Tiedättekö mihin olen aivan helevetin väsynyt? Pikkuasioihin takertumiseen ja niistä nillittämiseen, erityisesti vanhemmuudessa.
Laitat Instagramiin söpön videon, jossa lapsesi juoksee hakemaan posteja ja saat vastauksen että hui miten näin kylmällä olette ilman takkeja, etkö pelkää että tulee korvatulehdus. Näytät toisessa kuvassa syövän samaa jäätelöä taaperon kanssa ja joku huomauttaa että voi tulla karies.
Tai et kai vaan tehnyt sitä virhettä että joku jossain oli menossa jollain kulkuvälineellä ilman kypärää tai herranjestas sentään – kypärä päässä mutta remmi aivan liian löysällä?
En tiedä mikä siinä on että toisten virheisiin puututaan nyt niin hanakasti, mutta vielä enemmän kummastuttaa se mikä lasketaan “virheeksi”. Keskustelussa vanhemmuudesta puuttuu täysin mittasuhteet kun lisätty sokeri, käytettynä ostetut kengät ja turvavyöttä matkustaminen ovat samalla viivalla.
Jos sinä jaksat sanoittaa kaikki tunteet, lukea kasvattavaa kirjaa joka ilta, valita oikeat kengät ja valmistaa sokerittomia välipaloja, se on tosi fine ja ihan oikeasti hirveän kunnioitettavaa. Nostan sinulle hattua!
Mutta onneksi olet myös viisas ja tiedät että sinun ei tarvitse mennä valistamaan muita vanhempia mistään näistä asioista. Olet varma omasta vanhemmuudestasi eikä sinun siksi tarvitse kasvattaa muita kommentoimalla avuliaasti että “kai tiesit ettei liukuestesukkia suositella käytettävän kengän sisällä lapsen jalan kehityksen takia”. Voi olla ettei hän tiennyt, tai sitten voi olla että hän tiesi eikä välittänyt.
Shokeeraavaa, tiedän! Mutta meistä jotkut todella valitsevat toimia suositusten vastaisesti.
Vanhemmuus on aivan liian raskas taakka kantaa jos jokainen askel on otettava parhaan mahdollisen tiedon ja ymmärryksen mukaan ja jos kaikista asioista pitää sitä tietoa etsiä. Elämme ajassa jossa ihan kaikesta on saatavilla laajaa tutkimusta ja tietoa. Elämme myös ajassa jossa sen tiedon kaivamista ja hyväksikäyttämistä odotetaan ihmisiltä, jotka ovat samaan aikaan kiireisempiä kuin koskaan eikä kylä enää kasvata.
Meille 2000-luvun vanhemmille annettiin kaikkien vuosikymmenten oppaat äänikirjana suoraan korviin ja sanottiin että “pärjäile”.
No ei me aina pärjäillä. Eikä varsinkaan jos nurkan takana on toinen 2000-luvun vanhempi huomauttamassa että pillipullosta juova voi olla ongelmissa sitten päiväkodissa kun ei ole nokkamukia oppinut, “halusin vain kertoa tämän, ehkä jo tiesitkin”.
Vanhemmuus on ihan törkeän raskasta, jos siitä tekee tosi raskasta. Jos joka hemmetin “voinko katsoa telkkaria” pyyntö eskaloituu suureksi vanhemmuuskysymykseksi ruutuajasta, lapsen niskan optimaalisesta asennosta ja tulevaisuuden käytöshäiriöstä, olet pulassa. Pyyntöjä, valintoja, päätöksiä ja tekoja tehdään vanhemmuudessa satoja päivässä. Ei niiden keskellä voi jatkuvasti pohtia mikä nyt olisi parasta ja oikein ja teenkö minä nyt absoluuttisesti parhaani.
Tulet joka tapauksessa pyörtämään omat lupauksesi (“En kyllä ikinä itse uhkailisi lastani noin!”) ja pettämään omat odotuksesi vanhemmuudesta. Anna vähän löysää hihnaa itsellesi jo nyt.
Ei vanhemmuutta tarvitse hikaroida, ihan oikeasti. Sanon sen nyt ääneen: näillä pikkujutuilla ei ole isossa kuvassa mitään väliä.
Ne ainoat merkitykselliset vanhemmuuden asiat ovat isoja, syviä, perustarpeita. Saako lapsi riittävästi ei-tappavaa ruokaa, turvallisuutta, läheisyyttä, tukea, rakkautta. Ytimekkäästi: jos sinua mietityttää oletko hyvä vanhempi, todennäköisesti olet. Pelkkä sen pohdinta kertoo että sinä välität ja sinä yrität.
Vanhemmuudessa on niin monta mutkaa ja vuotta jäljellä että nämä pikkulapsiajan esiasteet ovat ihan kärpäsenkakkaa. Ehdit vielä mokata tai lapsi kehittää itse itseään ja kavereiden kanssa sellaiseksi että sinun varhaislapsuuden parhaat aikeet valuvat tyhjiin – tai ehkä lapsestasi tulee vailla kaikkia odotuksia hieno ja mahtava ihminen, vaikka sinä et jaksanut lorutella!
Lapsesi kehitys, koulumenestys, sosiaaliset taidot ja selkärangan kehittyminen oikeanlaiseksi eivät ole kaikki sinun tekosiasi.
Tämä kaikki ei ole sinusta ja vanhemmuudestasi kiiinni, ihmisen kehitys on niin paljon isompi kokonaisuus kuin miltä se näyttäytyy kotona vietettyjen vuosien aikana.
Ja toinen juttu: olen tosi kyllästynyt siihen että jokainen vanhemmuuteen armoa lupaileva teksti menee ihan sankaritarinan kautta. Että annetaan muka armoa itselle ja toiselle, kun muuten suoritetaan aivan 10/10. “On ihan ok silloin tällöin antaa ruutuaikaa että vanhempi saa hetken levätä kun talossa on neljä pientä vauvaa ja kolme koiraa sekä kylpyhuoneremontti.”
On myös ok silloin tällöin tai joka päivä antaa ruutuaikaa vähän tai paljon ihan muuten vain. Ole hyvä, annan luvan! Lapsesi saa myös leikkiä leluilla ruokapöydässä, mennä ilman hammaspesua nukkumaan ja maistaa jäätelöä jo vauvana. Se ei mene rikki.
Näillä pienillä jutuilla ei ole mitään väliä.
Sitä paitsi lapsissa parasta on se että ne voi aina ohjelmoida uudestaan. Jos annat lapsen puolen vuoden ajan leikkiä lelulla ruokapöydässä, se ei tarkoita että olet loppuelämäsi pulassa. Sitten kun jaksat, voit ohjelmoida sen pois siitä tavasta (ja löytää samalla jonkun uuden pahan tavan).
Sitten vielä kerran se toinen asia: muiden vanhemmuuteen puuttuminen, nillittäminen. Älä tee sitä. Varsinkin Instagramissa tuntuu olevan käynnissä “etsi viisi virhettä” peli, jossa jokaisesta nähdystä virheestä voi ja pitää huomauttaa.
On niin sairaan ärsyttävää että jo valmiiksi ylihyville vanhemmille nillitetään jostain aivan pikkuasiasta toisten jo valmiiksi ylihyvien vanhempien toimesta. Siinä keskustelussa syyllistyy ainoastaan he jotka jo nyt tekevät kaiken niin hyvin kuin ikinä osaavat. Uupuvat vain mokomat tästä.
Samalla he, joiden vanhemmuuteen olisi ehkä syytä puuttuakin, eivät todennäköisesti ole koko keskustelussa mukana. Heitä ei sellainen kiinnosta.
Huonoa vanhemmuustoveruutta taas on se jos kiinnostaa liikaa tekeekö toinen lapselleen hyviä vai haitallisia valintoja – sinun näkökulmastasi.
Älä nillitä, ole hyvä toveri.
Inspiraatio tähän tuli Iidan matkassa hienosta blogijutusta aiheeseen liittyen!
Lue myös: