En pidä lapsen saamista millään tapaa helppona.
Omat, tuttavien ja ympäröivän maailman kokemukset huutavat niin suurta epätodennäköisyyttä onnelliseen loppuun, että olen saanut itselleni aika kattavan listan erilaisia huolenaiheita. Tätä tekstiä kirjoitan raskausviikolla 9 ja olen viimeksi tänään tsekannut kuinka suuri keskenmenon riski vielä on (2,3%).
Tiedän että on hölmöä ja tarpeetonta olla liian huolissaan. Enkä olekaan aamusta iltaan huolissani, mutta päässäni on ehtinyt viimeisen puolen vuoden ajan vilistä jo satoja eri pelkoja. Tässä parhaimmat, joista osa on jo osoittautunut turhaksi ja osa toteutunut.
Pelkään etten tule raskaaksi, ainakaan ilman lääkkeitä niin kuin yhdeksän vuotta sitten. Pelkään että tulen raskaaksi, mutta se on tuulimunaraskaus. Pelkään että tulen raskaaksi mutta se menee kesken. Pelkään että vauvoja tulee useampi.
Pelkään että joudumme kipeän päätöksen eteen jossain kohtaa raskautta. Pelkään ettei vauvalla ole kaikki hyvin.
Pelkään että ihmiset reagoivat vauva-uutiseen huonosti. Kysyvät oliko se vahinko tai pyörittelevät silmiään – tai etteivät välitä ollenkaan. Pelkään mitä töissä sanotaan.
Pelkään että voin tosi huonosti raskauden aikana; laatta lentää, selkä prakaa ja uni kaikkoaa. Raskausmyrkytys, suonikohjut, liitoskivut, raskausarvet. Pelkään että minusta tulee valtava nyt ja lopullisesti. Pelkään että menetän loputkin mitä tisseistä on jäljellä.
Pelkään synnytystä. Sen vaikeutta ja kipua ja mahdollisuutta ettei kaikki mene hyvin.
Pelkään etten pysty. Että masennus, ahdistus tai en vain osaa. Pelkään ettemme nuku enää koskaan ja pelkään etten kestä univelkaa. Pelkään etten jaksakaan olla kotona, leikittää, syöttää, vaihtaa vaippoja ja hoitaa kymmeniä räkätauteja. Pelkään että vauvalla on koliikki, refluksi, maitoallergia, lonkkaluksaatio tai kaikki yllämainituista.
Pelkään että katkeroidun, masennun, kuihdun. Hitto että pelkään että masennun taas.
Silti, kaikista eniten pelkään ettei hän ole terve, että hän joutuu kärsimään.
Pelkään että uusi vauva on lapsille liikaa. Että Kakkonen jää täysin huomiotta ja Ykkösestä tulee liian itsenäinen. Että he ei eivät olisikaan halunneet pikkusisarta ja että koko hieno tasapaino joka meillä juuri nyt on, hajoaa. Pelkään että eriydymme, erkaannumme, eroamme.
Pelkään että hajoan kun meillä on yhtä aikaa teini-ikä ja eskariuhma. Pelkään etten sovi mihinkään identiteettikoloon ja jään yksin raskauden ja vauvan kanssa.
Pelkään että kadotan itseni. Taas.
Pelkään ettei meillä riitä raha, tiedän jo etteivät makkarit riitä. Pelkään ettei kukaan jaksa enää auttaa meitä.
Pelkään ettei hänellä ole kaikki hyvin, voi että miten pelkäänkään sitä. Pelkään että hänelle tapahtuu jotain nyt, kohta tai myöhemmin. Pelkään että tulen pelkäämään lopun elämäni hänen(kin) puolestaan.
Ja kaikesta tästä huolimatta, olin ja olen niin varma että halusimme vielä, uskalsimme toivoa vielä kerran. Kesällä itkin mökillä helpotuksesta kun teimme päätöksen yrittämisestä. Niin paljon olen ja olemme tätä halunneet, mutta antaneet pelkojemme estää.
Sitä paitsi, nyt kun olemme tässä tunnen kaikkien pelkojen takana omituisen varmuuden siitä että kaikki on hyvin ja tulee olemaan hyvin.
Nyt kun olemme tässä olen edelleen sillon tällöin vähän kauhuissani, mutta ennen kaikkea onnellinen, kiitollinen ja yllättynyt.
Yksi ihme on jo tapahtunut.
Se kuva oli kaunis, oi ihme suorastaan.
Muodon jumalaisen saat.
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait