmät? Tilaa lääkemarijuana tästä kotiin! Kun haluat tavaroista eroon, soita 1800-GOT-JUNK).

Perhe, joka matkustaa autossa valittamatta kuusi, seitsemänkin tuntia putkeen.

Ainakin 167 vastaantulevaa valkoista autoa (ja kerran kahdeksan peräkkäin!) ensimmäisten 300 kilometrin aikana.

Pikkuhiljaa kallioisemmaksi muuttuva maisema ja lopulta portti kansallispuistoon, jonka metsissä näemme kolme peuraa. Auto parkkiin ja pieni, jännittynyt kävely.

Ja sitten se on edessämme.

Grand Canyon.

En voi uskoa että pääsin oikeasti tähän saakka. Yritimme tätä Insinöörin kanssa jo 11 vuotta sitten.

Silloin ajoimme huonojen ohjeiden varassa neljä tuntia halki aavikon huomataksemme että reittimme on liian pitkä, emmekä tule ehtimään perille ennen auringonlaskua.

Jouduimme luovuttamaan. Käännyimme pois, ja ajoimme takaisin samat neljä tuntia tätä ihmettä näkemättä.

”Jää sitten jotain seuraavaan kertaan”, vitsailimme myrtyneinä ja tiesimme että on epätodennäköistä päästä tänne enää koskaan.

Mutta niin kävi että pääsin tänne, vieläpä omien lasten kanssa. Kokemus oli parempi kuin uskalsin odottaa, hienompi kuin mikään aikaisemmin kokemani.

Ennen kuin näin kanjonin ensimmäisen kerran, kuulin sen. Tuuli humisi vakaasti seisovan kanjonin valtavia reunoja pitkin, yritti pyyhkiä sen syvään pohjaan asti.

Metsän takaa näin ensin takakaarteen, vastarannan. Puristin Ykkosen kättä kovempaa ja meillä kummallakin tuli enemmän perhosia vatsaan. Aloimme ymmärtää, mitä metsän ja vastarannan välissä on – ei mitään.

Metsä väistyi tyhjyyden tieltä ja yhtäkkiä seisoimme reunalla.

Reunalla oli hiljaista. Mykistävää.

En ole uskonnollinen enkä ehkä edes hengellinen ihminen, mutta tämän näyn edessä koin jotain syvempää. Tässä se on. Maailmankaikkeus, Äiti Maa, henget, sielut, evoluutio ja historia jalkojemme alla.

Kilometrikaupalla tyhjyyttä, joka on samalla kaikkea. Maailma, jonka dinosaurukset ovat nähneet. Iäti seisova monsteri, jolle pienet ihmiset ovat yhdentekeviä.

Ylhäältä katsoessa kaikki maallinen tuntuu katoavan ja jos olisin kova tyttö meditoimaan, tekisin sitä tässä. Tuntikaupalla.

Tässä kahden näköalapaikan keskellä, pari tuntia ennen auringonlaskua saamme nauttia hetkestä melko yksin. Kuvaan kaikella millä voin; kameralla, kännykällä, mielelläni.

Näemme kanjonin vielä auringonlaskussa ja seuraavana päivänä täydessä valossa. Monesta eri kulmasta, jokainen yhtä vaikuttavana.

Tuo ensimmäisen kohtaamisen tunne säilyy silti rakkaimpana muistonani, uskon että loppuelämäkseni.

Kerron myöhemmin teille lisää reitistämme ja jaan parhaat vinkit mutta sanon jo nyt: ala säästää. Tule tänne joskus.

JAA
4 Comments
  • Katjushka
    heinäkuu 26, 2018

    Voi miten ihanasti kirjoitettu! Mä en pystynyt (täällä töissä) lukemaan koko juttua yhdellä istumalla kun meinasin herkistyä vähän liikaa 😀
    Mä niiiiiiiin haluan joskus tonne itsekin!

    • Valeäiti
      heinäkuu 26, 2018

      Voi menkää! Oli ihana! ❤️

  • Laura
    heinäkuu 26, 2018

    Heei, kiva postaus!
    Me tämän seurauksena googletettiin koko automatka (Tku-Porvoo) mahdollisia reissutapoja päästä juurikin tuonne.
    Heh.
    Että kiitti tästä, nyt ei pystytä miettii muuta.. 😉 Laura Turusta

    • Valeäiti
      heinäkuu 26, 2018

      Hahaha, sori! Mutta iloinen olen jos menette! 🙂