Mun vanhemmuudessa yksi hyvinkin kantava ajatus on ”valitse taistelusi”.
Olen jo aikaa sitten päättänyt priorisoida asioita niin, ettei jokainen asia ole ehdottoman tärkeää tehdä juuri jollain tietyllä tavalla. Jos haluaisi olla monesta asiasta tarkka, pitäisi jaksaa olla super johdonmukainen ja ahkera niinäkin hetkinä kun oma jaksaminen on ohuella.
Tämä lähti varmasti siitä kun Kakkonen syntyi Ykkösen ollessa vasta 1v5kk. Sitä ennen taistelin ainokaiseni kanssa kyllä milloin mistäkin auktoriteetista ja kontrollista. ”Riitelin” vuoden ikäisen lapseni kanssa siitä pidetäänkö aurinkolasit päässä vai ei ja tuskastuin kun ennen niin helppo vauva olikin mielipiteitä omaava taapero joka sinnikkäästi otti lasit pois.
Sitten tuli se toinen lapsi ja tajusin että olen siirtynyt täydellistä kontrollista selviytymismoodiin ja asetin päätavoitteeksi ensin että kaikki pysyy hengissä, sitten että kaikilla on kivaa, sitten vasta että asiat tehdään niin ”kuin pitäisi”. Kirjoitin näistä uusiksi menneistä prioriteeteistä jutunkin.
Nyt on taas kaksi pientä lasta perheessä ja erittäin usein huomaan miettiväni taas tätä mantraa, valitsen taisteluita.
Kyselin Instagramissa tähän kuvaan liittyen, arvaako ihmiset minkä taistelun olin sinä päivänä jättänyt käymättä:
Oikea vastaus oli monen arvaama yöppäri Kolmosen päällä. En jaksanut enää siinä ovesta ulos lähtiessä kinata tyypin kanssa siitä että pitäisi vaihtaa vaatteet. Olin jo monta kertaa sanonut että vaihdetaan vielä päivävaatteet ja mennään sitten yhdessä kävelylle, mutta 3,5v oli asiasta hyvin eri mieltä.
Jossain kohtaa tajusin että ihan samahan se tosiaan on ja taidan pitää turhaan jostain asiasta kiinni egoni takia. Hänen päällään olevat vaatteet oli puhtaat, sopivan kokoiset ja säähän sopivat (ovat muuten yhteistyökumppanin Polarn O. Pyretin eli MAINOS tässä kohtaa) eikä niiden käyttämisestä koidu mitään vaaraa hänelle tai muille.
Päivä mentiin siis kokonaan yöppäreissä ja kävelyllä oli kiva fiilis, oikein hyvä!
Joku arvasi kuvan kommenteissa että taistelu, johon viittasin oli harjaamaton tukka ja siitä tuli mulle hyvin oivaltava hetki ja syy kirjoittaa tämä teksti. Tajusin että totta, voisi hyvin olla! Mutta kun en ole vuosiin edes ajatellut että tukan harjaamisesta voisi käydä taistelua.
Siitä siis todellakin on joskus taisteltukin, sillä meidän kaikki lapset ovat sekä vihanneet hiusten harjaamista / laittamista että olleet hiuslaadultaan sellaisia että pelkkä katse kohti kahta hiussuortuvaa saa ne keskenään solmuun.
Joku toinen ratkaisee tämän niin että joka aamu tukka harjataan ja laitetaan kiinni, jotta se ei mene sotkuun, sillä sipuli. Lapsi tottuu hommaan eikä siitä tule taistelua. Minä olen ratkaissut sen niin että harjaan hiukset välillä kun on sopiva hetki. Muun ajan en kiinnitä asiaan mitään huomiota, ei takut ihmistä pahenna.
Eikä takuista koidu mitään vaaraa lapselle tai muille. Tämä on usein mulle ratkaiseva päätös – onko tämä nyt oikeasti tärkeä asia, just tänään?
Tajusinpa vielä yhden taistelun, jonka kuvasta olisi voinut löytää. Kuvan lapsilla ei tuona aamuna oltu muistettu pestä hampaita. Hampaat olisi ollut yksi taistelu, jonka yleensä kyllä käyn.
Eikä muuten päivän ruokaympyräkään mikään päätähuimaava ollut. Vitamiineja ei tietenkään muistettu. Tämä oli sairastelupäivä, ja oltiin ekaa kertaa menossa ulos ja tärkeintä oli vain pitää kaikki hereillä, hengissä ja jotenkuten hyvinvoivana.
Naurahdin kuvaa ja kommentteja katsellessa itsekseni että kylläpä me muuten eletään pellossa – mahtavaa! Tykkään tästä että ei enää missään mielen takanurkissa paina lapsen takkuja katsellessa.
Mulla ei ole enää vuosiin ollut ”ehdottomien asioiden listalla” oikeastaan mitään muuta kuin turvallisuusasiat. Autossa pidetään tietysti aina turvavyöt kiinni hyvin. Suojatien yli mennään tietysti yhdessä, tarkasti. Kadulla pysähdytään heti kuin aikuinen sanoo että pitää pysähtyä ja jos niin ei tapahdu, itsenäinen liikkuminen menee tauolle.
Mutta lelut ruokapöydässä? Viimeksi tänään pallottelin Nelosen kanssa samalla kun lappasin puuroa suuhun. Karkkia ennen ruokaa? Samapa tuo, yksi tai kaksi ei nälkää vielä vie. Herkkuja joka päivä? Jos nyt ei liikaa kuitenkaan ja ne hampaat muistetaan. Lisää ruutuaikaa? Niin kauan ok kuin pystyy lopettamaan pyytäessä, muutkin hommat sujuu ja lapsi ei muutu huonotuuliseksi ruuduistaan.
Lue myös: Leluja ruokapöydässä? Sillä ei ole mitään väliä. Älä nillitä.
Musta tuntuu että jos ennen valitsin taisteluni niin nykyään en juuri taida edes aloittaa niitä.
Hyvin harvasta asiasta jaksan mitään oikeaa vääntöä käydä ja yllättävän moni asia sujuu lopulta ihan kivasti kun pyytää, odottaa ja kannustaa.
Turvallisuus- ja terveysjuttujen ohella aika harvasta asiasta lopulta tarvitsee näiden helppojen lastemme kanssa taistella ja silloinkin mietin tarkkaan onko tämä sellainen juttu, josta on pidettävä kiinni.
Kysyn myös usein itseltäni taistelenko nyt tästä vain ollakseni oikeassa, saadakseni jotenkin pontta omaan uskottavuuteenkin?
Taistelenko vain taistelun takia?
Musta tuntuu että me vanhempina usein pelätään ”antaa periksi” kun ajatellaan sen olevan pois meidän auktoriteetista. Mutta uskon itse enemmän siihen että neuvotellaan, keskustellaan ja kerrotaan seuraukset. Uskon että kun lapsi saa kokemuksen että hänen mielipidettään kuunneltiin ja hyvin perustellut pyynnöt meni läpi, hän kantaa niistä myös enemmän vastuuta ja uskoo paremmin ne kerrat kun perustellaan hyvin että tämä ei nyt käy.
Toki tämä on ikätasoista hommaa ja super paljon lapsen temperamentista kiinni, meilläkin väännetään kyllä päivittäin niin monesta asiasta että tarvitsisin nitroja. Mutta tosi, tosi monessa jutussa huomaan etteivät ne todellakaan ole sellaisia mistä kannattaisi ikinä mitään taisteluja käydä, josta takkutukka on kyllä loistava esimerkki.
Mitä väliä sillä ihan oikeasti on jos pienen lapsen tukka on vähän takussa? Muuta kuin ”mitä ihmisetkin nyt ajattelee”? Minun mielestäni ei mitään ja se on yksi niistä varmaan sadasta taistelusta, jotka olen onnellisesti poistanut meidän listalta.
Taisteluita kyllä riittää ihan luonnostaan nyt ja tulevaisuudessa ilman että niitä itse tarvitsee keksiä. Sitä paitsi lastenkin kanssa olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa.