Imetin juuri Kolmosen päiväunilleen. Hän nukahti rinnalle, havahtui vähän vaunuissa mutta nukahti uudelleen. Hän on vuosi ja kaksi viikkoa vanha.
Vielä kuukausi, pari sitten ajattelin tippa silmässä että oi onnea, vauva nukahti rinnalle rauhallisena ja tämä on kyllä parasta ikinä. En ehkä lopeta imettämistä tällä kertaa ollenkaan, tai vasta joskus pitkän ajan päästä!
Arvaamattani ajatus on muuttunut ihan muutamassa viikossa. Imetyskerrat ovat vähentyneet, nyt niitä on yleensä kolme päivässä, joka ennen oli se minimi. Rinnat ovat muuttuneet. Ne palvelevat nyt samoista vanhoista lähtökuopistaan (kirjaimellisesti) eivätkä ole jatkuvasti normaalia täydemmät, valmiina syöttämään.
Imetysrintsikat roikkuvat tyhjinä päällä ja kaivan vaatevarastostani entistä enemmän ei-imetyskelpoisia vaatteita päälle, koska eihän se nyt välttämättä tarvitse tässä päivällä, voidaan mennä ilmankin.
Tuntuu että olen saanut itseni, rintani ja vaatteeni takaisin vaikka imetys vielä jatkuu. Kun lapsi tulee rinnalle, alkaa maitoa muutamassa minuutissa tulla eikä mistään tule ylivuotoja. Jännä: rinnat ovat itse asiassa nyt äärimmäisen hyvin toimivat imetykseen ja samalla se yhtäkkiä tuntuu ehkä hivenen vähemmän tärkeältä kuin ennen.
En ajattele mitään näistä asioista aktiivisesti mutta huomaan että olen aloittanut prosessin jonka lopussa imetys loppuu. Se ei herätä minussa mitään tunteita, vaikka vasta kuukausi sitten olin aivan vakuuttunut että tätä jatketaan vielä pitkään. Tältä tuntuu kun jokin asia kohtaa luonnollisesti seuraavan vaiheen, se vain tapahtuu!
Vielä en siis ole imetystä lopettamassa mutta veikkaan että pikkuhiljaa se muuttuu vähemmän tärkeäksi meistä kummallekin.
Imetys on minulle tosi tärkeä osa vauva-aikaa ja olen todella kiitollinen että se on kaikkien kanssa onnistunut näin hyvin. Ykköstä imetin 6,5kk, Kakkosta 11kk ja Kolmonen sai ainoana lapsenamme sen 6kk täysimetyksen ja kolkuttelee nyt enkkoja yli vuoden ikäisenä. Silloin joskus, aikoja sitten, myönnän ajatelleeni että taaperon imettäminen olisi jotenkin omituista.
Nyt tiedän paremmin, ei se taaperon imettäminen ole omituista. Ei vuoden ikäisen, kahden tai kolmenkaan. Jokainen äiti imettäköön omaansa niin pitkään tai lyhyesti kuin haluaa. Tai olkoon imettämättä.
Suomessa imetetään alle suositusten – mutta silti melkein kaikkia imetetään
Suomessa enää 9% puolen vuoden ikää lähestyvistä vauvoista on täysimetettyjä (lähde: THL raportti 8/12 Imeväisikäisten lasten ruokinta Suomessa vuonna 2010) WHO:n suosituksen ollessa (globaalisti) 6kk täysimetystä ja imetystä kahden vuoden ikään tai sen yli. (lähde: esim alla oleva kuva). Onneksi kuitenkin alle kuukauden ikäisistä vauvoista jopa 92% oli tuon raportin mukaan ylipäänsä imetettyjä, minusta tämä on ihan iso luku! Hyvin vähän on siis vauvoja jotka eivät saa lainkaan äidinmaitoa.
Imetyksen edut ovat kiistattomat, sekä heti vauvan syntymän jälkeen että myöhemmin.
Itse asiassa niin kiistattomat, että imetyksen puolesta kampanjoidaan, joskus voimakkaastikin. Harmillisesti moni äiti kokee sen niin että imetykseen painostetaan ja että korvikkeen valitsemista paheksutaan.
Koomisesti vanhempaa vauvaa imettävä saattaa kuitenkin alkaa saada jo kummeksuvia katseita ja töksäytyksiä, et kai sä vielä imetä, anna sille jo jotain oikeaa ruokaa!
Joskus tuntuu että kulttuurimme sanoo ”imetä, mutta älä liian pitkään” ja antaa ymmärtää että on ylipäänsä mahdollista tehdä asiassa valintaa – tai että imetysasiat kuuluisi kellekään muulle kuin vauvan vanhemmille.
Olen miettinyt mikä mun asenne tähän kaikkeen on. Lyhyesti se taitaa olla tämä: Imetys on hienoa ja tarvitsee onnistuakseen hirmuisesti tukea ja kannustusta, eikä yhtään syyllistämistä. Mutta imettäminen ei ole yhtä kuin vanhemmuus, tai edes kovin suurta osaa siitä. Se on tapa ruokkia vauva.
Imetys ei aina mene ihan käsiä heilutellen, jos koskaan. Toisille se ei onnistu ikinä, vaikka miten pumpataan, itketään ja yritetään. Imetys on helpoimmillaankin alusta asti opeteltava taito, jossa saattaa tulla niin yllättäviä esteitä matkaan ettei edes imetysohjaaja saa niitä heti kuntoon – tsekkaa tästä ihana teksti Happy Milk Maman tuoreimmalta taipaleelta.
Siksi pidän tosi hyvänä että tuetaan, kannustetaan ja ohjeistetaan imettämään. Uskon että moni haaste ratkeaisi kun tietämystä olisi enemmän. Oma imetystaipaleeni Ykkösen kanssa olisi varmasti voinut jatkua pidempään jos olisin silloin tiennyt että menossa oli ehkä 6kk tiheän imun kausi, jonka yli voi kiivetä. Olisin saattanut jaksaa yrittää jos olisin tiennyt että se on mahdollista.
En kuitenkaan missään asiassa usko painostukseen, en edes rivien välistä sellaiseen. Se saa vain ihmisen väistymään kauemmaksi, suojaamaan itseään. Puhutaan imetysfanaatikoista, mutta en minä kyllä sellaisiakaan ole kohdannut. Joskus vain imetyksestä puhuminen ylipäänsä leimaa ihmisen fanaatikoksi.
Herkkä aihe, vaikea keskustella. Siksi olen sitä välttänytkin.
Tämän vuoden olen yrittänyt itse vain imettää vauvaani ja olla juurikaan puuttumatta imetyskeskusteluun, mutta juuri kun mietin asiasta kirjoittavani huomasin käynnissä olevan kansainvälisen imetysviikon!
Se sai minut pusertamaan tämän kaiken nyt ulos itsestäni, puolikkaita ajatuksia valmiina hyökkäyksille. Haluan kertoa oman tarinani, ottamatta kantaa muiden tarinoihin. Sanoa teille että kyllä kannattaa ehdottomasti imettää jos se vain onnistuu, se on ihanaa! Mutta jos se on ihan kamalan vaikeaa ja yrityksistä ja tuesta huolimatta kaikki itkee, älkää kiusatko itseänne. Pullosta ruokkiminenkin on ihanaa!
Päätän tämän polveilevan ajatukseni toivotuksiin imetysviikon kunniaksi:
Onnea kaikki te jotka pystyitte imettämään, jokainen tippa on bonusta!
Te joille se ei toiveesta huolimatta onnistunut, halit.
Kiitos kaikki te, jotka käytätte aikaanne vapaaehtoisina muiden imetystä tukien.
Imetys on best (niin kauan kuin se on best)!