Olen Vapunkin kotona vaikka alkaisi jo riittää

Tunnen paineen kasvavan, sekä ulkoisesti että itsessäni: Eikö jo voisi vähän hellittää, voisiko jo vähän tavata ystäviä? Huomaan että puuttuva selkeä ”exit-strategia” saa minutkin miettimään kuinka kauan tätä pitää jaksaa.

Puhelinkin on alkanut piristä eri tavalla, seuraa kysellen. Vielä vastaan jokaiseen “ei vielä, valitettavasti”, vaikka aina välillä mietin olenko liian tiukkis. Joka päivä punnitsen rajoja ja omaa fiilistä.

Mietin voisimmeko lipsua, niin kuin kaikki muutkin tuntuvat tekevän (eivät tee, mutta siltähän se tuntuu). Ajattelen että no voisi ne kai tuossa pihalla leikkiä. Entä jos tulette vain terassille käväisemään? Sitten tajuan, että tilannetta olisi yhä vaikeampi hallita. Vetäisinkö liian lähelle toisiaan ajautuneet lapset erilleen? Kieltäisinkö vessakäynnin sitä tarvitsevalta terassivieraalta? Äkkiä kontakteja alkaisi tulla yhden kaupassa käynnin sijaan kymmeniä, ehkä joka päivä.

En enää juurikaan ajattele suojaavani ylevästi riskiryhmiä tai säästäväni terveydenhuoltoa. Teen vain sitä mitä on pyydetty, koska asiantuntijaraadin asettamien sääntöjen noudattaminen tuntuu paremmalta kuin jatkuva omien sääntöjen keksiminen ja tarkastelu. Jos jotain, ajattelen tekeväni tilaa niille muille jotka eivät suosituksia nyt voi noudattaa.

(Toki ajattelen myös sitä etten edelleenkään halua imettää vauvaa ja vaihtaa vaippaa neljänkymmenen asteen kuumeessa.)

Vaikka tilanne on Suomessa rauhoittunut, pysyn poterossani. Ajattelen että epidemia on ympyrä, jossa keskellä on paljon tartuntaa ja tautia. Koska osa ihmisistä joutuu joka tapauksessa olemaan ympyrän keskellä töiden tai ihan vaikkapa oman jaksamisensa takia, me joille on mahdollista / helppoa olla siellä kaukana ulkoreunoilla eristyksissä teemme tilaa. Väistämme sivuun jotta muut voi olla keskellä, eivätkä törmäile toisiinsa sitten yhtä paljon.

Ne jotka voivat, pelaavat ”puhdasta peliä” ja osa joutuu sotkeentumaan halusi tai ei. Laitapelaajien rooli on suuri – mitä useampia jaksaa pysytellä reunalla, sitä paremmin kokonaisuus pysyy hallussa.

Korona-peli on suuruusluokkapeliä.  Pieni piknik perheen kanssa ulkona ei kuulosta ollenkaan turvattomalta. Mutta jaksaisitko pitää sen turvallisena tuntikaupalla? Syntyy väistämättä hetkiä joissa turvavälit unohdetaan tai eivät ole mahdollisia, joissa joku aivastaa ”tämä on ihan vain allergiaa!” -aivastuksen ja toisenkin, joku ottaakin toisen ottimella ruokaa ja kukaan ei kerta kaikkiaan halua sanoa että nyt on pakko kaikkien lähteä kotiin koska minulla on ehkä kuumeinen olo.

Ongelma kasvaa kun ihmiset kohtaa, se on ikävä fakta. Siksi Poliisi ja Sisäministeriökin ohjeistaa edelleen kaikkia pysymään myös Vappuna omassa perhekunnassa, omassa kodissa. Poliisi myös valvoo ettei suuria puistokokoontumisia tehdä.

Me jatkamme edelleen näin, suosituksia tiukasti tulkiten ja seuraten, välillä varmasti virheaskelia ottaen. Myös huhtikuun viimeisenä hengaan kotona ja näen edelleen vain näitä oman perheen tyyppejä. (Vähän kyllä myös viihdytän teitä, osallistuen Virtuaalivappuun! Laitan vappuaattona klo 17 IG-liven pystyyn, katso tästä koko ohjelma!)

En sano miten sinun pitää tehdä, se ei ole minun paikkani. Ei muutenkaan ole kenenkään muu tehtävä arvioida onko toisen ulkona liikkuminen välttämätöntä tai oikealla tavalla suoritettua, eikä muiden tekemisen ja menemisen väijymisestä ole mitään hyötyä.

Keskity itseesi, älä muihin. Sinun ei tarvitse miettiä onko toisen syy olla asioilla, puistossa tai kaverin luona riittävä, sinun ei tarvitse ajatella että kaikki sinun työsi on hukkaan heitettyä koska nuoret kokoontuvat skeittiparkkiin. Ei se ole.

Skeittiparkki on keskellä, sinä tasapainotat reunalla.

Jos luet tätä niin että olet ajatellut suositusten olevan jo liian tiukkoja ja mietit että kyllä nyt ulkona voi hyvin nähdä, voit miettiä miten toimisit jos treffikaverillasi olisi noro tai jos tietäisit hänen kantavan Koronaa. Näkisitkö, ulkonakaan?

Joka tapauksessa pyydän kunnioittamaan toisten valintoja. Jos toinen on valinnut sinua tiukemman linjan, hyväksy se mutisematta. Älä väheksy, naureskele, loukkaannu tai vänkää. Kukaan meistä ei nyt tiedä mikä olisi täydellinen tapa edetä ja myös suositukset tehdään lopulta vajavaisten tietojen ja mielipiteiden ristitulessa. Ne ovat silti todennäköisesti parempia mielipiteitä kuin sinun tai minun.

Jos joku seuraa suosituksia vähemmän kuin sinä, anna olla. Hänellä voi olla siihen syynsä tai sitten ei – pysy sinä laidalla.

Olemme jokainen nyt yhteisen ongelman äärellä, mutta oman onnemme varassa ja meidän kaikkien on keksittävä itse kuinka selviämme. Sitä päätöstä ei todellakaan ole helppo tehdä, joten koitetaan tukea toistemme ratkaisuja sen sijaan että tuomme päätökseen lisää mielipiteitä.

Ollaan yhdessä, erillään, edelleen. Uhrataan Vappu, pelastetaan Juhannus.

Yksi ihan tavallinen lauantai ajassa jossa arki kaikkialla kaatuu

Aamulla siivoan huoneita, taas. Haluan ottaa uusista matoista kuvia nyt kun aurinko on sopiva ja vastarymsteeratut huoneet vielä siistejä. Vain vähän siivoamista. Liian aikaisin herännyt vauva tulee jokaiseen kuvaan mukaan, hän haluaisi enemmän kuin mitään syödä kamerani.

Kuvat eivät tahdo onnistua, en osaa vieläkään uutta kameraani ja jossain on sittenkin sotkua ja aurinko väärässä kulmassa. Itkettää. Niin kuin kaikki muukin. Tajuan että on päänsärky, tai oikeastaan päänsärytön migreeni. Tuntuu että kauan odottamani lauantai menee hukkaan, kiukuttelen lisää.

Mitä tänään lounaaksi, kuinka tämä yllättää joka kerta? Eineksiä, syödään kaappi tyhjäksi. Tänään jonkun on uskallettava kauppaan, viimeistään huomenna.

He kokoavat trampan, minä nukun päänsärkyäni pois. Herään kaksi kerrosta alempaa kuuluvaan itkuun, Kolmosen päiväuni on jostain syystä keskeytynyt. Whatsappaan Insinöörin kanssa – hoidatko? Hän hoitaa.

Isot pomppivat punaposkisina melkein valmiin trampan päällä, t-paidoissa herranjestas. Ei kuulemma ole kylmä. Uskon kun asetun itse ilman takkia sohvalle kahvin ajaksi. Tässä melkein tarkenee. Hetki myöhemmin olemme kaikki kyyryssä päällekkäin sohvalla, suojaamme itseämme villatakin uumeniin, untuvatakit takaisin päälle löytäneinä. Olen tunkenut omat käteni Insinöörin takin hihoihin ja Kakkonen yrittää piiloutua t-paidassaan (ilman toista sukkaa) samoihin uumeniin eikä muka vieläkään ole kylmä.

Tämä hetki on ihana. Me kaikki samassa tilassa, yhdessä kikattelemassa ja hytisemässä. Mutta kevään pettävä viima pakottaa sisään, vauvakin herää. Tilaan meille sushit vaikka se on liian kallista mutta en jaksa taas tehdä ruokaa ja jotain kivaa on tässäkin viikossa oltava. Ahmimme ruoat ehkä seitsemässä minuutissa mutta voi jestas se oli hyvää.

Kinastelemme siitä voiko kokista juoda vielä kuudelta illalla saunajuomana. Me vanhemmat emme anna periksi. Saunomme pitkään, vauva viihtyy omassa ammeessaan jo niin hyvin että ehditään kaikki löylytellä rauhassa. Yhtäkkiä kello on jo melkein seitsemän, taas tulee kiire vauvan iltapuuhiin.

Juoksen terassin poikki pyyhe päällä, vielä pesuista kostea vauva sylissäni omaansa käärittynä. Kipitämme yhdessä sisään pimenevässä illassa, hän ihmetellen varmasti kirpeää kylmyyttä, minä edelleen sitä luksusta että meillä on tämmöinen pihasauna.

Rasvaamme, pukeudumme, leikimme. Konttaava karhukävelijä käyttää vielä illan viimeiset minuutit tutkiakseen ympäristöään: toinen jalka konttaa, toinen on jalkapohjastaan tukevasti maassa kuin tietäisi että kohta kävellään.

Yöllä hän herää kahdesti vaikka on jo oppinut nukkumaan läpi yön. Aamulla minulla on vieläkin pää kipeä ja selkä vinkurana, silmätulehduskaan ei vielä helpota. On taas sunnuntai ja huomenna maanantai. Samanlainen päivä kuin kaikki muutkin, ihan täysin erilainen.

Huomennakin olemme kotona. Teemme koulua, mietimme lounasta ja nukutamme vauvaa. Elämme kuin tämä olisi mitä tavallisinta arkea ja se onkin. Elämme tyyntä kohtaa hurrikaanissa, hiljaisessa poikkeustilassa keskellä outoa dystopiaa, maailman  yhteistä painajaista. Jatkamme ja tumma pyörre ympärillämme lähestyy, vai näyttääkö se vain siltä?

Tieto siitä että painajainen on jo toisille totta ja saattaa pian meidätkin saavuttaa välähtelee mielessäni uutiskuvina. Suojatut kasvot, haudatut ruumiit. Huolestuttavan korkeat kuumeet, riskiryhmät ja tuleeko meille se pahin versio vai menikö jo lievänä ohi. Menetetyt työpaikat ja onko tästä ulospääsyä edes olemassa, kestääkö talous – meidän, teidän, yhteisemme.

Vauva kitisee, hampaita kai tulossa. Nostan sen syliini ja huudan isoille yläkertaan, niiden piti jo olla ulkona, nyt kun vielä voi. Mietin lounasta.

Vauva hiljenee puurorieskan äärelle ja se maadoittaa minut, palauttaa hurrikaanini keskelle hiljaiseen kohtaan. Lämmitän pinaattilettuja ja toivon että tuuli ympärillämme laantuu.

 

Ps. Kuvien matot on saatu osana kaupallista yhteistyötä VM Carpetin kanssa, niistä lisää seuraavassa jutussa

Anna opettajalle vielä hetki aikaa saada homma kasaan

Silloin joskus kun mulla vielä oli podcast, yhdessä jaksossa oli vieraana kaksi ihanaa opettajaa, anonyymeina oppilaidensa suojaksi. Jaksossa puhuttiin koulun aloittamisesta, kiusaamisesta ja kaikesta muusta mikä silloin minua pelotti, juuri ennen ensimmäisen lapsen koulutaivalta.

Nyt haluaisin kovasti päästä näiden ihanien naisten kanssa uudestaan studioon ja puida tätä tämänhetkistä tilannetta. Heistä toinen avautui eilen äärimmäisen viisaasti (yksityisessä) IG-storyssaan asiasta ja päätin että hitto, minähän voin referoida tänne sitä samaa asiaa ja tavoittaa sillä suuremman joukon!

Viestin ydin oli tämä: antakaa aikaa, työrauha ja vähän ymmärrystäkin opettajille.

Moni teistä jo tekee näin ja voitte skipata koko lopputekstin! Mutta arvaan että teidänkin joukossa on myös heitä (meitä), jotka miettivät onko oma opettaja nyt ihan saanut hommaa toimimaan ja kipuilee ehkä vaikean koulutilanteen kanssa kotona. Miten näitä tehtäviä piti tehdä, miksi emme saa joka päivälle omaa ohjelmaa, kuka saa lapsiin jonkun motivaation ja miten minun olisi tarkoitus osata auttaa ranskassa?

Siis ainakin minä olen tuota miettinyt. Saamieni kommenttien perusteella olen havainnut että meidän kouluhommat on toistaiseksi vielä aika paljon enemmän kotikoulua kuin etäkoulua. Olin melkein närkästynyt, kunnes näin sen opettajaystäväni storyn ja avasin hieman katsettani.

Houkutus antaa palautetta kouluun on nyt suuri, kun kaikki tuntuu olevan levällään. Ja se palaute on myös toivottua, kivasti annettuna! Ne opettajatkin miettii siellä parhaillaan mikä on sopiva määrä tehtäviä kotiin kullekin, pärjääkö lapset vaikeiden kohtien kanssa, miten pienet piltit jaksaa keskittyä ja miten sitä ranskaa tosiaan voisikaan kotona tukea. He todellakin tarvitsevat tietoa siitä onko annettujen tehtävien määrä sopiva ja ymmärretäänkö ohjeita.

(Heillä saattaa myös olla ikävä niitä pilttejä. Videoyhteydet toivottuja siis sielläkin päässä!)

No mutta sitten se mitä he eivät tarvitse. He eivät tarvitse vihaisia tai vaativia yhteydenottoja siitä miksi opetus ja ohjaus ei ole riittävän hyvää, välineet ajan tasalla ja tehtävien taso yhtä hyvää kuin rinnakkaisluokalla. Enkä sano tätä siksi etteikö lapsilla olisi oikeus saada loistavaa opetusta hyvillä välineillä ja selkeillä ohjeilla, vaan koska aikaa on kulunut vasta pari viikkoa.

Opettajilla on ollut pari viikkoa aikaa pyöräyttää koko suunniteltu opetus uuteen muotoon, ottaa haltuun tukku uusia sovelluksia (joista valtaosa ei toimi ihan niin näpsäkästi kuin voisi kuvitella, esim Wilmasta lähetettäviin viesteihin ei voi liittää kuvia tai kaikkia linkkejä, sitten on kaatumisia ja käyttäjätilien luontia ja tietoturva-asioita ja kaikenlaista muuta mitä nyt kuvitella voi jos joudut ottamaan yhtäkkiä uusia palveluita käyttöön), muotoilla selkeitä mutta napakoita, pirteitä ja ystävällisiä ohjeita kymmenille aikuisille ja lapsille, auttaa kollegoita tässä kaikessa tai saada itse apua IT-tuesta / kaverilta / internetistä / naapurilta ja ehkäpä ohjata omia lapsia kotona tekemään toisen opettajan määräämiä tehtäviä.

Näihin muuttuneisiin oloihin ei ole myöskään opettajille koulutusta, eikä tukihenkilöä. Koulut joutuvat tekemään yön yli digiloikan, jossa ratkaistaan kerralla se miten kaikkiin oppilaisiin saadaan yhteys, miten eri valmiustason oppilaat kohdataan ja kuinka toimitetaan laitteistoja niihin koteihin joissa älylaitteita ei ole omasta takaa. Mutta kouluilla ei ole digiloikkavastaavaa, vaan sen loikan tekevät nyt opettajat ilman koulutusta asiaan.

Opettajien työnkuva on muuttunut täysin. Tee ajatusleikki: jos sinun pitäisi ottaa testikäyttöön täysin uusi virtuaalikokouspalvelu ja pitää samana päivänä konferenssi muutamalle kymmenelle asiakkaalle, lastesi katsellessa vieressä ja äitisi pyytäessä neuvoa puhelimessa, saisitko priimaa aikaiseksi?

Itse asiassa, opettajien työnkuva ei ole vain muuttunut vaan tämä uusi työ on tullut vanhan päälle. Osa opettajista opettaa edelleen koko päivän lähiopetusta eikä oppilaita ole yhtään aiempaa vähemmän. Aineopettajalla saattaa olla 300 oppilasta vastuullaan, etä- tai lähiyhteyden kautta. Opettajat joutuvat tässä samalla myös miettimään jo valmistelemansa opetuksen ja tehtävät uusiksi. Mitenhän kodeissa tehtäisiin nämä samat pääsiäistiput ilman askartelutikkuja ja huopaa?

Kaksi viikkoa, ehkä joillakin onnekkailla pari enemmän jos kouluissa on oltu tosi hereillä. Sen verran on ollut aikaa tähän kaikkeen uuteen samalla kun ehkä ohjataan koulussa lähiopetuksessa lapsia tai harjoitellaan omassa kodissa etätyön tekemistä välineillä joita ei välttämättä ole eikä koulun kamat ole vielä ehtineet luokse / toimi kunnolla / ole helppoja käyttää. Ja ai, samalla kun sitä miettii onko itse sairastumassa ja miten oma perhe voi – opettajillakin on käsissään stressaava, jopa ahdistava poikkeustilanne.

Mulle tämä kaikki kuulostaa nyt siltä kuin olisin ohjaamassa Apollo13:a laskeutumaan turvallisesti ja olisin itse maan pinnalla miettimässä kuinka rakentaa uusi ilmastointiputki (vaimikäsenytolikaan) edessäni kasa tavaroita joita tyypeillä siellä avaruudessakin on. Ja tietäisin että hetkenä minä hyvänä saatan sairastua tautiin josta ei voi kukaan taata että selviän hengissä. Samalla kännykkään tipahtelisi Wilma-notifikaatioita että onko jo tietoa milloin se uusi ilmastointiputki on valmis vai pitäisikö ehkä esimieheltä kysyä kun tuolla Marsin puolella heillä on kuulemma kaikki jo pystyssä.

Sitten ottaisin taas tauon tehdäkseni lapselle väli-/aamu-/iltapalaa ja toivoisin ettei astronautit vielä pala hengiltä.

Tiedän että taas mun on helppo puhua, kun ei ole niitä etätöitä tässä samalla (olispa! saa tarjota!), ja ehkä otan tämän kouluasian muutenkin lungimmin kuin moni muu. Mutta jos nyt saisin sellaisen toiveen silti esittää että annetaan kaikin puolin vielä hetken aikaa armoa itsellemme, toisillemme ja myös sinne opettajille.

Tässä on kuulkaa nyt sitten koko kevät aikaa hioa konsepti toimivaksi. Kaksi viikkoa mennyt ja kymmenisen jäljellä. Ollaan tässä samassa oudossa veneessä kaikki edelleen. Joten jeesataan niitä opettajia, annetaan kivaa ja kannustavaa palautetta ja neuvotaan vaikka itse etäkokouksissa jos tiedetään näppäriä tapoia mykistää kerralla kaikki ”kuuluuko mun mikki ja älkää spämmätkö sitä chattia!?” -lapsukaiset!

 

Toim. huom 1: Tämän tekstin innoittajana ja sisältömuusana on toiminut Varsinais-Suomen alueella toimiva alakoulun luokanopettaja ja hänen näkemyksensä tilanteesta sekä oma kokemukseni alakoulun oppilaiden äitinä. Asioiden laita vaihtelee varmasti kouluittain, maakunnittain ja opettajittain emmekä tiedä kaikesta kaikkea. Ajatus kantaa silti: annetaan aikaa vaikeaan tilanteeseen, kannustetaan toisiamme.

Toim. huom 2: toivon että tämä teksti oli tarpeeton ja minun korviini kantautuneet valitukset, vaatimukset ja hyökkäykset opettajakuntaa kohtaan ovat olleet vain yksittäistapauksia.