Tahto- ja uhmaikä lähestyy Kolmosella vääjämättä. Spagetit eteisen lattialla, itkusta punainen naama kaupassa ja raivoisasti nyrkissä pidetyt ei-sallitut asiat ovat jo ihan nurkan takana. Ei sitä vielä käytöksestä (juurikaan) huomaa mutta tiedänhän minä, ikä on armoton. Kahden vuoden kohdalla ei enää ole kaikki vain ihanaa.
Toki näin kokeneena kettuna tiedän myös että siitä selviää, se on vain vaihe, ja että päiviin mahtuu muutakin kuin uhmaa. Tiedän myös sen, että se on minulle vaikeaa. Olen ihmisenä nopea ja eteenpäin menevä. En pidä toistosta ja turhasta työstä.
Elämä kaksivuotiaan kanssa on sikermä turhia töitä joita toistetaan vaikka toinen osapuoli vastustaa. No niin nyt pestään hampaat. Tule vain alas sieltä. Ei, me ei oteta sitä. Joo mä tiedän että sua harmittaa mut nyt me lähdetään.
No niin rakas. Tiedän tiedän.
Tiedän, osaan ja ymmärrän mutta en voi tunteilleni mitään. Eikä tarvitsekaan, se kuuluu ihan asiaan. Ei kenenkään tarvitse täysin viilipyttynä jaksaa kun naamaa päin huudetaan, raivotaan ja parhaimmassa tapauksessa lyödään ja purraan. Tiedän tämänkin.
Vedän tässä seesteisessä vaiheessa ekstrasyviä henkäyksiä tulevaa varten. Jos totta puhutaan, ei se uhma meidän talosta ole vielä koskaan poistunut, tasaisin väliajoin vähän kaiken ikäiset täällä koettelevat rajojaan ja hakevat kaikupohjaa tunteilleen. Osaamme jo aika hyvin purkaa pommeja mutta kuormittaahan se.
Teen jo nyt pientä surutyötä myös sen suhteen, että uhman mukana tulee väistämättä negatiivisia tunteita omaa lasta kohtaa ja se on inhottavaa. Vaikka ne tunteet ovat vain hetkellisiä, on paljon kivempaa voida ajatella lapsestaan jatkuvasti voi että sä olet ihana kuin kuiskailla välillä puolisolle että ihana kun tulit kotiin, toi on nyt ollut tosi rasittava tänään.
En ole vielä valmis siihen, en juuri tänään. Ehkä en ole vielä palautunut edellisistä kerroista tarpeeksi!
Ei siitä niin kauaa ole kun olen huutanut etupihalla ääneen ”vittu” hanskariidan eskaloituessa liikaa suhteessa aikataulupaineeseen. Vasta hetki sittenhän minä ihmettelin, kuinka Ykkösestä kuoriutui outo tunnesmoothie, joka jaksoi tunnin verran itkeä menetettyä ikkunapaikkaa ja liian nopeasti ohimennyttä risteystä.
Osaan aika hyvin olla pelkäämättä tulevaa ja nauttia tämän hetken tasaisista kyydeistä Kolmosen kanssa. Toistaiseksi hänen luonteensa on ollut niin rauhallinen että saatamme toki päästä vähän helpommallakin, niin arveli neuvolan hoitajakin. Ajattelin että totta, olihan Ykkönenkin aika helppo tapaus – kunnes löysin vanhoja blogitekstejä joissa esiintyy väkivaltainen ja omien sanojensa mukaan rakkaudeton nelivuotias. Voi hyvänen aika.
Tällä kierroksella lapsia on sitä paitsi kolme. Olemme alimiehitettyjä! Aina joskus tulee jo nyt hetkiä jolloin Kolmonen kitisee juuston perään, Kakkosella katkeaa hermot väärästä kynästä ja Ykkönen vetäytyy samalla mököttämään kun hänen juttuaan ei kuunneltu kaiken sen melun keskellä. Silloin minä näen edessäni tilanteen jossa yksi on uhmassa, yksi teini ja kolmas huonolla tuulella ja mietin olenko valmis? Pystymmekö tähän, osaammeko? Saammeko tuettua kolmea yhtä aikaa, saammeko tuettua toisiamme?
Pidätämme oikeuden muutoksiin mutta juuri tänään haluan ajatella että kyllä kai me pystytään. Meillä on siihen kaikki edellytykset ja turvaverkot ja olosuhteet. Meillä on herkät anturit, joilla kuuntelemme jaksammeko todella. Meillä on ihanat lapset, jotka voivat jopa tarvittaessa auttaa kukin vuorollaan – olen kuullut myös teineistä jotka tukevat vanhempia leikki-ikäisten sekoillessa!
(Älä tule nyt tätä romuttamaan, haluan uskoa sen mahdollisuuteen.)
Muistuttakaa mua sitten kesällä kun kaikki mahdollisuudet on menneet ja vellon epäuskon syövereissä että olen ihan itse kirjoittanut aika pätevät vinkit uhman kestämiseen. Ne kannattaa lukaista vielä kerran ja käydä sitten ostamassa lisää apukarkkeja.
Lue myös