Tasan viikko takana Kaliforniaa.
Ollaan urheiltu, juotu viiniä, otettu aurinkoa, pötkötelty ja kävelty hiljakseen. Tämä kaiken peittävä löysyys oli juuri se mitä tarvitsin.
Matkailun hyvä puoli on ehdottomasti se ettei voi tehdä mitään niitä “järkeviä” juttuja joita kotona tekisi, joten tulee levättyä normaalia enemmän vaikka väkisin. Ei ole tiskejä ja pyykkejä (omia, tämä muiden kotona puuhaaminen ei tunnu yhtään niin pahalta), autotallin varastoröykkiöihin ei törmäile, työpöydän järjestelyä ei voi tehdä ja niin edelleen.
Kun tekemättömät työt eivät koko ajan näy, niitä ei edes ajattele.
Blogijutut ovat häipyneet päästäni ja laskut jäävät maksamatta, sisustuspäätökset tekemättä ja meilit vastaamatta. Olemme aivan kertakaikkisesti jättäneet kaiken tekemättä. Se on harvinaista, ja ihanaa.
Tämä aiheuttaa minulle myös vaikeita tunteita ja paikallaan polkemista, erityisesti aamuisin. Tuskastuttaa pelkkä oleminen, en tajua kuinka toiset voivat vain olla ja lojua. Tai no, rannalla osaan minäkin lojua. Aurinko lataa mun akkuja aivan eri tavalla kuin sisätilan sohva.
Siellä auringossa lojuessa ehtii rentoutua ja miettiä juttuja. Kuten vaikkapa sitä, että mitenhän minä oikein kestän taas omaa arkeani parin viikon päästä?
Täällä nukumme yhdeksän tunnin rauhallisia yöunia ja heräämme silti vähän väsyneenä. Torkahdamme usein myös päivisin. Nukun enemmän kuin kuukausiin, ehkä vuosiin ja silti alan pilkkiä ennen kymmentä illalla. Olenko todella näin väsynyt edelleen, selätänkö vielä koko kevään kestänyttä uupumusta?
Jos näin on, niin mitähän käy kun elokuu rytisee päälle ja ihan sama meininki jatkuu? Olen punninnut tulevaa arkeani, asetellut jossain ajatusten alla palasia kohdilleen. Miettinyt, mihin kaikkeen aikani riittää ja mihin haluan sen riittävän. Nähnyt jopa painajaisia kalenteristani, aikatauluista ja ikuisesta ehtisiköhän sen sittenkin tehdä tuossa välissä -tetriksestä.
Kuinka ihanaa olisi vain elää. Herätä, käydä töissä, tulla kotiin ja olla perheen kanssa. Urheilla ja lukea.
Vai olisiko? Kyllästyisinkö? Jos kalenterissani olisi päivittäin tunti tai – hyvänen aika – enemmänkin tyhjää, täyttäisin sen varmuudella jollain uudella. Harrastuksella tai siivoamisella.
Tätä tämä minun kanssani aina on. En pysty olla tekemättä mitään, enkä pidä sitä pahana. Minulle rentoutuminen on jotain muuta kuin pilvien tuijottelua, ja se on ihan ok. Suorittajia pidetään aina vähän ressukoina, ajatellaan etteivät osaa relata. Ei pidä lainkaan paikkaansa! Juuri nyt tätä kirjoittaessani olen rennompi kuin koko aamuna.
Haaste on siinä, että kauniin tasapainon löytäminen tekemisen ja aivan liian paljon tekemisen välillä on joskus tosi hankalaa. Erityisesti kun tekemistä määrittävät myös muut kuin minä itse. Kalenteri, asiakkaat, perhe.
Kaltaiseni puuhatyypin arkijuoksu on kaunis labyrintti, jonka koukerot rentouttavat ja tuovat iloa, mutta joka menee yhdestä väärästä käännöksestä tukkoon. Tarvitsen tekemisen silpun elämääni ollakseni virkistynyt mutta välillä on vaikea erottaa mikä silpuista on kivempi kuin joku toinen ja mikä niistä pitäisi ihan vain rohkeasti jättää tekemättä.
On vaikea erottaa mikä virkistää ja rentouttaa ja mikä vain vie energiaa. Kuormituksen säätely on vaikeaa.
Syksyn suhteen on pakko tehdä jotain pohdintaa, valinnoista en sentään kehtaa puhua. Kaipaan ystäviäni ja omaa aikaa. Töitä on tehtävä, ja haluankin. Podcast houkuttelee hirveästi mutta kaikki järki minussa huutaa ettei siihen ole aikaa. Urheilua ei kannata vähentää ainakaan.
Ei tästä nyt sen selvempää tullut. Lähden maauimalaan jatkamaan pohdintojani.
(voisinkin syksyllä aloittaa uimakoulun!)
Lue myös: