Suuri viikkoraha / kotityö keskustelu oli mielenkiintoinen monellakin tapaa. Se muistutti itseäni että ei näistä asioista kannata liian isoja tehdä. Sillä miten viikkorahaa maksetaan tai ei makseta ei lopulta ole hirveästi väliä, tärkeintä on että asioista keskustellaan ja valintoja perustellaan. Joskus ehkä harhaudutaan ajattelemaan että valinnat, jotka teet nyt ovat iänikuisesti kiveen hakattuja ja muokkaavat lapsesi persoonaa, temperamenttia ja ikuista onnea.
Jos sille maksetaan nyt siivouksesta, se ei aikuisena osaa siivota. Jos se saa alle kolmevuotiaana sokeria, se on koko elämänsä koukussa. Jos emme nyt ulkoile tiheästi, se ei opi aktiiviseksi arkiliikkujaksi.
Voi olla, tai sitten ei. Hyvin harva asia pysyy lapsessa päälle kaadettuna. Ihmisen rakentuminen kokonaiseksi ihmiseksi, aikuiseksi ja itsenäiseksi olennoksi on niin monimutkainen ja mysteerinen kokonaisuus ettei siinä yksi väärin maksettu viikkoraha ja laiskotellut tiistait paljon paina.
Jos siltä alkaakin tuntua, asioita voi muuttaa. Lapset voi uudelleenohjelmoida. Voitte alkaa vaatia lapsilta enemmän vielä yläasteikäisinä, vaihtaa ruoan vähäsokerisempaan tai hurahtaa itse urheiluun niin paljon että koko perheen liikuntamäärät kasvaa.
Sitten lapsesta tuleekin yhtäkkiä jo niin iso, että hänen kasvamiseen vaikuttaa enemmän kaverit kuin sinä. Ja taas on uusi peli edessä! Lapsi muuttuu, perheenne muuttuu, tavat muuttuu ja ympäristöt vaihtuu. Kaikki voi muuttua. Viikkorahansa karkkiin haaskanneesta voi tulla startupin perustaja tai investointipankkiiri.
Vanhemmuus on niin paljon enemmän kuin viikkorahakäytäntö tai ravinnon laatu. Se on toisen ihmisen kohtaamista aina uusilla areenoilla, loputtomana turvana seisomista ja maailman vaikeimpien kysymysten ratkomista yhdessä ihmisen kanssa joka ei ole niitä koskaan ennen kohdannut. Vanhemmuus on loputon säkki vastauksia, joita vain te, oman perheenne dynamiikan ymmärtävät voivat antaa – ja tekin vain arvaillen ja haparoiden, parasta yrittäen.
Aina kun päädyn tuskailemaan jostain pienestä vanhemmuuden osa-alueesta tai päätöksestä (ja teen niin edelleen vähän liian usein), yritän muistuttaa itseäni että ainoa mitä minun tarvitsee tehdä on yrittää auttaa lasta rakentamaan itselleen hyvä itsetuntemus ja -luottamus.
Tärkeintä olisi saada aikaan ihminen joka osaa suhtautua itseensä rehellisesti, armollisesti ja ymmärtävästi, koska silloin se kykenee myös pohtimaan omaa toimintaansa ja toimimaan parhaimman mahdollisen mukaan.
Jos siinä onnistun, kaikki muu menee hyvään suuntaan. Syntyy käsitys oikeasta ja väärästä, mahdollisuus punnita miten itse toimii ja ymmärrys siitä miten pitäisi toimia että elämä sujuisi kaikille muillekin mukavasti.
Katja kirjoitti juuri tästä samasta aiheesta mahtavan tekstin, otsikolla “Jos lapsi käyttäytyy hyvin, onko se geenien vai kasvatuksen ansiota?” Minä vastaisin että kummankin ja ei kummankaan, tärkeintä on se miten lapsi oppii suhtautumaan itseensä ja sitä kautta muihin.
Niin että älä huoli. Jos joku asia tuntuu vaikealta tai suoranaiselta virheeltä, sillä ei todennäköisesti ole kovin suurta merkitystä kokonaisuuden kannalta. Voit korjata tekemäsi ja kokeilla seuraavaa juttua – joka tapauksessa tulet hämmästymään nähdessäsi lapsen jonain päivänä:
Miten siitä noin hyvä tuli?
Jälkikirjoitus: vähän tähän liittyen, en malta olla mainitsematta aiheesta “suositusten mukainen”. Vanhemmuus tänään on täynnä suosituksia: mitä syödä, mitä pukea, miten leikata kynnet. Ne on hyviä! Mutta muista lukea ne mielessäsi saatesanoilla “parasta olisi, että”. Silloin suositukset asettuvat oikeaan vaatimustasoon. Suositusten mukainen elämä on varmaankin sitä parasta mahdollista, mutta niistä poikkeavat valinnat eivät silti ole huonoja, vaarallisia tai vastuuttomia. Tee se mitä pystyt äläkä stressaa muusta.