Minä voin nyt tässä teille kertoa tyypillisimmän tavan kompastella vanhempana. Ainakin mulle. Tämä on juuri niitä hetkiä, joissa aikuinen vajoaa sinne lapsen tasolle, paitsi meidän tapauksessa sen alle.
Tänään oli ihana päivä. Olin nukkunut hyvin, saanut puuhailla hirveästi kaikkea ikuisesti tekemättä jäänyttä (lastenhuoneen kaapin siivous HELLO!) ja hengailla hirveän hyväntuulisen, joskin vähän nuhaisen Kolmosen kanssa.
Nelonen nukkui megapäikkärit ja oli muutenkin helppo, hyväntuulinen ja iloinen.
Minulla ei siis ole mitään tekosyitä seuraavaan. Kaikki meni super hyvin kunnes minä keksin itselleni pienen projektin, enkä saanut enää mielenrauhaa siltä. En osannut keskeyttää sitä vaikka olisi pitänyt. Tämä projekti vaati kännykällä oloa, mikä on aina tylsintä sillä se katkaisee läsnäolon täysin.
Olin aika lähellä loppua kun Nelonen alkoi haluta enemmän seuraa ja samalla Kolmonen halusi leikkiä kanssani päivällä aloitettua kauppaleikkiä.
Vein kummatkin lapsset lastenhuoneeseen ja jotenkin naiivisti ajattelin että voin siinä samalla naputella. Laskin vauvan lattialle, Kolmonen aloitti leikin, ja vauva lähti välittömästi sen kimppuun.
Äiti Nelonen ei saa tulla tähän, Kolmonen sanoi heti rauhallisesti kun näki veljensä tulevan. Mmhm, minä mutisin muka kuunnellen ja nakutin projektiani.
Nelonen, älä tule siihen! Noo anna sen nyt vähän kans katsoa, minä edelleen muka-autoin.
Äiti älä anna Nelosen tulla tähän! Projekti oli vielä vähän kesken, eikö ne voisi hetken viel…
TUMPS. Ensimmäinen kevyt lyönti Neloselle. Vauva ei hätkähtänyt yhtään, minä tiuskaisin heti. Mäkä mäkä vali vali -lauseeni oli suunnilleen että jos et osaa olla lyömättä, tää leikki loppuu tähän.
Mutta mä en halua että se ottaa näitä juttuja! Hei saa sekin nyt vähän olla siinä, sanoin ärtyneenä.
Vauvan ähinää ja sitten TUMPS TUMPS. Pari tiukempaa napautusta nyrkillä vauvan päähän, siihen aukileen kohdille.
Naps sanoi päässäni leijonaemomoodi, joka aktivoituu aina kun vauvani on vaarassa.
Samaan aikaan ritisi poikki hermosäie nimeltä ei vittu tää oli täysin mun syytä, joka purkautui ilmoille aivan liian äkäisenä reaktiona.
Kaappasin vauvan syliin (joka ei muuten vielä edes huomannut mitään), huusin Kolmosen nimen äkäisesti, nappasin sen jotenkin tylysti myös pois huoneesta ja vedin oven kiinni. Varmaan kivahdin jotain tyhmää kuten “mähän sanoin että tää leikki loppuu!”
Kolmonen alkoi heti itkeä sitä yhtä tiettyä lohdutonta itkua, ihan kuin siskonsa aina kun sille oltiin epäoikeudenmukaisia. Minä puhisin vieressä sohvalla vihaisesti jonnekin mulkoillen.
Tiesin jo tehneeni väärin ja tyhmästi, odotin että tunnereaktio laukeaa. Kehoni ei vain ehtinyt vielä rauhoittua kun suuni alkoi jo jauhaa muka “selvitellen” tilannetta (oikeasti validoiden omaa tyhmää käytöstä):
Et sä voi tolla tavalla lyödä toista!
Äiti en mä voinut sille mitään, hän itki kovempaa.
Ymmärrän sen mutta ei lyömällä ratkaista asioita, se on kerta kaikkiaan väärä tapa toimia, minä edelleen kiukkuisena jeesuksena palautin.
Kolmonen nyyhkytti ja mietti hetken. Kysyi rauhallisesti: Äiti mitä mun olisi sitten pitänyt tehdä?
No vaikka sanoa mulle että sä et halua Nelosen tulevan siihen leikkiin.
MÄ SANOIN! Kertoi viisas, helppo lapseni uudelleen itkuun yltyen ja tässä kohtaa tajusin minäkin tulla alas punaisilta kierroksiltani.
Ei hemmetti, niinhän se sanoi. Monta kertaa. Ei se nyt tietenkään lyödä olisi saanut mutta aivan selvästi se yritti ratkoa tilanteen toisin ja ne lyönnitkin oli enemmän minun huomion saamiseksi tehtyjä pikku pusuja.
Hitto että hävetti, surutti ja morkkisteli. Että mulla on näin älyttömän viisas, taitava ja rauhallinen tyyppi joka tekee niin vähän mitään lähimainkaan tuhmaa ehkä kerran kuussa ja silloinkin vain vähän, ja meikä ei kestä edes yhtä kertaa vetämättä ihan turhille jengoille. En mä voinut sille mitään.
Kun ihmiset sanoo että hävettää kun vajoaa lapsen tasolla, niin entäs kun se lapsi itse ei olisi edes vajonnut minkään tasolle vaan ihan minä vain olin se tyhmyri?
Pyysin totta kai anteeksi ja kävin läpi tilanteen huolella. Eikä tämä kovin dramaattisen vakava tilanne ollut, eikä todellakaan ensimmäinen kerta kun joku tilanne pienen lapsen kanssa eskaloituu turhaan.
Mutta tällä kertaa mua jäi vaivaamaan ekstrapaljon tämä, juuri siksi että kyseinen lapsi on niin viisas ja looginen ja helppo.
Tämä on sellainen lapsi, jonka kanssa voi oikeasti neuvotella ja puhua asiat halki. Tai siis sellainen jolla ei vieläkään ole tullut sitä epäloogista raivoräkää -uhmaa. Sen kanssa pitäisi todellakin jaksaa olla pitkäpinnainen kun sitä pinnaa ei juuri ollenkaan venytetä.
Mutta ei se nyt sitten mene niin, ei minusta tullut superäitiä tämänkään lapsen kanssa.
Mä olen huomannut, että mulle on yksi triggeri se kun tilanteet eskaloituu juuri siihen suuntaan mihin arvaan niiden menevän. Näen että tästä tulee kohta riita, enkä ehdi, jaksa tai kykene puuttua siihen ajoissa.
Sitten kun se riita syttyy, mua ärsyttää ihan sikana. Kai se on sitten aina pohjimmiltaan sitä koettua epäonnistumista vanhemmuudessa, joka mua eniten harmittaa. Helpompaa – tavallaan – on kestää tilanteet, jotka syntyy jonkun muun aiheuttamina tai ihan puskista. Sekopäisen oudot uhmakohtaukset tai jonkun toisen lapsen aiheuttama suru, ne osaan taklata ja yleensä hyvin.
Mutta kun voin ihan vain katsoa peiliin löytääkseni juurisyyn jollekin kriisille, en suinkaan osaa käsitellä sitä sillä tavalla aikuisesti vaan hermostun kahta kauheammin kuin ajatellen että miksi noi lapset ei auttaneet mua tässä.
Minähän sanoin, lapsen tason alla täällä näin.
Semmosta. Tämäkin ilta loppui noin kymmeneen rakkaudentunnustukseen (eilen melkein jätin kuiskuttelut sanomatta niin yksi huuteli perään että “unohtuiko äiti jotain” 😄 Tämä on kyllä maailman ihanin kolmevuotias!) että eipä tässä, seuraavaa pettymystä kohti.
Mites muilla, oliko pelkkää järkevää aikuista tänään vai lipsahtiko vähän lapsen puolelle?
Hyvin samanaiheisia keloja oli muuten ihan just äsken Ollilan Marjutin tilillä, suosittelen senkin tsekkaamaan!
Marjutin armollisessa hengessä muistutan itseäni että selvisin tänään kuitenkin ihan tosi monesta muusta kriisitilanteesta kolmen lapsen kanssa super hyvin. Koitan nyt muistaa ne mennessäni nukkumaan, sekä sen että nuo kaksi eivät tuolla edes meinaa nukahtaa koska kuulemma tykkäävät musta niin paljon etteivät voi.
Ylempi kuva Aino Heininen