Silloin joskus kun mulla vielä oli podcast, yhdessä jaksossa oli vieraana kaksi ihanaa opettajaa, anonyymeina oppilaidensa suojaksi. Jaksossa puhuttiin koulun aloittamisesta, kiusaamisesta ja kaikesta muusta mikä silloin minua pelotti, juuri ennen ensimmäisen lapsen koulutaivalta.
Nyt haluaisin kovasti päästä näiden ihanien naisten kanssa uudestaan studioon ja puida tätä tämänhetkistä tilannetta. Heistä toinen avautui eilen äärimmäisen viisaasti (yksityisessä) IG-storyssaan asiasta ja päätin että hitto, minähän voin referoida tänne sitä samaa asiaa ja tavoittaa sillä suuremman joukon!
Viestin ydin oli tämä: antakaa aikaa, työrauha ja vähän ymmärrystäkin opettajille.
Moni teistä jo tekee näin ja voitte skipata koko lopputekstin! Mutta arvaan että teidänkin joukossa on myös heitä (meitä), jotka miettivät onko oma opettaja nyt ihan saanut hommaa toimimaan ja kipuilee ehkä vaikean koulutilanteen kanssa kotona. Miten näitä tehtäviä piti tehdä, miksi emme saa joka päivälle omaa ohjelmaa, kuka saa lapsiin jonkun motivaation ja miten minun olisi tarkoitus osata auttaa ranskassa?
Siis ainakin minä olen tuota miettinyt. Saamieni kommenttien perusteella olen havainnut että meidän kouluhommat on toistaiseksi vielä aika paljon enemmän kotikoulua kuin etäkoulua. Olin melkein närkästynyt, kunnes näin sen opettajaystäväni storyn ja avasin hieman katsettani.
Houkutus antaa palautetta kouluun on nyt suuri, kun kaikki tuntuu olevan levällään. Ja se palaute on myös toivottua, kivasti annettuna! Ne opettajatkin miettii siellä parhaillaan mikä on sopiva määrä tehtäviä kotiin kullekin, pärjääkö lapset vaikeiden kohtien kanssa, miten pienet piltit jaksaa keskittyä ja miten sitä ranskaa tosiaan voisikaan kotona tukea. He todellakin tarvitsevat tietoa siitä onko annettujen tehtävien määrä sopiva ja ymmärretäänkö ohjeita.
(Heillä saattaa myös olla ikävä niitä pilttejä. Videoyhteydet toivottuja siis sielläkin päässä!)
No mutta sitten se mitä he eivät tarvitse. He eivät tarvitse vihaisia tai vaativia yhteydenottoja siitä miksi opetus ja ohjaus ei ole riittävän hyvää, välineet ajan tasalla ja tehtävien taso yhtä hyvää kuin rinnakkaisluokalla. Enkä sano tätä siksi etteikö lapsilla olisi oikeus saada loistavaa opetusta hyvillä välineillä ja selkeillä ohjeilla, vaan koska aikaa on kulunut vasta pari viikkoa.
Opettajilla on ollut pari viikkoa aikaa pyöräyttää koko suunniteltu opetus uuteen muotoon, ottaa haltuun tukku uusia sovelluksia (joista valtaosa ei toimi ihan niin näpsäkästi kuin voisi kuvitella, esim Wilmasta lähetettäviin viesteihin ei voi liittää kuvia tai kaikkia linkkejä, sitten on kaatumisia ja käyttäjätilien luontia ja tietoturva-asioita ja kaikenlaista muuta mitä nyt kuvitella voi jos joudut ottamaan yhtäkkiä uusia palveluita käyttöön), muotoilla selkeitä mutta napakoita, pirteitä ja ystävällisiä ohjeita kymmenille aikuisille ja lapsille, auttaa kollegoita tässä kaikessa tai saada itse apua IT-tuesta / kaverilta / internetistä / naapurilta ja ehkäpä ohjata omia lapsia kotona tekemään toisen opettajan määräämiä tehtäviä.
Näihin muuttuneisiin oloihin ei ole myöskään opettajille koulutusta, eikä tukihenkilöä. Koulut joutuvat tekemään yön yli digiloikan, jossa ratkaistaan kerralla se miten kaikkiin oppilaisiin saadaan yhteys, miten eri valmiustason oppilaat kohdataan ja kuinka toimitetaan laitteistoja niihin koteihin joissa älylaitteita ei ole omasta takaa. Mutta kouluilla ei ole digiloikkavastaavaa, vaan sen loikan tekevät nyt opettajat ilman koulutusta asiaan.
Opettajien työnkuva on muuttunut täysin. Tee ajatusleikki: jos sinun pitäisi ottaa testikäyttöön täysin uusi virtuaalikokouspalvelu ja pitää samana päivänä konferenssi muutamalle kymmenelle asiakkaalle, lastesi katsellessa vieressä ja äitisi pyytäessä neuvoa puhelimessa, saisitko priimaa aikaiseksi?
Itse asiassa, opettajien työnkuva ei ole vain muuttunut vaan tämä uusi työ on tullut vanhan päälle. Osa opettajista opettaa edelleen koko päivän lähiopetusta eikä oppilaita ole yhtään aiempaa vähemmän. Aineopettajalla saattaa olla 300 oppilasta vastuullaan, etä- tai lähiyhteyden kautta. Opettajat joutuvat tässä samalla myös miettimään jo valmistelemansa opetuksen ja tehtävät uusiksi. Mitenhän kodeissa tehtäisiin nämä samat pääsiäistiput ilman askartelutikkuja ja huopaa?
Kaksi viikkoa, ehkä joillakin onnekkailla pari enemmän jos kouluissa on oltu tosi hereillä. Sen verran on ollut aikaa tähän kaikkeen uuteen samalla kun ehkä ohjataan koulussa lähiopetuksessa lapsia tai harjoitellaan omassa kodissa etätyön tekemistä välineillä joita ei välttämättä ole eikä koulun kamat ole vielä ehtineet luokse / toimi kunnolla / ole helppoja käyttää. Ja ai, samalla kun sitä miettii onko itse sairastumassa ja miten oma perhe voi – opettajillakin on käsissään stressaava, jopa ahdistava poikkeustilanne.
Mulle tämä kaikki kuulostaa nyt siltä kuin olisin ohjaamassa Apollo13:a laskeutumaan turvallisesti ja olisin itse maan pinnalla miettimässä kuinka rakentaa uusi ilmastointiputki (vaimikäsenytolikaan) edessäni kasa tavaroita joita tyypeillä siellä avaruudessakin on. Ja tietäisin että hetkenä minä hyvänä saatan sairastua tautiin josta ei voi kukaan taata että selviän hengissä. Samalla kännykkään tipahtelisi Wilma-notifikaatioita että onko jo tietoa milloin se uusi ilmastointiputki on valmis vai pitäisikö ehkä esimieheltä kysyä kun tuolla Marsin puolella heillä on kuulemma kaikki jo pystyssä.
Sitten ottaisin taas tauon tehdäkseni lapselle väli-/aamu-/iltapalaa ja toivoisin ettei astronautit vielä pala hengiltä.
Tiedän että taas mun on helppo puhua, kun ei ole niitä etätöitä tässä samalla (olispa! saa tarjota!), ja ehkä otan tämän kouluasian muutenkin lungimmin kuin moni muu. Mutta jos nyt saisin sellaisen toiveen silti esittää että annetaan kaikin puolin vielä hetken aikaa armoa itsellemme, toisillemme ja myös sinne opettajille.
Tässä on kuulkaa nyt sitten koko kevät aikaa hioa konsepti toimivaksi. Kaksi viikkoa mennyt ja kymmenisen jäljellä. Ollaan tässä samassa oudossa veneessä kaikki edelleen. Joten jeesataan niitä opettajia, annetaan kivaa ja kannustavaa palautetta ja neuvotaan vaikka itse etäkokouksissa jos tiedetään näppäriä tapoia mykistää kerralla kaikki ”kuuluuko mun mikki ja älkää spämmätkö sitä chattia!?” -lapsukaiset!
Toim. huom 1: Tämän tekstin innoittajana ja sisältömuusana on toiminut Varsinais-Suomen alueella toimiva alakoulun luokanopettaja ja hänen näkemyksensä tilanteesta sekä oma kokemukseni alakoulun oppilaiden äitinä. Asioiden laita vaihtelee varmasti kouluittain, maakunnittain ja opettajittain emmekä tiedä kaikesta kaikkea. Ajatus kantaa silti: annetaan aikaa vaikeaan tilanteeseen, kannustetaan toisiamme.
Toim. huom 2: toivon että tämä teksti oli tarpeeton ja minun korviini kantautuneet valitukset, vaatimukset ja hyökkäykset opettajakuntaa kohtaan ovat olleet vain yksittäistapauksia.