Insinööri tulee tänään yöllä kotiin reissultaan, jonne lähti lauantaina. Näistä vähän pidemmistä reissuista tulee väistämättä aina kaksi oivallusta:
- Mä pelkään aina etukäteen, miten mä pärjään. Vaikka tiedän että pärjään.
- Kaikki menee aina paremmin kuin luulin – ja itse asiassa paremmin kuin arkena.
Ykköskohta on tyhmä ja hupaisa näin 43v neljän lapsen äitinä. Eiköhän tässä jo kilsat hoida hommat?
Mutta se juontaa varmaan juurensa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta, uupuneista hetkistä, joissa ylipäänsä mietin aina tulevia hetkiä ja ennakoin tapahtumia, yritin olla kaikkeen valmis.
Silloin yksin lasten kanssa oleminen näyttäytyi uhkana, koska ei ollut takaporttia – oli sellainen tunne, että ihan kaikkeen pitää olla valmiina.
Ja, totta puhuen, just noina hetkinä on kyllä aina tapahtunut kaikkea. mm. yksi murtunut jalka ja niin hirveä angiina, etten voinut itse tehdä oikein mitään mutta kaksi alle kaksivuotiasta oli pidettävä hengissä. En muista, miten se tehtiin.
Mutta onhan se silti ihan hoopoa, valmistautua henkisesti johonkin hurjaan savottaan kun oikeasti kyse on ihan vain arjesta.
Ja kun sitten aina tulee toi kakkoskohta: kaikki menee hyvin. Jopa paremmin kuin normaalisti. Siis olettaen, että just tohon viikkoon ei tule jotain oksennustautia tai murtunutta jalkaa, niin kuin usein todellakin tulee.
Juttelin tästä just Insinöörin kanssa ja hänellä oli sama fiilis: kun mä olen poissa, hänellä asiat menee oikeastaan helpommin lasten kanssa.
Huom: Edellämainitut ja tulevat pätee nyt sitten vain silloin kun puhutaan lyhyistä poikkeushetkistä kahden vanhemman elämässä. Tätä ei pidä missään nimessä verrata vuoroviikkovanhemmuuteen tai yksinhuoltajuuteen, se on ihan eri game eikä liity tähän siis mitenkään no niin kiitos kun pidätte tämän mielessä, voimme siirtyä eteenpäin.
Kun hoitaa asiat yksin, tietää mitä saa, eikä edes oleta mitään muuta. Oleta – pety – mökötä malli poistuu. Rima myös laskee, tietysti, koska kaikkea ei ehdi. Toisaalta kaikki täpäköityy. Rutiinien merkitys korostuu, asioiden hoitaminen kerralla maaliin korostuu. Oon myös huomannut, että kun ei ole samalla tavalla mahista välillä kirjautua ulos tilanteista ja karata johonkin omaan hommaan, pysyn itse tehtävissä paremmin.
…jonka seurauksena lapset toimii paremmin. Ne perkeleen rajat, pitääkö sen olla niin totta!
Samalla kun lasken rimaa siitä, mitä toivon tapahtuvan, olen siis ollut myös itselleni tavallaan jämptimpi: nyt lapset laitetaan nukkumaan, nyt ne puetaan, nyt ne leikkivät ilman telkkaria. En jousta turhaan, mutta toisaalta joustan siellä, missä kannattaa.
Ja kas: Viimeisen melkein viikon ajan täällä on vallinnut rauha, järjestys ja ilo. Pienet ovat olleet joka ilta nukkumassa klo 21 mennessä hampaat harjattuna, ilman sekoiluja. Pyykit on pesty, tiskit on hoidettu, ruokaa syöty ja isojen kanssa vietetty ehkä enemmän aikaa kuin ikinä. On käyty Turussa yhden päivän verran ja hoideltu talvivaatteita.
Olen itsekin mennyt aiemmin nukkumaan ja ollut paljon enemmän läsnä kaikille, iloisempi ja rauhallisempi. Negatiivinen energia on ollut aivan minimissään.
Tästä voisi tehdä harhaisia päätelmiä siitä, että meidän arki sujuisi paremmin yksin. Se olisi räikeä virhe.
Todellisuudessa mulla on ollut myös aika haastavaa hoitaa kaikki logistiikka treenikyydeistä ruokakauppaan ja olen hoitanut tosi paljon asioita työajalla.
Tämän kaiken näennäisen rentouden on siis mahdollistanut yrittäjyys ja se että työt on se, jonka riman olen heittänyt kokonaan takkaan. Ei ole ollut aikaisia palavereita, joihin pitäisi lasten viennin jälkeen ehtiä, tai lääkärikäyntejä jotka pitäisi jotenkin järjestää. Olen lykännyt ne kaikki tonne seuraavalle viikolle kun on taas se toinen ihminen täällä.
Tästä jo nähdään, ettei lyhyt yksinolo ainoana vastuuaikuisena ole mitään verrattuna jatkuvaan tilaan. Mulla on mahis siirtää asioita, jättää niitä tulevaan. Olisin ihan eri tavalla helisemässä, jos samalla viikolla olisi pitänyt hoitaa ne monet juoksevat asiat, jotka ensi viikolla odottaa.
Samoin mä näen jo nyt, että tämä hienosti pärjäävä ja touhuttavan pehmeä äitihahmo on myös se, joka uupuu niin maan perkeleesti pidemmällä aikavälillä. Ei edes siksi että tekisin niin paljon vaan siksi, että alan olla liian järkevä.
Eilen ostin tonkan viiniä tulevaan naapurijuhlaan ja mietin, että olispa ehkä kiva vähän maistaa sitä ja heti perään olin että eiiii, menee vain yöunet ja ihan turhaa tommonen, katsotaan se yksi lasillinen sitten juhlissa. Samaan syssyyn näin sieluni silmin, miten Insinööri olisi ollut heti messissä ja kaatanut mulle sen lasin vastusteluistani huolimatta ja nauranut päälle että totta kai maistetaan.
Yksin mä olen tehokas, pärjäävä, fiksu ja toimelias. Mutta myös aika vaativa, tylsä ja suorittava.
Mä tarviin Insinöörin rentouden ja hasssuttelun vierelleni, mä tarviin sen, että voidaan välillä yhdessä puhista ja toisaalta nauraa lasten jutuille.
Sen hintana saattaa tulla joskus epätasapainoinen kommunikaatio ja sitä myöten kitinää, mutta tulkoon.
Ehkä tämä viikko oli sitten taas hyvä muistutus siitäkin, että ihan yksin en haluaisi ollakaan <3