Anna opettajalle vielä hetki aikaa saada homma kasaan

Silloin joskus kun mulla vielä oli podcast, yhdessä jaksossa oli vieraana kaksi ihanaa opettajaa, anonyymeina oppilaidensa suojaksi. Jaksossa puhuttiin koulun aloittamisesta, kiusaamisesta ja kaikesta muusta mikä silloin minua pelotti, juuri ennen ensimmäisen lapsen koulutaivalta.

Nyt haluaisin kovasti päästä näiden ihanien naisten kanssa uudestaan studioon ja puida tätä tämänhetkistä tilannetta. Heistä toinen avautui eilen äärimmäisen viisaasti (yksityisessä) IG-storyssaan asiasta ja päätin että hitto, minähän voin referoida tänne sitä samaa asiaa ja tavoittaa sillä suuremman joukon!

Viestin ydin oli tämä: antakaa aikaa, työrauha ja vähän ymmärrystäkin opettajille.

Moni teistä jo tekee näin ja voitte skipata koko lopputekstin! Mutta arvaan että teidänkin joukossa on myös heitä (meitä), jotka miettivät onko oma opettaja nyt ihan saanut hommaa toimimaan ja kipuilee ehkä vaikean koulutilanteen kanssa kotona. Miten näitä tehtäviä piti tehdä, miksi emme saa joka päivälle omaa ohjelmaa, kuka saa lapsiin jonkun motivaation ja miten minun olisi tarkoitus osata auttaa ranskassa?

Siis ainakin minä olen tuota miettinyt. Saamieni kommenttien perusteella olen havainnut että meidän kouluhommat on toistaiseksi vielä aika paljon enemmän kotikoulua kuin etäkoulua. Olin melkein närkästynyt, kunnes näin sen opettajaystäväni storyn ja avasin hieman katsettani.

Houkutus antaa palautetta kouluun on nyt suuri, kun kaikki tuntuu olevan levällään. Ja se palaute on myös toivottua, kivasti annettuna! Ne opettajatkin miettii siellä parhaillaan mikä on sopiva määrä tehtäviä kotiin kullekin, pärjääkö lapset vaikeiden kohtien kanssa, miten pienet piltit jaksaa keskittyä ja miten sitä ranskaa tosiaan voisikaan kotona tukea. He todellakin tarvitsevat tietoa siitä onko annettujen tehtävien määrä sopiva ja ymmärretäänkö ohjeita.

(Heillä saattaa myös olla ikävä niitä pilttejä. Videoyhteydet toivottuja siis sielläkin päässä!)

No mutta sitten se mitä he eivät tarvitse. He eivät tarvitse vihaisia tai vaativia yhteydenottoja siitä miksi opetus ja ohjaus ei ole riittävän hyvää, välineet ajan tasalla ja tehtävien taso yhtä hyvää kuin rinnakkaisluokalla. Enkä sano tätä siksi etteikö lapsilla olisi oikeus saada loistavaa opetusta hyvillä välineillä ja selkeillä ohjeilla, vaan koska aikaa on kulunut vasta pari viikkoa.

Opettajilla on ollut pari viikkoa aikaa pyöräyttää koko suunniteltu opetus uuteen muotoon, ottaa haltuun tukku uusia sovelluksia (joista valtaosa ei toimi ihan niin näpsäkästi kuin voisi kuvitella, esim Wilmasta lähetettäviin viesteihin ei voi liittää kuvia tai kaikkia linkkejä, sitten on kaatumisia ja käyttäjätilien luontia ja tietoturva-asioita ja kaikenlaista muuta mitä nyt kuvitella voi jos joudut ottamaan yhtäkkiä uusia palveluita käyttöön), muotoilla selkeitä mutta napakoita, pirteitä ja ystävällisiä ohjeita kymmenille aikuisille ja lapsille, auttaa kollegoita tässä kaikessa tai saada itse apua IT-tuesta / kaverilta / internetistä / naapurilta ja ehkäpä ohjata omia lapsia kotona tekemään toisen opettajan määräämiä tehtäviä.

Näihin muuttuneisiin oloihin ei ole myöskään opettajille koulutusta, eikä tukihenkilöä. Koulut joutuvat tekemään yön yli digiloikan, jossa ratkaistaan kerralla se miten kaikkiin oppilaisiin saadaan yhteys, miten eri valmiustason oppilaat kohdataan ja kuinka toimitetaan laitteistoja niihin koteihin joissa älylaitteita ei ole omasta takaa. Mutta kouluilla ei ole digiloikkavastaavaa, vaan sen loikan tekevät nyt opettajat ilman koulutusta asiaan.

Opettajien työnkuva on muuttunut täysin. Tee ajatusleikki: jos sinun pitäisi ottaa testikäyttöön täysin uusi virtuaalikokouspalvelu ja pitää samana päivänä konferenssi muutamalle kymmenelle asiakkaalle, lastesi katsellessa vieressä ja äitisi pyytäessä neuvoa puhelimessa, saisitko priimaa aikaiseksi?

Itse asiassa, opettajien työnkuva ei ole vain muuttunut vaan tämä uusi työ on tullut vanhan päälle. Osa opettajista opettaa edelleen koko päivän lähiopetusta eikä oppilaita ole yhtään aiempaa vähemmän. Aineopettajalla saattaa olla 300 oppilasta vastuullaan, etä- tai lähiyhteyden kautta. Opettajat joutuvat tässä samalla myös miettimään jo valmistelemansa opetuksen ja tehtävät uusiksi. Mitenhän kodeissa tehtäisiin nämä samat pääsiäistiput ilman askartelutikkuja ja huopaa?

Kaksi viikkoa, ehkä joillakin onnekkailla pari enemmän jos kouluissa on oltu tosi hereillä. Sen verran on ollut aikaa tähän kaikkeen uuteen samalla kun ehkä ohjataan koulussa lähiopetuksessa lapsia tai harjoitellaan omassa kodissa etätyön tekemistä välineillä joita ei välttämättä ole eikä koulun kamat ole vielä ehtineet luokse / toimi kunnolla / ole helppoja käyttää. Ja ai, samalla kun sitä miettii onko itse sairastumassa ja miten oma perhe voi – opettajillakin on käsissään stressaava, jopa ahdistava poikkeustilanne.

Mulle tämä kaikki kuulostaa nyt siltä kuin olisin ohjaamassa Apollo13:a laskeutumaan turvallisesti ja olisin itse maan pinnalla miettimässä kuinka rakentaa uusi ilmastointiputki (vaimikäsenytolikaan) edessäni kasa tavaroita joita tyypeillä siellä avaruudessakin on. Ja tietäisin että hetkenä minä hyvänä saatan sairastua tautiin josta ei voi kukaan taata että selviän hengissä. Samalla kännykkään tipahtelisi Wilma-notifikaatioita että onko jo tietoa milloin se uusi ilmastointiputki on valmis vai pitäisikö ehkä esimieheltä kysyä kun tuolla Marsin puolella heillä on kuulemma kaikki jo pystyssä.

Sitten ottaisin taas tauon tehdäkseni lapselle väli-/aamu-/iltapalaa ja toivoisin ettei astronautit vielä pala hengiltä.

Tiedän että taas mun on helppo puhua, kun ei ole niitä etätöitä tässä samalla (olispa! saa tarjota!), ja ehkä otan tämän kouluasian muutenkin lungimmin kuin moni muu. Mutta jos nyt saisin sellaisen toiveen silti esittää että annetaan kaikin puolin vielä hetken aikaa armoa itsellemme, toisillemme ja myös sinne opettajille.

Tässä on kuulkaa nyt sitten koko kevät aikaa hioa konsepti toimivaksi. Kaksi viikkoa mennyt ja kymmenisen jäljellä. Ollaan tässä samassa oudossa veneessä kaikki edelleen. Joten jeesataan niitä opettajia, annetaan kivaa ja kannustavaa palautetta ja neuvotaan vaikka itse etäkokouksissa jos tiedetään näppäriä tapoia mykistää kerralla kaikki ”kuuluuko mun mikki ja älkää spämmätkö sitä chattia!?” -lapsukaiset!

 

Toim. huom 1: Tämän tekstin innoittajana ja sisältömuusana on toiminut Varsinais-Suomen alueella toimiva alakoulun luokanopettaja ja hänen näkemyksensä tilanteesta sekä oma kokemukseni alakoulun oppilaiden äitinä. Asioiden laita vaihtelee varmasti kouluittain, maakunnittain ja opettajittain emmekä tiedä kaikesta kaikkea. Ajatus kantaa silti: annetaan aikaa vaikeaan tilanteeseen, kannustetaan toisiamme.

Toim. huom 2: toivon että tämä teksti oli tarpeeton ja minun korviini kantautuneet valitukset, vaatimukset ja hyökkäykset opettajakuntaa kohtaan ovat olleet vain yksittäistapauksia.

Kaikki tavat selviytyä poikkeustilasta on ok – itsehän laskin rimaa rajusti

Tämä kotiviikko meni noin sata kertaa paremmin kuin edellinen. Suorastaan hyvin, vaikka menneen viikon aikana kävin itse tosi syvissä vesissä ja ehdin ahdistua isosti tästä koko asiasta. Mutta nyt on taas hetkeksi löytynyt jokin tasapaino, pidän siitä. Oma olo on helpottunut kun lopetin uutisten liiallisen tarkkailun ja erityisesti FB:ssä jaetut salaliittoteoriat ja Suomen linjan kritisoinnit. Ne voivat hyvinkin olla oikeassa mutta minun mieleni ei kestä enää sitä etten usko hallituksen linjaan. Tästä muuten kirjoitti todella hyvin Hilla pari päivää sitten.

Toinen iso muutos oli raju riman lasku lasten koulunkäynnin ja päivän menemisten suhteen. Alussa modaamani lukujärjestys on tavallaan vielä voimissaan, mutta olen tehnyt sen vain päiväksi kerrallaan ja sekin on nyt siirtynyt Kanban-moodiin pieninä lappusina.

Lisäksi aloin käydä itse ulkona lasten ekan koulurupeaman aikana. Ainoa suhteellisen tarkka aikataulumme onkin aamu: Lapset aloittaa kello 9 kouluhommat (katsotaan taululta) ja 9.15 Kolmonen menee ekoille unille ja minä sen mukana ulos kävelylle tai asioille. Lapset jatkaa yksin hommia kunnes tulen kotiin, he menevät vartin välkälle. (sivuhuomio: Hommat ovat menneet paremmin kun olen antanut lapsille itselleen täyden vastuun koulujuttujen hoitamisesta).

Sitten syödään 11.30 mennessä lounas, ja 13-15 isot lapset ulkona (joskus myös minä) ja Kolmonen nukkuu. Loppupäivä on melko vapaata, mutta usein sinne mahtuu vielä tunnin verran koulujuttuja.

Varsinaista koulua tehdään siis joskus vain tunti, ehkä puolitoista päivässä ja olen sen kanssa fine vaikka olemme opettajien toivomuslistasta jäljessä.

Ajattelen tämän nyt näin: tärkeintä on saada pidettyä edes jokin päivärytmi, niin että lapset menevät 21-22 välillä nukkumaan – jotta minä ja Insinööri saamme myös omaa aikaa. Toiseksi tärkeintä on että ne käy 1-2h päivässä ulkona. Kolmanneksi tärkeintä on että ne syö muutakin kuin karkkia. Neljänneksi tärkeintä on että ne tekee edes jotain kouluhommia per päivä, tavoitteena ekaluokkalaiselle 15min ”akateemista aikaa” kirjan tai tehtäviä kanssa, 3. luokkalaiselle tunti.

Lisäksi minä haluan itse ulkoilla ainakin kerran päivässä ja mielellään kahden päivän välein vähän myös hengästyä. Puolison kanssa pitää jutella ainakin vartti päivässä ja vauvan on pysyttävä hengissä ja ravittuna.

Kaikki muu joustaa. Ruutuaika, vaatteet, henkilökohtainen hygienia (pl. käsihygienia), ruokavalion martta-aste, talon siisteys.

Ajattelen myös niin että tämä kevät on niin poikkeuksellinen, ettei meistä keltään voida vaatia edes 80% suoriutumista, ei lapsiltakaan. Jokaisella on sama riman laskeminen edessä ja erityisesti etäkoulun osalta se on helpohkoa: Jos lapsesi on kolmosluokkalainen tai alle, hänelle riittää läsnäoleva aikuinen silloin tällöin ja jonkin verran jotain kirjaa. Unohda suosiolla ne itsehuovutetut pääsiäistiput ja pahvista askarrellut muumimaailmat jos ette niihin nyt pysty – ei niitä kovin moni muukaan tee.

Sitten taas jos lapsesi on yli nelosluokkalainen tai vanhempi, opettaja hoitaa koulun ja sinun tehtäväsi on mahdollistaa se. Tarjoa työpiste, ruokaa ja henkistä tukea.

Isompien lasten viihdyttämiseen ja kotona pitämiseen en osaa antaa yhtään mitään lohtua tai vinkkiä, sanon vaan että may the force be with you ja kiitos jos saat niitä edes vähän pidettyä pois toisistaan.

Loppuun vielä sananen armosta ja joustavuudesta, ajatus jota en malta olla lisäämättä.

Tämä poikkeustilanne yhdistää meitä kurjuudessaan mutta se voi myös erottaa. Tuntuu ihan dorkalta kirjoittaa näin, itsestään selvältä kliseeltä, mutta huomaan että on tarve sanoa se ääneen: jokainen selviää (tai ei selviä) tästä nyt omalla tavallaan. On yhtä lailla ok olla super ahdistunut ja etsiä sekä jakaa uutta tietoa aamusta iltaan kuin kotoilla, tehdä lukujärjestyksiä tai askarrella pääsiäistipuja.

Olen miettinyt tätä kaikkea tietysti paljon ihan itsekkäästi omaa tekemistä arvioiden. Onko minulla oikeus julkaista kuvia meidän kivoista ulkoiluretkistä joihin on nyt mahdollisuus? Saanko jakaa mielipiteitäni vai ärsytänkö liikaa kaikki kun helppohan se sun on sanoa (ja niin onkin). Onko minulla etuoikeutettuna velvollisuus auttaa nyt muita kaikin tavoin; jakaa vinkkejä, metsästää luotettavinta tietoa, viihdyttää? Viimeksi kun pohdin tätä ääneen, sain palautetta että kuulostan nyt vähän liian ahdistuneelta.

Mutta on minullakin lupa olla ahdistunut. Mullakin on lupa huolehtia terveydestä, taloudesta ja jaksamisestani. Minä saan myös iloita yhteisestä vapaa-ajasta, suorittaa lasten etäkoulua, laittaa paljon ruokaa ja retkeillä – tai olla tekemättä näistä yhtään mitään ja antaa lasten katsoa tuntikaupalla telkkaria. Minä saan myös selviytyä tästä hyvin.

Nämä ovat poikkeusolot. Niissä pätee poikkeussäännöt ja jokainen saa nyt pitää kiinni omasta arjestaan just sillä tavalla kuin pystyy tai haluaa. Tästä sanoi Emmi eilen täydellisesti Instagramissa, menkää ja lukekaa.

Kai se mitä haluan sanoa on tämä: jos jonkun toisen tapa selviytyä tästä uskomattoman erikoisesta tilanteesta ärsyttää sinua, purjehdi ohi vain. Anna toisten ahdistua, tai olla liian lungisti, askarrella tai katsoa ruutua. Kohta on taas kesä ja voimme kaikki paremmin.

Miksi me emme enää näe kavereita edes pihalla

Monessa kodissa pohditaan nyt tuskaisesti, mitä hallituksen linjaukset sosiaalisten kontaktien välttelemisestä tarkoittaa. Koska selkeämpiä ohjeita saadaan ilmeisesti odottaa vielä huhtikuuhun, päätin tavallaan hallituksen pyynnöstä nyt kertoa meidän perheen linjauksen ja sillä toivottavasti antaa ajatuksen aihetta myös muille. Vastuullisen vaikuttamisen nimissä olen luetuttanut tämän tekstin muutamilla viisailla ihmisillä, mm Emmi Nuorgamilla. Jos löydät asiavirheitä, kerro! 

EDIT: hetki tämän tekstin julkaisun jälkeen hallitus linjasi että 1.-3. luokat ovat maanantaista alkaen taas auki muillekin kuin kriittisten alojen työntekijöiden lapsille mutta edelleen vahvasti suositaan etäopetusta. Tämä tekee mielestäni omaehtoisesta sosiaalisten kontaktien välttelystä entistä tärkempää.

”Voiko lapset vielä nähdä kavereitaan, edes pihalla?”

Tiivistetty mielipiteeni: Ei (ellei se ole yksi ja sama ”karanteenikaveri”, ks alla)

Miksi? Koska joku lähelläsi olevista lapsista on sairastunut tai altistunut koronaan jo ennen kuin koulut ja tarhat menivät kiinni. Lähelläsi liikkuu paljon tartuntaa, vaikket sitä näe. Lapset eivät osaa pitää toisistaan etäisyyttä edes ulkona (“kato minkä pokemonin mä sain!”), eivätkä tunnista oireitaan ajoissa. Siksi lapset ovat nyt tämän tilanteen ratkaisijoita ja sinä heidän huoltajana olet avainasemassa. Kaikki fyysinen kontakti on laitettava jäihin.

Kysyin tänään Instagramissa miten teidän perheissä on valittu, saavatko lapset nähdä kavereitaan vai ei. Ilokseni voin todeta että vain 23% kertoi että lapsensa näkevät edelleen kavereitaan, ja moni vielä lisäsi että tämä oli rajoitettua. Vain ulkona, vain samoja kavereita, vain rajattu määrä. Hienoa!

Haluan nyt sanoa asioita, jotka tiputtavat vielä muutaman kontaktin pois, mieluiten nollaan.

Alkuun sanon ymmärtäväni täysin, että tämän päätöksen teko on vaikea, olen itse paininut sen kanssa koko viikon. Tämä koko tilanne on suoraan sanottuna ihan helvetin ahdistava ja yksinäisyys ei paranna sitä ollenkaan. Ja meidän perheellä on vielä naurettavan hyvä tilanne, on tilaa ja pihaa ja paljon seuraa omasta perheestä! Silti minuakin ahdistaa tehdä näitä rajauksia.

Vielä kaksi päivää sitten olimme leikkipuistossa ja näimme usean eri perheen lapsia. Eilen lapset kävivät ulkokävelyllä kahden muun perheen lapsien kanssa. Tälläkin viikolla olemme siis olleet epäsuorassa kontaktissa ainakin viiteen eri perheeseen. Jos he ovat tehneet samaa, meillä on nyt yhteys yli 20 mahdollisesti tautia kantavaan perheyksikkköön. Näissä kaikissa on vähintään kaksi lasta ja monessa (kuten meillä!) on ollut lähiviikkoina lieviä flunssan oireita. Viimeiseltä viikolta on siis kymmeniä, jopa satoja mahdollisia tarttujia ja altistujia meidän perheemme ansiosta.

Päätin lopettaa tämän luvun suurentamisen ja tänään sanoin ovikelloa soittaville naapurin lapsille että meidän lapsemme eivät enää leiki ulkonakaan muuten kuin keskenään. Joka päivä rajaan sosiaalista elämäämme enemmän ja toivon että sinäkin.

Olen ollut tosi ahdistunut tästä. Tietysti itse taudista, jota en perheelleni ja tuntemilleni riskiryhmäläisille halua, mutta erityisesti tämän vaikutuksista yhteiskuntaamme. Niistä kaikista lomautuksista joita ystävilleni on jo tullut, menetetyistä pienyrittäjän tuhansista euroista ja kasaantuvista mielenterveyden haasteista. Ja sitten siitä päätöksenteosta. Luen uutisia jatkuvasti “sillä silmällä”, yrittäen tulkita mikä nyt on ok ja mikä ei.

Ehkä voisin kuitenkin mennä ystäväni kanssa suunnitellusti ravintolaan (ei kannata)? Ehkä säbäpeli ulkona ei voi olla niin paha (voi, emme tiedä)? Eihän meillä Suomessa tämä räjähdä käsiin, eihän (toivottavasti ei, kaikkeni teen)?

Eilen päätin lopettaa porsaanreikien etsimisen ja suosittelen samaa sinullekin. On typerää lukea läpi suosituksia ja miettiä kuinka teidän perheenne voisi niistä kuitenkin vähän joustaa. Se ei ole kenellekään hyödyksi, pitkität sillä vain omaa tuskaasi. Sillä asian ytimessä on hitaus: tämä tilanne, nämä rajoitukset, eivät poistu ihan heti.

Saatamme jatkaa näin kesään asti. Ja toivottavasti jatkamme, sillä mitä hitaammin etenemme, sitä vähemmän turhia kuolemia ja mahdotonta työtaakkaa sairaaloissa, sitä vähemmän kammottavan mahdottomia ratkaisuja terveydenhuollon ammattilaisille kun hoitoa ei riitä kaikille. Koska tilanne kestää vähintään viikkoja, on parempi nyt jo sopeutua rajoituksiin omassa elämässä ja lopettaa jatkuva päätöksenteko. Sillä raskainta on tehdä jatkuvasti linjauksia.

Onko tämä nyt ok, entä tämä? Ai miten kivasti tuli tuokin pyytämään ulos, ehkä te voitte mennä pallottelemaan.

Erityisesti lasten kanssa kaikkea kivaa on aina vaikeaa vähentää, helpompi lopettaa. Vähän niin kuin sanoisi että karkkia voi välillä vähän syödä. Sitä ollaan sitten jatkuvasti keskustelemassa, voisiko nyt, entä kohta, mutta on sentään perjantai. Juuri siksi koska edessä on tätä vielä pitkä aika, kannattaa vain suosiolla omaksua se uusi tapa olla ja elää. Nyt ei nähdä ketään.

Entäs se oireettomuus? Meillä ei ole oireita, joten emmekö voi nähdä muita oireettomia? Poislukien ne faktat että moni sairastaa jo tietämättään koronaa, ettei ole varmuutta tartuttaako oireeton tai mitä ne oireet edes ovat, tarjoan vielä toisenkin syyn olla luottamatta oireettomuuden harhaan.

Sillä en tiedä teidän lapsistanne mutta omamme eivät osaa tunnistaa kovin helpolla alkavan flunssan ensioireita, saati huomaa niitä kesken leikkien ja tule vielä erikseen sanomaan aikuiselle että nyt on parempi lopettaa, minulla tuntuu painetta ylähengitysteissä. (Viime kesänä otin yhden lapseni trampoliinilta pois kun se valitti kylmää ja tyyppi kellotti melkein 40 astetta kuumetta.)

Lapset eivät leiki oireettomina, he vain leikkivät kunnes joku kieltää tai kroppa tipahtaa.

Kaikista helpointa meille kaikille on jos me yhdessä päätämme nyt nollalinjan. Ketään ei nähdä (pl. karanteenikaveri, katso alla). Tämä on myös lapsille helpointa. On kivempi sanoa “me emme näe ketään” kuin “nyt Pekka kauemmas siitä Laurista! Ette koske!”

Tiedän että tämä on tosi tylsää, epäreilua ja ahdistavaakin. Mahdotonta tietysti toisille, heille en nyt puhukaan. Sydämeni on niiden ihmisten luona jotka joutuvat laittamaan lapsen tarhaan ja erityisesti heille jotka joutuvat nyt tekemään töitä sairastuneiden parissa; heidän jolla ei perhettä ole ollenkaan, tai jotka puurtavat ainoana aikuisena 24/7.

Eniten puhun heille, jotka voivat olla kotona ja pitää lapsetkin kotona. Se on vaikeaa, melkein mahdotonta, vähintäänkin epämukavaa. Kasautuvat etätyöt, pienet neliöt, seinille kiipeävät lapset, oma urheilumattomuus ja kaiken peittävä tasapaksu tylsyys hajottaa nopeasti. Silti uskon tämän olevan parempi vaihtoehto kuin se että itse sairastutaan tai joku tuttu sairastuu vakavammin.

Emme mekään täydellisesti tätä tee. Olemme päätyneet nollalinjaan sillä poikkeuksella, että Kakkosella on yksi kaveri jonka kanssa näkevät. Aina kahdestaan, ja vain pihalla. Hän on meidän “valittu karanteenikaveri”, joka ei myöskään näe muita lapsia itse. Pidätän oikeuden muuttaa myös tämän mikä päivä tahansa ja tietysti jos kummallakaan on mitään oireita.

Tätä karanteenikaverisysteemiä tuntuvat käyttävän monet yhden aikuisen perheet, yhdistävät itsensä yhdeksi karanteeniperheeksi. Silloin on niin että nämä karanteenikaverit eivät aidosti kohtaa muita perheitä ja ihmisiä lainkaan.

Helposti tuntuu nyt siltä että tämä kaikki on ihan turhaa. Ihmiset jonottaa kauppakeskuksen avajaisissa, mummot on kaupassa ja toiset after skissä: miksi me sitten täällä edelleen kärvistelemme pienissä neliöissä, teemme töitämme hiki päässä ja leikimme opettajaa?

Minä sanon: hurraa te! Kiitos! Olkoonkin että toiset eivät vielä ymmärrä, on aivan mahtavaa että te teette noin. Siitä on iso apu. Älä laske kuinka monta ne muut siellä tartuttaa vaan laske kuinka monta sinä jätät tartuttamatta. Lupaan ettette tee turhaa uhrausta.

Vinkkejä sosiaalisen elämän rajoituksiin lapsiperheessä

1. Päättäkää perheenne linjaus ja kertokaa se lapsille selkeästi. Lyhyt ja tiivis “me emme nyt näe ketään” toimii aika hyvin.
2. Miettikää valmiiksi lause, jolla ulos pyytävät kaverit voi kiltisti “torjua”. Älä laita lapsiakaan tekemään päätöksiä jatkuvasti!
3. Keksikää myös vaihtoehtoinen tapa nähdä, jota ehdottaa kysyjälle. “Me ei nähdä enää kavereita koronan takia, mutta voidaanko ottaa videopuhelu myöhemmin tänään?”
4. Älä pelkää pahoittavasi toisten mieltä, voit aina sanoa että Marinin Sanna pyysi tehdä näin ja minä tottelen.
5. Tulet kokemaan painetta. Joku toinen näkee tämän asian toisin ja sanoo lukeneensa ettei oireeton voi edes tartuttaa ja mitä siitä jos nyt naapuripiirissä vähän ulkoillaan. Jos oma linjauksesi alkaa silloin epäilyttää, muista sääntö: Käyttäydy kuin perheelläsi olisi noro. Ja käsissäsi kakkaa.
6. Voit valita lapselle yhden “karanteenikaverin”, jos kumpikin perhe sitoutuu näkemään vain toisiaan.
7. Niin kauan kuin se vielä sallitaan, käy / käykää ulkoilemassa. Vähintään tunti päivässä jokaiselle perheen jäsenelle, mieluiten metsässä.

Jos et muuta tästä pitkästä tekstistä muista, mieti tätä: mitä menetät jos otat liian tiukan linjan? Mitä menetät jos liian löysän?

Ajankohtaiset hallituksen suositukset löydät täältä.

Ja päivittyvän listan päivän viihdykkeisiin löydät täältä.