Kirjoitin viime viikolla siltä, kuinka annan nykyään aina välillä asioiden vain olla, siis lasten kanssa.
En jaksa vääntää joka asiasta joka päivä vaan aika usein totean että ihan sama, puen sit sun puolesta kun et itse suostu.
Tekstiä kirjoittaessani tein jännän havainnon. Huomasin että editoin tekstiä melko paljon, viljelin joukkoon lieventäviä asianhaaroja ja disclaimereita.
Halusin että varmasti ymmärrätte että olen silti ihan hyvä äiti ja vältin kaikin tavoin paljastamasta sitä että oikeasti kyse on aika usein ihan puhtaasta laiskuudesta. En jaksa aina olla johdonmukainen (hyvä) vanhempi ja sen paljastaminen tuntui pahalta. Pahemmalta kuin ne kerrat kun olen kertonut siitä että väsyn, menetän hermoni tai masennun.
Sama huokui kommenteissakin.
”Oh, kiitos tuesta! Mä ajattelen monesti näin, mutta muut paheksuvat.”
Aika hullua että pieni lepsuilu tuntuu paljastukselta, jota muut paheksuvat. Tuli nyt sitten mieleen että onkohan optimia laiskempi ja joustavampi vanhempi vähän tabu? Ei niitä laiskuuksia ainakaan hirveästi kylillä huudella. Minun kuplassani vanhemmat jaksavat pestä hampaat joka aamu, käyvät puistossa ja ruokkivat käsipestyt lapsensa terveellisellä ruoalla.
Ei ne anna lasten katsoa kolme jaksoa fort boyardia putkeen samalla karkkia syöden. Ei ne pue kuusivuotiasta, joo ei. Niiden kolmeveet siivoaa omien leikkiensä jäljet ja kaikki syö ksylitolipastillin säännöllisen viiden ateriansa jälkeen.
No meillä käy kaikkea sitä, mitä ei pitäisi käydä. Ei joka päivä mutta aina silloin tällöin. Lepsuillaan, myöhästytään, annetaan olla. Ja sellaista ei musta oikein uskalla kovin julkisesti paljastaa. Tuntuu että jos lapsi ei viimeistään viisivuotiaana tee kaikkea itse, on jossain epäonnistuttu. Lepsuiltu.
Ollaankohan me vähän vaativia ei pelkästään itsellemme vaan myös lapsillemme? Voitaisiinkohan me puskea vähän vähemmän ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan? Ei niitä enää lukiossa tarvitse pukea vaikka kuinka siltä tuntuisi.
Osa kommenteista toi ihanasti esiin myös sen että ison lapsen palveleminen – vaikka se pukeminen – voi olla myös tapa olla lähellä, oma muotonsa hellyyttä. Lapsen kannalta ajateltuna on aika ihana ajatus että aikuinen auttaa tai jopa palvelee väsyttävässä aamussa.
”Lapsi on jo koululainen, mutta silti puen hänet useimpina aamuina, koululainen harvoin enää muuten tulee syliin, joten pukeminen on kiva rauhallinen hetki aamuissa.”
Enkä tietenkään nyt tarkoita sitä että lapsille pitäisi antaa kaikki mitä he haluavat eikä koskaan vaatia heiltä mitään. Mutta kyllä musta joskus tuntuu hullulta miten paljon pieniltä vaaditaan oma-aloitteisuutta ja ratkaisukykyä.
Ja miksi? Vallan, auktoriteetin, perinteen, periaatteen vai sosiaalisen paineen takia? Tuleeko jostakin vanhemmuuden eettinen neuvosto vahtimaan että on kaikki purupinnat pesty ja villaa ihoa vasten?
Musta tuntuu että nostamme joskus ihan tosi pienet asiat turhan tärkeiksi.
Tämä kommentti kiteytti kaiken:
”Jos ei siitä koidu lapselle tai kanssaihmisille haittaa tai vaaraa, niin on lupa antaa olla”.
Todellakin! Pitäähän sitä muodon vuoksi yrittää olla kunnon kansalainen mutta jos homma menee rumaksi niin anna nyt olla vaan.
En minäkään helvetti sentään jaksaisi aamulla pukea ja todellakin ottaisin lämmöllä vastaan palvelun. Vink vink Insinööri.
Onko lasten pakko itsenäistyä niin aikaisin? Onko meidän pakko olla aina niin hemmetin kuuliaisia? Voidaanko välillä olla aivan muina ellun kanoina JA olla tuntematta siitä syvää luterilaista katumusta?
En aio tänäänkään viedä läpi tätä ”nyt siivotaan päivän jäljet” jankutusta. Kerään siihen vielä vähän voimia (ehkä vuoden tai kaksi) ja taistelen nyt nämä taistelut yksi kerrallaan. Haluaisin kovasti saada olla tämä laiska vanhempi ihan rauhassa, ilman muiden (tai omaa) paheksuntaa.
Kerrottakoon loppuun että huhujen mukaan eräs kuusivuotias puki tänään yhdellä kehoituksella omat vaatteensa päälle, vaikka hänen vanhempansa ovat tunnetusti olleet lepsuja jo vuosien ajan. Vahvistan vielä lähteen ennen kuin varmistan tämän todeksi.