Tämä vauvavuosi on kaikin tavoin erilainen kuin aikaisemmat, ja suurin ero olen minä. Jossain välissä lasten kasvaessa käsitykseni ajasta on tainnut muuttua, sillä nyt olen tuskallisen tietoinen siitä miten nopeasti päivät muuttuvat vuosiksi.
Saan itseni viikottain ellen jopa päivittäin kiinni huokailemasta haikeana sitä kuinka tämä kaikki ihana pian loppuu. Samalla tavalla kun jotkut (minä) alkaa viimeistään kesäkuussa miettiä, että parin viikon päästä alkaa heinäkuu, sitten kohta se on jo elokuu ja on sitten tämäkin kesä ohi, lehdet tippuu ja aamut jäätyy ja on vain pitkä pimeä talvi edessä.
Nyt sama etukäteishaikeus toistuu tämän viimeisen vauvavuoteni kohdalla. Kolmonen on nyt seitsemän kuukautta vanha ja olen alkanut laskea kuukausia vuoden rajapyykkiin, jolloin kuvitteellisesti kaikki kiva loppuu (muistelisin että vuoden täyttäneen tahtopakkauksen kanssa on jo melko eri asia olla kotona) tai ainakin lähtölaskenta töihin paluuseen alkaa.
Iltapäivän kävelyllä aurinko paistaa ihanasti naamaan ensimmäistä kertaa kuukausiin ja ajattelen että ihan kohta minä olen sitten taas töissä ja tämäkin tämmöinen lorviminen loppuu. Aamulla mietin että tänään voisi kyllä olla hyvä nukkua päikkärit, kun kerran vielä voi. Keskipäivän treeneissä nautin punnertamisen helppoudesta ja harmittelen sitä että kohta sitten taas on ihan rapakunnossa kun urheilu päivisin loppuu.
Kaikki ihana loppuu!
Rakastan näitä aikatauluttomia päiviä. Rakastan mahdollisuutta käydä kävelyllä kesken päivää, parhaimmillaan muiden äitien kanssa. Rakastan tätä että minulla on tilaa ja aikaa ajatella (tai olla ajattelematta!) En ole valmis palaamaan töihin, huomaan ajattelevani. Vaikka hyvänen aika, siihen on vielä ikuisuus aikaa.
Vauvavuoteni kesässä on menossa heinäkuu ja minä suren jo talvea.
Luulen että tämä on kokemuksen tuomaa tuskallista tietoisuutta ajan kulumisesta, toisaalta sitä että tiedän tämän olevan viimeinen kerta. En joudu kantamaan mukanani taakkaa siitä että tätä valvomista ja hampaiden tekoa tehdään ehkä vielä joskus, sillä tiedän että sitäkin tehdään nyt viimeistä kertaa. Jaksan heilutella vaunuja, taputella pyllyä ja imettää yöllä vielä kerran (vaikka ei pitäisi) kun tiedän ettei tätä kovin kauaa kestä.
Kävelemään opitaan enää kerran, ensimmäinen sana (“hei”) meni jo. Yritän imeä kaiken hyvän muistini sopukoihin ja antaa huonojen hetkien mennä virtana ohitseni.
Yritän nauttia tästä kesästäni niin kuin se ei koskaan loppuisi, juuri siksi että tiedän se lopulta loppuvan ihan liian pian.
Tajuan että nyt minä vihdoin pystyn siihen: “nauti nyt kun ne ovat pieniä” on ensimmäistä kertaa koskaan lause, jonka käskyä voin noudattaa. Minä pystyn nauttimaan tästä kaikesta, koska tämä on helppoa. Ei ole toista pientä vaatimassa apuja, ei ole seuraavaa tulossa. Vauvani on joustava ja sen saa helposti tyytyväiseksi.
Ennen kaikkea tiedän miten nopeasti kaikki muuttuu, myös ne huonot hetket – tiedän jaksavani tämän. Päivät ovat pitkiä ja vuodet lyhyitä, sanovat, ja ovat niin oikeassa.
Lue myös: Ei ole aina pakko nauttia ”nyt kun ne ovat pieniä”