Pysäyttäkää painokoneet! Se tapahtui: Kolmonen siirtyi yksiin päiväuniin.
Minähän yritin sitä jo joskus 10kk kohdalla hänelle ehdottaa kun alkoi mennä hermot päiväunitaistoihin, joita oli jo pari kuukautta käyty. Se ei hänelle sopinut. Aina jos aamupäikkärit jäi välistä, lounasunet oli entistä huonommat.
Niitä uniahan on sittemmin harjoiteltu ihan huolella ja sanoisin että about kaikki kikat on kokeiltu. Nukutus ilman imetystä / imetyksen kanssa; unet sängyssä / rattaissa; liikkumattomissa vaunuissa / liikkeellä. Suhinat, kohinat, pistäytymiset, äidin t-paidat ja laululorut. Hermoromahdukset ja itkuiset vaunulenkit – edes ne eivät auttaneet.
Neljä, viisi kuukautta itkettyäni sitä ettei hän nuku päiväunia, kokeilin vielä yhtä vaihtoehtoa: luovutin. Tilanne parani heti merkittävästi! Tyyppi ei vieläkään ”pitkiä uniaan” nukkunut juuri koskaan yli kolmea varttia, tunnin kestävä lounasuni oli aina hyvä päivä, mutta erona entiseen minä olin semi ok asian kanssa.
Nyt tässä vuoden jälkeen asiat alkoi itsekseen hieman parantua asiat ja se tunnin pätkä alkoi olla jo aika normaali, jopa puolitoista. Kaava oli aina sama: jos aamussa nukuttiin se vartti, lounasuni oli hyvä, tunnin. Jos aamun uni jäi pois tai jatkui liian pitkään, lounasuni oli 20-45min tai sitä ei tullut ollenkaan.
Sitten Kolmonen päätti kai itse että nyt tämä pelleily saa riittää. Mitään muuttamatta, samoilla rytmeillä ja kikoilla kuin aina hän vaan ei enää nukahtanut aamuisin, mutta nukahti hyvin klo 12 – ja nukkui puolitoista tuntia. Kehitys on jatkunut pari viikkoa ja tätä kirjoittaessani mietin uskallanko sanoa ääneen:
Nyt hän nukkuu öisin 19.30-07 ja päivällä 12-14 (tai pidempäään).
HURRAA HURRAAA HURRAAA maailman parasta! En osaa sanoin kuvailla miten ihanaa on kun ei tarvitse ajatella että ”mulla on 45minuuttia aikaa ja sen jälkeen kaikki on plussaa”. Nukuin esim eilen päiväunet koska arvasin että ehdin tehdä vielä muutakin, ja ehdinkin!
Vaikka päiväunet on aika pieni asia pandemisen maailman keskellä, kyllä sillä iso vaikutus on yhden pienen ihmisen elämään. Kun saa sen hetken päivässä varmasti omaa aikaa, rauhaa ja töitä. Mutta sitten kun sitä ei ikinä saanutkaan, huh.
Samassa rytäkässä rakas taaperoni on ottanut agendalleen laittaa kaiken muunkin kuntoon: se syö hyvällä ruokahalulla ja taitavasti lusikkaa ja haarukkaa käyttäen, menee mielellään potalle (tosin ei sinne mitään saa mutta pyyhkiminen on silti aina kivaa) ja nukahtaa lähes itse iltaisin.
Eilenkin Insinööri nukutti Kolmosen, ihan muuten vain. Ei ollut enää niin että minä olen jossain ja siksi on pakko tehdä näin ja toivotaan että se nukahtaa vaan sen vaan voi nukuttaa kumpi vain. Minun nukutusvuorolla hän syö, ja kääntyy jossain kohtaa pois rinnalta ja haluaa sänkyyn. Jää sinne hereillä ja nukahtaa. Insinöörin nukutusvuorolla hengaa muutaman minuutin sylissä, ja lasketaan sitten sänkyyn. Jää sinne hereillä ja nukahtaa.
(Mummin nukutusvuorolla ilmeisesti kikatellaan sängyn pohjalla puoli tuntia kunnes uni voittaa, mutta sallitaan tämä.)
Kuulin aina tarinoita näistä lapsista mutta en olisi arvannut että sellainen voisi vielä meiltä löytyä. Itsestään nukahtava lapsi! Muiden kanssa nukahtava lapsi! Tätäkään vapauden tunnetta en voi sanoin kuvata. Kun kaikki minun elämässäni ei olekaan hänen aikataulunsa ympärillä.
Kyllä se on kuulkaa niin että taaperot on maailman ihanimpia mutta täysiä yöunia JA kahden tunnin päiväunia nukkuvat taaperot on vielä maailman ihanimpiadihanimpia söpödöpö lussukoita.