Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kaikki pelkoni

En pidä lapsen saamista millään tapaa helppona.

Omat, tuttavien ja ympäröivän maailman kokemukset huutavat niin suurta epätodennäköisyyttä onnelliseen loppuun, että olen saanut itselleni aika kattavan listan erilaisia huolenaiheita. Tätä tekstiä kirjoitan raskausviikolla 9 ja olen viimeksi tänään tsekannut kuinka suuri keskenmenon riski vielä on (2,3%).

Tiedän että on hölmöä ja tarpeetonta olla liian huolissaan. Enkä olekaan aamusta iltaan huolissani, mutta päässäni on ehtinyt viimeisen puolen vuoden ajan vilistä jo satoja eri pelkoja. Tässä parhaimmat, joista osa on jo osoittautunut turhaksi ja osa toteutunut.

liplap
Pelkään etten tule raskaaksi, ainakaan ilman lääkkeitä niin kuin yhdeksän vuotta sitten. Pelkään että tulen raskaaksi, mutta se on tuulimunaraskaus. Pelkään että tulen raskaaksi mutta se menee kesken. Pelkään että vauvoja tulee useampi.

Pelkään että joudumme kipeän päätöksen eteen jossain kohtaa raskautta. Pelkään ettei vauvalla ole kaikki hyvin.

Pelkään että ihmiset reagoivat vauva-uutiseen huonosti. Kysyvät oliko se vahinko tai pyörittelevät silmiään – tai etteivät välitä ollenkaan. Pelkään mitä töissä sanotaan.

Pelkään että voin tosi huonosti raskauden aikana; laatta lentää, selkä prakaa ja uni kaikkoaa. Raskausmyrkytys, suonikohjut, liitoskivut, raskausarvet. Pelkään että minusta tulee valtava nyt ja lopullisesti. Pelkään että menetän loputkin mitä tisseistä on jäljellä.

Pelkään synnytystä. Sen vaikeutta ja kipua ja mahdollisuutta ettei kaikki mene hyvin.

Pelkään etten pysty. Että masennus, ahdistus tai en vain osaa. Pelkään ettemme nuku enää koskaan ja pelkään etten kestä univelkaa. Pelkään etten jaksakaan olla kotona, leikittää, syöttää, vaihtaa vaippoja ja hoitaa kymmeniä räkätauteja. Pelkään että vauvalla on koliikki, refluksi, maitoallergia, lonkkaluksaatio tai kaikki yllämainituista.

Pelkään että katkeroidun, masennun, kuihdun. Hitto että pelkään että masennun taas.

Silti, kaikista eniten pelkään ettei hän ole terve, että hän joutuu kärsimään.

Pelkään että uusi vauva on lapsille liikaa. Että Kakkonen jää täysin huomiotta ja Ykkösestä tulee liian itsenäinen. Että he ei eivät olisikaan halunneet pikkusisarta ja että koko hieno tasapaino joka meillä juuri nyt on, hajoaa. Pelkään että eriydymme, erkaannumme, eroamme.

Pelkään että hajoan kun meillä on yhtä aikaa teini-ikä ja eskariuhma. Pelkään etten sovi mihinkään identiteettikoloon ja jään yksin raskauden ja vauvan kanssa.

Pelkään että kadotan itseni. Taas.

Pelkään ettei meillä riitä raha, tiedän jo etteivät makkarit riitä. Pelkään ettei kukaan jaksa enää auttaa meitä.

Pelkään ettei hänellä ole kaikki hyvin, voi että miten pelkäänkään sitä. Pelkään että hänelle tapahtuu jotain nyt, kohta tai myöhemmin. Pelkään että tulen pelkäämään lopun elämäni hänen(kin) puolestaan.

Ja kaikesta tästä huolimatta, olin ja olen niin varma että halusimme vielä, uskalsimme toivoa vielä kerran. Kesällä itkin mökillä helpotuksesta kun teimme päätöksen yrittämisestä. Niin paljon olen ja olemme tätä halunneet, mutta antaneet pelkojemme estää.

Sitä paitsi, nyt kun olemme tässä tunnen kaikkien pelkojen takana omituisen varmuuden siitä että kaikki on hyvin ja tulee olemaan hyvin.

Nyt kun olemme tässä olen edelleen sillon tällöin vähän kauhuissani, mutta ennen kaikkea onnellinen, kiitollinen ja yllättynyt.

Yksi ihme on jo tapahtunut.

Se kuva oli kaunis, oi ihme suorastaan.
Muodon jumalaisen saat.
Kuvan viereen hän merkkas ettei suhun
Päde kuolevaisten lait

JAA
21 Comments
  • koko katras 1,5v, pian 7 ja 9
    tammikuu 24, 2019

    Tuttuja pelkoja parin vuoden takaa… Ja välillä on ollut raskasta, välillä isommat olleet mustasukkaisia kun eivät saa riittävästi huomiota, koko ajan pelko siitä että jollekin lapsista tapahtuu jotain jne. Kuten listasitkin, pelottavia asioita on valtavasti. Sitten on ne hetket kun eskarilainen leikkii taaperon (joka on ärsyttävä yms) kanssa ja antaa leikin lomassa hellän suukon. Tai kun se taapero juoksee luokse huutaen ”haliiiiii”. Hymyt, nauru. Kaikessa rankkuudessaankin pikkulapsiaika on myös palkitsevinta. Vauva-ajastakin selviää, paremmin tai huonommin. Se on lopulta lyhyt aika vaikka unettomina öinä se ei millään muotoa tunnu lyhyeltä ajalta.

    • Valeäiti
      tammikuu 24, 2019

      Kiitos, ihana kuulla näitä hyviä tarinoita ❤️

  • Henna
    tammikuu 24, 2019

    Uutena blogiisi eksyneenä tähän täytyy kommentoida nyt ensimmäistä kertaa 🙂 Meillä oli nuo samat mietinnät kolmosen kohdalla ja etenkin tuo kolahti, että meillä on nyt hyvä tiimi, entä jos kolmas lapsi pilaa sen?

    Ei pilannut, hän on molempien lasten silmäterä, ja vaikka keskimmäinen on ollut mun ”pikkuvauvani” aikaisemmin, hänelläkään ei ollut tässä mitään ongelmaa, päinvastoin, piti vaan muistaa ottaa sisarukset mukaan hommiin.

    Kolmosen syntymän aikaan vanhin oli kuusi ja nuorempi neljä. Tämä 7 kk on sisarusten suhteen mennyt loistavasti. Ja muutenkin mennyt oikein hyvin. Univelka ottaa vähän koville ja se, että vauva ei suostu juomaan pullosta. Ois kiva jo päästä vähän pidemmäksi aikaa pois kotoa, kun tässä on jo 7 kk kökitty 🙂

    Onnea raskaudesta, vauvat on ihmeellisiä ja me selvitään mistä vaan!

    P.s kiva blogi sulla!

    • Valeäiti
      tammikuu 24, 2019

      Ihanaa että oot löytänyt tänne ja tykätä, tervetuloa sekä kiitos! 🙂

      Kiva myös kuulla näitä voittajatarinoita, minäkin kyllä jossain syvällä uskon että parhaiten päin tässä vielä käy ❤️

  • Noora
    tammikuu 24, 2019

    Rehellisesti, kolmosen kanssa on ollut tosi raskasta. Ensin oli se lonkkaluksaatio (ei paha, oikeesti!), sit alkoi korvakierre puolivuotiaana ja väliin vähän nivustyrää. Tyyppi on kolme ja niiden korvien kanssa tapellaan edelleen… Eikä hän ole mikään tyytyväisyyden perikuva muutenkaan, hyvin tulinen tyyppi. 😉 Jo raskausaika oli rankka, sillä olin tyhmänä ajatellut, että tällä kertaa ehdin vähän rentoutua. Eka raskaus meni opiskellessa ja toinen taloa rakentaessa, niin olin mielessäni luvannut itselleni nyt vähän lepoa. Mutta mies katkaisi akillesjänteen ja viimeiset kolme kuukautta olinkin perheen ainut toimintakykyinen aikuinen… Juuri kuntoutui niin, että pääsi ajamaan synnärille kun sen aika koitti. 😉 Ja sitten alkoi ne miehen syöpähoidot, kun kolmonen oli juuri täyttänyt vuoden.

    MUTTA! Olen niin onnellinen, että meillä on tuo kolmonen! <3 Kaikista hankaluuksista huolimatta, paljon enemmän olisin jäänyt suremaan sitä, jos ei olis uskallettu tähän lähteä. Monella tapaa tämä viimeinen kierros on ollut myös kovin eheyttävä. Vaikka pelot on olleet paljon suurempia kuin aikaisemmin, niin ei niistä suurimmat kuitenkaan ole toteutuneet. Ja kaikkien näiden pienempien haasteiden myötä olen saanut paljon varmuutta siihen, etten enää kyseenalaista omia tekemisiäni. En todellakaan mieti, mitä muut ajattelee (mitä esikoisen aikaan tuli tehtyä PALJON). Tunnen lapseni ja tiedän miten tätä hommaa pyöritetään. Ei aina samoin kuin muilla eikä missään nimessä täydellisesti, mutta mitä sitten.

    Ja voi noita veljeksiä (3, 7 ja 9v)! <3 Eilen ne meinasi ottaa toisensa hengiltä auton takapenkillä 10 km matkalla (kesän haave autoilusta euroopassa tuntui todella kaukaiselta…), mutta sitten illalla ne kuitenkin käpertyi kaikki vierekkäin nukkumaan, pienin isojen väliin. <3 Näissä hetkissä pakahdun, onneksi niitä on kolme! Miten pienin ihailee ja kopioi isoveljiään kaikessa, ja isommat välillä innostuvat huolehtimaan pienestä. Miten tärkeitä ne ovat toisilleen, kaikista riidoista huolimatta. Toivottavasti läpi elämän.

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      Huh, teillä on ollut hieman käänteitä! Mahtava kuulla että silti on noin hyvä fiilis, niinhän se kai on että elämä kantaa ja asiat muuttuu hyväksi vaikka mitä tulisi eteen. Siihen luotan! 🙂

  • Maiju
    tammikuu 24, 2019

    Oh, voin niin kuvitella nuo huolet. Meillä on kaksi isompaa(aika samanikäiset kuin teillä) ja kyllähän ajatusta kolmosesta on vähän pyöritelty. Ja joo, kai ne pelot on ne mitkä on saanut meidät luopumaan ajatuksesta. Tai haluan ajatella niin ettei me haluta tarpeeksi, joten näin on hyvä. Kai siellä jossain se kaipaus kuitenkin on kun huomaan, että sun odotusta on ihana ja samalla tosi haikea seurata. Mutta siis onnea ja ihanaa se on<3.

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      Meillä kans pitkään tuntui siltä että jos nämä hassutkin pelot kerran tämän estää niin ehkä ei haluta tarpeeksi – ja sitten yhtäkkiä halusikin enemmän kuin pelkäsi 🙂

  • Nimetön
    tammikuu 24, 2019

    Kauniisti kirjoitettu. Nuo ovat tuttuja pelkoja. Huomasin, että juuri viimeisessä raskaudessa pelot olivat suurimmat. Ehkä se oli se, että oli jo ehtinyt kuulla ja nähdä tuttavapiirissä asioita, jotka olivat menneet pieleen, niin oli tavallaan riskeistä enemmän tietoinen. Etenkin keskenmenoa stressasin ihan siihen asti, että aloin jo pelkäämään ennenaikaista synnytystä! Tuttavapiirissä sattuu nimittäin olemaan useampia pelottavan aikaisin syntyneitä pikkukeskosia. Kuitenkin myös tämä viimeinen raskaus meni yhtä hyvin kuin aiemmatkin (no, jäätävää ja rv 17 asti jatkunutta pahoinvointia lukuunottamatta), synnytys meni jopa paremmin, ja vauva on hurmaava ja terve pieni ihminen. Hän on todellakin se puuttuva palanen meidän perheestä – olen onnellinen että uskalsimme, että nyt vihdoin tuntuu siltä, että tämä meidän perhe on tässä! On hellyttävää nähdä miten suurella rakkaudella isommat sisarukset (3 & 8v) ovet ottaneet hänet vasaan ja millaisia pohdintoja vauvan tulo isommissa herättää. Riitoja ja kriisejäkin on varmasti edessä, mutta eiköhän niitä olisi luvassa ilman tätä kolmattakin lasta!

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      Varmaan just se että tietää jo aika paljon ja on jo saanut paljon, niistä se huoli mulla just syntyi! Viimeinen lause myös niin totta, riitoja ja hankalia tilanteita on kaikissa komboissa 😀

  • Taija
    tammikuu 24, 2019

    Voi kun tuo kaikki pelkääminen on tuttua, kuuluu kai asiaan.. Mulla on yksi keskenmenokin takana. Mutta silti kaikesta huolimatta mulla on niin vahva usko ja luotto siihen, että juuri tämä vauva haluaa meidän perheeseen, hän on meidät valinnut ja kaikki sujuu hyvin <3

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      Ihanaa että olet löytänyt tommosen varmuuden, mullakin sen alkaa tässä viikkojen kertyessä kasvaa! <3

  • Satu
    tammikuu 24, 2019

    Tuttuja pelkoja 💜

    Meillä 5v, 9v ja 11v. Meillä kolmosen kanssa meni ihanasti synnytys ja vauva aika, mulle se oli elämän parasta aikaa. Kaikki turha jäi ja piti vaan keskittyä omaan laumaan. Opin nauttimaan siitä. Kukaan ei enää neuvonut tai ohjeistanut, vaan meidän perheen tyyliin luotettiin. Nyt lapset ovat tiivis kolmikko joka riitelee paljon mutta nukkuu vierekkäin. Isot hoitaa pienintä ja voin jättää heidät välillä kolmisin. Olemme rakastavaisia miehen kanssa edelleen ja huippu tiimi.

    Onnea matkaan teidän viisikolle💜

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      <3 ihanalta kuulostaa!

  • Villis
    tammikuu 24, 2019

    Huh! Kiitos avoimuudesta. Meillä odotetaan adoptiolasta, ja kyllä, pelottaa. Olo tosi helpotti hiukan tekstisi lukemisen jälkeen, mutta en voinut olla listaamatta omia painajaisiani postaukseen, tänne: avojaloinsite.wordpress.com

    Rauhaisaa odotusta ja kiitos blogista!

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      olipa kiva lukea eri tilanteesta ajatuksia, kiitos! Toi on varmasti myös tosi jännittävää ja ihan omien huolien paikka tosiaan. onnea odotukseen teille 🙂

  • Yksis
    tammikuu 26, 2019

    Voimia jokaiselle päivälle… tieto lisää tuskaa – ihan oikeesti ja mitä vanhemmaksi ehtii elämään sitä tietoisempi on kaikista niistä asioista jotka voi mennä pieleen. Noin keskimäärin kuitenkin valtaosa raskauksista sujuu hyvin ja ne vauvatkin on kai useimmilla ihan jees. Ajatuksissa mukana…

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      Näin se on. Pakko muistaa että pääosin kaikki menee elämässä yleensä hyvin.

  • Sanni
    tammikuu 26, 2019

    Tuttuja ajatuksia kolmosen odotusajalta. Ja jotenkin se huoli on seurannut sittemminkin mukana – erilaisena kuin ennen. Ehkä se johtuu siitä, ettei itse ole enää ihan nuori. Ja tietää jo kokemuksestakin, että kaikenlaista voi sattua.

    Ja tuntuu myös melkein liian suurelta onnelta, onnenkantamoiselta, että meillä on kolme tervettä, elävää, eläväistä lasta. Voiko näin suurta onnea olla? En ole missään määrin taikauskoinen enkä muutenkaan minkäänlaisiin uskomuksiin taipuvainen, mutta myönnän, että vuosien aikana välillä mieltä on kaihertanut sellainen absurdi ja määrittelemätön pelko.

    Sellainen Koskelan Akselin pelko: että ”ei se ohi mene, kun kolme on”. Ihan hölmöä. Viisainta olisi vain keskittyä nauttimaan elämästä. Mutta ehkä jonkinlainen huoli tulee vanhemmuuden myötä vähän niin kuin tehdasasetuksena.

    Eikä se ainakaan ole vähentynyt näinä vuosina kun etenkin nuo isommat ovat jo tuolla ulkona maailmassa omin nokkineen ja tekevät aamusta iltaan hengenvaarallisia asioita. Kuten pyöräilevät liikenteessä ja hyppäävät hevosella esteitä. Huoh.

    Mutta. Olen niin onnellinen, että tuo kolmaskin lapsi on meille kaikista peloista ja huolista huolimatta tullut. Lapset ovat nyt 6-, 11- ja 14-vuotiaita ja ihan mahtava trio sekä kimpassa, parivaljakoina että kukin yksilöinä.

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2019

      Just toi; tietää tavallaan liian paljon että voisi olla ihan huoletta. Toisaalta, kyllä mä löydän itsestäni myös sellaisen varmuuden että kun on nähnyt monen asian menevän lopulta ihan hyvin nii ei niin paljon enää pelota. Ristiriitaisia hommia 😀

  • KML
    helmikuu 3, 2019

    Mulla tuli itku tätä lukiessa. Oisin voinut kirjoittaa tämän itse. Toki erona että mulla on yksi lapsi ja toista olemme peloista huolimatta kaivanneet. Keskenmenoja olen kokenut ja nyt edessä koeputkihedelmöitykset.

    Sinä vaan osaat pukea tunteet sanoiksi, sulla on kirjoittamisen lahja. Ja arvostan että tuot esille nämä vanhemmuuden raastavimmat tunteet, niiden hyvien lisäksi.

    Itsehän ensimmäistä odottaessa kuvittelin vain vaaleanpunaisia hattaroita vanhemmuudesta. Sitten tunsinkin kauan olevani huono kun tunnenkin niin paljon pelkoa ja surua, minunhan pitäisi olla onnellinen kuten kaikki muutkin tuntuvat olevan. Ja sitä olin, aina kun en ollut huolissani.

    Mutta se on nimenomaan niin että me kuvitellaan kasvattavamme lasta kun oikeasti lapsi kasvattaa meitä. Ja kuinka raakaa on tajuta se oma keskeneräisyys..

    At the end, kaikki kuitenkin palkitaan ❤️