Meillä oli torstaina Insinöörin kanssa jo 15. hääpäivä, hyvä me! Vuodet vierivät nykyään kyllä eri tavalla kuin nuoruudessani, vastahan me juhlittiin isosti 10v hääpäivää! Tässäpä onkin pitkän parisuhteen ensimmäinen salaisuus: ole jo niin vanha, että vuodet vaan menee sen enempää miettimättä. Ehe ehe.
Oikeasti olen kyllä miettinyt tätä kysymystä, koska sitä välillä multa kysytään. Koen vastaamisen vaikeaksi: no en minä tiedä ja ollaanko me nyt jotenkin oltu pitkään ja katsotaan nyt. Eikä meillä todellakaan aina ole ihanaa, super rakastunutta menoa, eikä nämä 18 yhdessä elettyä vuotta ole aina helppoja olleet.
Itse asiassa, en tiedä onko meillä ollut yhtäkään täysin helppoa vuotta? Ehkä vuosi 2023 ainakin oli, sen vietimme Insinöörin ollessa hoitovapaalla ja asuttiin hetki Espanjassa. Silloin oltiin niin selvästi samaa tiimiä, että oli helppo puhaltaa aina yhteen hiileen. Ei ollut vauvavuotta tai raskautta, hirveitä työpaineita, eikä tarvinnut myöskään päättää remontointiin tai rakentamiseen liittyviä asioita, huh huh sentään.
Puhuttiin tästä kysymyksestä myös kahdestaan kun oltiin Porvoossa hääpäivää viettämässä. Mietittiin, että aika paljon kyse on ”pitkästä perspektiivistä”: että hyväksyy huonot ajat mukana kokonaispakettia, ja ymmärtää, että pitkään suhteeseen mahtuu pitkiäkin aikoja, vaikka kokonaisia vuosia, jolloin yhteys ei ole ihan priimaa.
Sitten on toki se ainainen puhuminen: jos ei kerro toiselle, että joku hiertää, jää aika nopeasti hiertelemään yksinään ja sieltä on vaikea rakentaa yhteyttä toiseen.
Meidän suhteen karikoita on se, että jäädään liian helpolla kumpikin yksin, eikä muisteta olla tarvitsevia toisiamme kohtaan – täällä riittää niitä tarvitsijoita ihan muutenkin niin joskus on helpompi olla vain tehokas työkaveritiimi ja jättää kumppanitarpeet sivuun. Pärjäämme vähän turhan hyvin ilman toisiamme.
Meidän hyviä puolia taas on sellainen pitkäpinnainen lempeys ja hyvä tahto toista kohtaan.
Ihan hirveimpinäkin aikoina ollaan tahdottu toisillemme hyvää, ja tahdottu jatkaa vaikka suussa on ollut sapen makua. Sellaista sitkeyttä tarvitaan minusta enemmän kuin mitä yleinen puhe tällä hetkellä ruokkii.
Meitä pitää yhdessä myös vahva yhteinen arvopohja, se, että Insinööri on niin lempeä (minä olen niin tulinen, että toisen samanlaisen kanssa olisi jo ovet ehkä paukkuneet) ja minä toisaalta hyvä tunnistamaan kun ilmapiiri muuttuu ja tarttumaan toimeen, eli puhumaan.
Myös musta huumori ja aivan kauheat petrinygårdmaiset läpät yhdistää meitä, tän huomasin taas Porvoossa! Tää on kans sellainen salainen sudenkuoppa suhteelle, kun ei sitä helpolla tajua, ettei oman suhteen peruskiviä (huonoa läppää) voi välttämättä pitää yllä lasten kanssa hengaillessa.
Siksi hyvään suhteeseen kuuluu minusta myös pariskunnan kesken jaetut salaisuudet, sellaiset hetket, joita ei voi eikä edes halua jakaa muiden kanssa. Niitä voi sitten vinkkailla toiselle ehkä kesken pyykinpesun ja ylläpitää sitä fiilistä, että kaiken tän alla on me, vain me.
No niin tää kaikki tuntuu tosi typerältä, koska en mä tiedä: tässä me nyt vain ollaan. Rakastetaan ja ollaan, ei olla sen kummoisempia. Kysykää multa tätä uudestaan 15 vuoden päästä, tehtiin sinne tosi ihanat suunnitelmat ja haavelistat viikonloppuna, enkä malttaisi odottaa sitäkin elämänvaihetta!
