Ura ja perhe – tarvitseeko siitä vielä puhua?

Pyysin Instagramissa jutun aiheita ja joku kommentoi “Ura ja perhe”. Tartuin tähän heti, mehukas aihe! Erityisesti siksi, etten ole varma pitäisikö siitä edes mitään kirjoittaa.

Ura ja perhe niputetaan herkästi sellaiseksi joko-tai-asiaksi, jota pitäisi pohtia tai jonka yhtäaikainen olemassa olo on jollain tavalla erikoista. Niin toki oli lähes väistämättä (naisille) vielä vuosikymmeniä sitten. Mutta minä olen saanut lapseni aikana, jolloin työn määritelmä joustaa ja paukkuu aiempaa enemmän. Erityisesti omalla alallani (tai sanotaan mieluummin omilla taidoillani, koska koen jopa alan olevan jo hieman rajoittava sana) jousto on niin suurta, että perinteinen “ura vai perhe” vastakkain asettelu tuntuu hassulta.

“Kuinka yhdistää ura ja perhe” on validi kysymys jos olet astronautti, valtion päämies, kolmivuorotyössä, ammattiurheilija tai esiintyvä taiteilija. Siirrytään kuitenkin meidän tietokonepulliaisten pariin – minuun!

Olen ollut tosi onnellisessa asemassa monella tavalla oman työni / urani kanssa, sillä tämä kysymys ei oikeastaan ole koskaan ollut mulla isommin pöydällä.

Uran ja perheen yhdistäminen on superkiinnostava ja moniulotteinen aihe, johon kytkeytyy monta itsenäisestikin kiinnostavaa aihetta: sukupuolten tasa-arvo, työn luonne, yhteiskunnan rakenteet, koulutusmallit, luonteet jne.

Miten yhdistää ura ja perhe? Milloin lapsia voi alkaa toivoa?

Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että ”ura” ylipäänsä on hieman vanhahtava termi, joka viittaa yhä vain ylöspäin etenevään polkuun yhden alan sisällä. Työ on muuttumassa monella tavalla enemmän hämäkinseitiksi, jossa liikutaan myös sivuttain eli välillä myös alaspäin. Tärkeämpää kuin titteli ja CV:n rivit ovat taidot, asenteet ja opit, erityisesti tietotyössä. Onko meillä kohta enää edes “uraa” jota suojella?

Kävin tosi kiinnostavan keskustelun Instassa eräänä iltana. Nuori opiskelija pähki milloin oikein olisi sopiva aika harkita perhettä:

”Tuntuu jotenkin mahdottomalta että milloin ihmeessä voi alkaa toivoa lapsia, koska siihen ei ole koskaan aikaa eikä hyvää tilannetta yhteiskunnan ja itsensä luomien paineiden ja odotusten joukossa. (..) Kun tietää miten paljon tukea lapsi tarvitsisi tutkimusten mukaan – täysimetystä jne. Se vaatii vanhemmalta sitä että 100% keskittyisi vanhemmuuteen, jos haluaa toteuttaa sellaista lempeää vanhemmuutta. Mutta missä elämänvaiheessa pystyy olla satasella vanhempi?”

Tämä kai se on se ydinkysymys, joka luuhaa siellä “ura vai perhe” valinnan takana. Ajatellaan, että luodakseen hyvää uraa siihen pitää heittäytyä 100%. Tai että ollakseen hyvä vanhempi, pitää heittäytyä siihen 100%. Minäkin taisin miettiä noin kummastakin asiasta aiemmin. Sitten tuli omat kokemukset ja ajatukset ovat kääntyneet täysin.

Ensinnäkin ajattelen nyt ettei koskaan ole mahdollista saati järkevää olla 100% vain lapsiaan varten olemassa, täysin vanhempi. Lasten täytyy (megalomaanisen lyhyen vauva-ajan jälkeen) kulkea elämässä mukana, ei niin että elämä menee tauolle odottamaan lasten kasvamista. Siinä tulee vaan univelan päälle aimo annos katkeroitumista.

Toisekseen olen oppinut, ettei töitäkään voi täysillä suorittaa. Siinä palaa loppuun ja ajatukset jäävät samoihin keloihin jumiin.

Paras ratkaisu lienee siis hyvä suhde kumpaakin. Se onko valintasi 90% töitä ja 10% perhettä, fifty-fifty vai jotain siltä väliltä on monimutkainen yhtälö perheen sisäisiä rooleja, taloudellisia kysymyksiä ja omia tavoitteita. Minä uskon että suurin osa meistä pystyisi valitsemaan myös vähemmän perinteisiä ratkaisuja, jos rohkenevat ajatella asiaa reilusti kaikilta kanteilta!

Voihan sitä vaikka perustaa kahvilan vanhempainvapaan aikana! (päiväksi)

Voisiko puoliso jäädä kotiin? Voisimmeko muuttaa ulkomaille? Voisiko lapsi mennä jo aiemmin päivähoitoon? Voinko tehdä osittaista työaikaa? Voinko siirtyä yrittäjäksi ja tehdä töitä vanhempainvapaalla? Voiko asuntolainan laittaa tauolle? Myydäänkö auto tai muutetaanko pienempään asuntoon? Ja niin edelleen.

Minun oman työelämäni kehittymisen kannalta parhaat asiat ovat olleet kaksi asiaa:

1. Pitkäksi venähtänyt (2,5v) äitiysloma, jonka aikana aloitin blogin eli löysin oman luovan puoleni. Se on nykyään äärimmäisen iso osa työtäni.

2. Puolen vuoden yrittäjyys kahden palkkatyön välissä. Sen aikana ehdin ajatella aivan eri asioita kuin yleensä, tutkia oman talouteni perinpohjin ja ymmärtää mitkä omat mahdollisuudet ovat. Toisin sanoen, avasin silmät muille malleille kuin “tässä duunissa nyt näin ja näin kauan ja sitten steppi seuraavaan”.

Uskon siihen, että kaikki on yhdistettävissä kun tavoitteet ovat viisaita. Perhettä ei kannata ajatella, jos ei ole valmis koskaan joustamaan muun elämän aikatauluissa. Tai jos ottaa vastaan huippuvaativan tehtävän joka vaatii paljon matkustamista, on hyväksyttävä se tosiasia että joku toinen hoitaa silloin lapsia huomattavasti sinua enemmän.

Tavoitteista ja hyvän arjen hallinnasta kirjoitin taannoin enemmän Arkikoulu-sarjassa:
Paremmat tavoitteet, parempi arki
Suunnittele maltilla, aikatauluta leveästi ja huomaa onnistuminen

Miten vauva vaikuttaa minun uraani nyt, kolmannen kohdalla?

Vaikka tässä nyt jeesustelen ettei millään ole väliä ja kaikki onnistuu, tein toki samaa pohdintaa minäkin ennen tätä Kolmosen yrittämistä. Voinko tässä kohtaa jäädä pois töistä, mitä se tarkoittaa minulle – ja mitä firmalle? Olen kuitenkin vähemmistöomistajana yrityksessäni, ja merkittävässä roolissa koko yrityksen kehittämisen ja eteenpäin johtamisen kannalta.

Päädyin siihen että hetken poissaolo voi olla kaikille tosi hyväksi. Poissaoloni pakottaa firman rekrytoimaan uutta voimaa ja “pärjäämään ilman minua”. Se ohjaa kasvamaan ja tuo uusia näkökulmia tuoreiden silmien kautta.

Ajattelen niin että tämä on osa elämää. Joku toinen voisi olla sapattivapaalla tai lähteä hetkeksi opiskelemaan. Muuttaa ulkomaille tai ihan vaan vaihtaa duunia. Minä nyt vain satun olemaan perhevapaalla jonkin aikaa, ehkä vuoden tai pari. Ei se niin pitkä aika firmalle lopulta ole. Ja voihan Insinööri olla sitten myös kotona jos haluan nopeammin takaisin!

Itselleni näen tämän mahdollisuutena luoda nahkani vielä kerran uudestaan. Ottaa pientä aikalisää, tehdä jotain ihan muuta (kuten näitä blogihommia) ja katsoa mitä ideoita syntyy. Käydä vaikka Mothers In Business tapahtumissa ja lounastella ihan eri porukoiden kanssa kuin nyt. Oman yritykseni kautta mulla on myös mahdollisuus siihen että jos haluan tehdä jotain itsenäistä pientä projektia äitiysloman aikana, se on mahdollista.

Tai sitten kaivelen vain vauvan napaa ja chillaan. Sekin tekee ihan hyvää välillä.

Tätä juttua tulisi vaikka kuinka enkä silti onnistuisi pohtimaan sitä jokaiselta kantilta. Jatketaan siis kommenttiboksissa! Mitä mieltä itse olet työn ja perheen yhdistämisestä – onko se hankalaa vai ei? Jos on, onko kyse muiden sanelemista raameista vai omista ajatuksista?

Lisää duunijuttuja: 

Raskausviikot 23 & 24: Mahaa ja migreeniä (vaihteeksi)

Raskausviikko 23

Juu eli migreeni taas.

Sama kaava: pe salilla (todella tarkasti, rennosti ja keyvesti tehden) ja sunnuntaina: omituisen kova väsymys. Ma päänsärky alkaa, ti illalla itken jo kun mikään ei helpota ja taju meinaa lähteä jatkuvasti. Torstaina se alkaa vihdoin olla oikeasti pois ja perjantaina olisi taas aamusali.

Ensimmäistä kertaa kuukausiin jätän sen väliin. Ei tee mieli ottaa riskiä. On mulla ennenkin tullut herkästi päänsärkyjä, niihin tottuu kun on huono fysiikka selän ja niskan nikamissa alhaalta ylös. Mutta selvästi tämä raskaus on nyt saanut homman entistä enemmän sekaisin. Pitää miettiä tarkkaan mitä tässä uskaltaa urheilla.

Sen verran järkeä mullakin on päässä että tajuan ottaa iisisti. Ei mun tarvitse nyt sitten urheilla jos tämä on tulos. Nämä migreenit ja niiden aiheuttama kipu ja sen myötä voimakas syke, huonot unet ja stressi ovat varmasti pahempaa kuin lihaskunnon rapistuminen ja muutama (haha) ekstra kilo.

Jatkan sopivan urheilulajin etsimistä käymällä Ykkösen kanssa vaunulenkillä. Hänellä nukenvaunut, minulla vain heiluvat kädet. Se on ihanaa.

Raskausviikko 24

Nyt on sellainen vaihe, etten ihan oikeasti täysin muista aina missä viikolla milloinkin menen. Mietin korkeintaan, että jaha, neljän kuukauden päästä olisi laskettu aika. Se tuntuu vielä tosi kaukaiselta.

Migreenin jälkeen elämä helpottaa taas, tosin se sama flunssa kummittelee edelleen. Tuntuu että jatkuvasti saa olla lepäämässä, vaikka ei tekisi mitään kummallista. Levätään sitten.

Alan suunnata ajatuksia enemmän ja enemmän tulevaan. Tajuan töitä olevan alle 3kk jäljellä, ja että kohta on kevät, kesä, synnytys. Synnytys! Aagh, ei mennä siihen vielä. Saan neuvolassa nopean infon siitä mitä se homma nykyään on. Tai lähinnä siitä missä se nykyään tapahtuu.

Mietimme vaunuja, paljonkin. Tämä vauva syntyy ihan erilaiseen mestaan kuin aiemmat cityvauvat ja on syytä oikeasti miettiä miten vaunut kulkevat. Käytetyt kiinnostelee, mutta toisaalta mielessä on sellainen “kun nyt tässä viimeistä kertaa ollaan ja ei ole mitään rajoitteita niin..” -ketju joka päätyy markkinoiden kalliimpien ajatteluun.

Kivuista ja niiskutuksista huolimatta maha jatkaa reipasta kasvuaan, ja tyyppi selvästi voimistuu päivä päivältä. Potkut alkavat olla videoitavaa kamaa (toki niitä ei koskaan juuri silloin tule yhtäkään) ja välillä tunnen jo ihan selvästi jalkaterän nahkaa vasten. Mietimme nimeä, vaikka oikeasti kutsumme häntä jatkuvasti sillä yhdellä nimellä josta olemme jo kymmenen vuotta oikeasti puhuneet ja seitsemän vitsailleet. Että säästetään tämä sitten [nimi]lle.

Ehkä olet nyt siis oikeasti tulossa, sillä nimellä millä olemme sinua aina kutsuneet.

(Pidätän kuitenkin vielä oikeuden muuttaa mieltäni, niin kuin Kakkosenkin kanssa kävi.)

Kaikki raskausviikot-sarjan jutut:

”Otan osaa” ja muut ei-hyvät vastaukset vauvauutisiin

30 Permalink

Olin osannut varautua siihen että kolmas lapsi ei enää kirvoita kovin innostuneita hurraa-huutoja. Ystävälläni on neljä lasta ja muistan kuinka hän kertoi että neljännen kohdalla vastaukset alkoivat olla jo melko raflaavia. Tiedättehän, luokkaa “ette sitten osaa pitää housuja päällä vai, heh heh” tai ”no voi hyvänen aika, eikö teille mikään riitä”.

Kyllä täällä Suomessa on kuule totuttu siihen että lapsia hankitaan kaksi, sopivalla ikäerolla. Sellainen 2-3v välissä.

Se että lapsia voidaan toivoa vielä sen kahden jälkeenkin (tai ei ollenkaan ensimmäisen jälkeen) tai vaikkapa pienellä ikäerolla on kaikki ikään kuin lupa huomauttaa että oho, teitte sitten noin!

Minun kohdallani tässä on paljon itse aiheutettua. Olen käsitellyt vauvatoivetta julkisestikin, mutta kääntänyt sen aina sellaiseksi “ei meille kyllä enää koskaan” – eetokseksi koska aihe oli liian vaikea edes itselleni ymmärtää. Tajuan kyllä, että yllätimme! Silti, pakko myöntää että tuntuu pahalta ihmisten reagoidessa hölmösti. Tilanteessa kerrotaan kuitenkin jotain todella herkkää, vähän salaista ja usein aika tuorettakin tietoa.

Ennen kuin vatsaa näkyy ja mikään on vielä tuttua, sitä paljastaa jo muille sanallisesti jotain todella yksityistä.

Pääosin olen saanut kuulla pelkkää ihanaa, yllättynyttä iloa. Myös töissä, jota aluksi jännitin. Sain varauksetonta iloa ja onnea meidän puolesta, se on ollut ihanaa! Mutta sitten on ne muut kommentit, joita ilmankin olisi voinut olla.

Hämmentynyt ja lievästi tuomitseva “oikeesti?” on tullut muutaman kerran, ja pari kertaa on kysytty heti ensimmäisenä ”oliko vahinko” (ei todellakaan ollut). “Voi ei” ja “otan osaa” ovat nekin listallani huonojen vastauksien joukossa.

En myöskään tälläkään kierroksella arvosta sitä ajatusta, että asiasta saisi kertoa vasta tietyssä kohdassa. “Ai te olette siis jo käyneet siinä 12. viikon ultrassa!” Ei olla. Kerroin nyt vain sulle jo aikaisemmin koska olen sellainen. “Ai sä olet vasta niin alussa, no sittenhän ehtii tapahtua vielä vaikka mitä” on klassikko, jonka tarkoitusperästä tai tarpeellisuudesta en ole lainkaan vakuuttunut.

Tietysti on turha onnitella tai innostua kun sehän varmaan menee vielä kesken.

 

Ultrakuva, jonka jakamista blogissa jännitin. Sanooko kaikki ”mitä helvettiä?”

En halua moittia yksittäisiä ihmisiä näistä kommenteista, eivät he sillä pahaa tarkoita. Jos joku itsensä tästä tunnistaakin, tiedä etten osoita sormella tai kanna kaunaa. Yllätin teidät eikä ollut aikaa valmistella soveliasta vastausta! Kestän kyllä!

Sitäpaitsi näkisin että reaktioissa piilee enemmänkin omat ajatukset takana, uskon että reaktio kertoo hyvinkin mitä ihminen itse ajattelee omasta lisääntymisestään. Jos omalle kohdalle kolmas tuntuisi ihan katastrofilta, voi olla vaikea pomppia ilosta. Tai jos on juuri käynyt läpi valtavan surun, ei halua osallistua ehkä toisen hehkuvaan iloon.

On joukossa ollut muutama spontaani “mä olen niin kateellinen” – huokaisukin, mikä saa minut entistä enemmän uskomaan että raskausuutinen on ihmisen aivoissa suora väylä oman tilanteen miettimiseen.

Sen vain halusin vinkata, että kun joku kertoo sinulle (erittäin herkässä tilassa) ison ja tärkeän salaisuutensa, yritä hetken ajan tutkailla kertojan ilmettä, sanavalintoja, olemusta. Miten hän itse suhtautuu tähän?

“Kuuluuko onnitella vai pahoitella?” on hyvin harvoin tarpeeellinen tai hyvä kysymys. Jos ihminen tuntee sinut riittävän hyvin kertoakseen epätoivotusta raskaudesta, sinäkin ehkä tunnet hänet niin hyvin että osaat sen jo aavistaa. Jos et tunne häntä niin läheisesti, hän tuskin kertoisi asiasta sinulle.

Jos et ole varma, onnittele.

Onnittelu on kaikissa tapauksissa melko varma vastaus. Jos päässäsi jotain muita vastauksia risteileekin, meissä ihmisissä on se hieno ominaisuus että voimme jättää ne paskimmat vastausvaihtoehdot sanomatta.

Ja hei nyt kun tähän vinkkaamisen malliin pääsin niin loppuun vielä yksi timanttinen vinkki talteen jatkon kannalta: raskaana olevalta ihmiseltä ei ole koskaan tarpeen tiedustella “paljonko olet lihonut”.

Ellei halua saada turpaan.

30 Permalink