Jos en muista sinua heti älä loukkaannu vaan kerro lisää – kasvosokea tarvitsee paljon vihjeitä

”Ai moi, nyt mä vasta tajusin kuka sä oot!”, huikkaa ihminen jota en ole koskaan ennen nähnyt. Mielestäni.

”Kato joo moi!” Vastaan tottuneena ja valmistaudun etsimään vihjeitä. Näyttävätkö seuralaisensa tuntevan minut myös? Ovatko vaatteet tutut? Tuliko hän autolla vai pyörällä – kaukaa vai läheltä – tähän?

Hymyilen ystävällisesti ja odotan. Kokemus kertoo ettei kannata puhua juuri mitään, ei ainakaan esittää kysymyksiä. Kaikki paljastaisi niin äkkiä etten tiedä kuka hän on.

Kaikista pahinta olisi olettaa tietäväni ja sitten puhua jotain sellaista mikä ei häneen istukaan. Opin sen kun kerran sanoin väärälle ihmiselle että ”Näinkin eilen Leenaa ja puhuttiin susta.” Jännä, vaikka kasvot ovat mulle hepreaa, mikroilmeet kyllä osaan. En tarvinnut sekuntiakaan nähdäkseni ettei henkilö x tunne yhtäkään Leenaa.

Tämän aamuisen henkilö x:n kanssa olen vieläkin sumussa. Kauniit, ilmeikkäät kasvot, joita ei voi toisiin sekoittaa. Eivätkä ne silti kerro minulle mitään.

Joskus sentään tunnistan, että nämä kasvot tunnen. Harmillista etten voi lisäksi erottaa olemmeko tavanneet kerran vai kymmenen tai olleet kenties parhaita ystäviä läpi ala-asteen.

Konteksti häviää päästäni ensin, sitten kasvot, ääni ja vasta lopulta puhutut ja kirjoitetut sanat.

Sieltä se sitten tulee, juuri kun lähestymme kiusallisia hetkiä: ”Vitsi harmittaa etten eilen päässyt”, henkilö x lausuu. Ahaa! Nyt tiedän, ehkä! Ainakin voin osallistua taas keskusteluun, koska tiedän mihin hän viittaa.

Aloitan vuolaan juttelun varmaksi muuttuneen hymyn saattelemana. Voin vielä myöhemmin varmistaa oliko arvaukseni oikea. Selviän tilanteesta puhtain paperein, oletan.

Hetken päästä etsin arvelemani henkilön Facebookista. Muistan täysin vaivatta koko nimen. Löydän etsimäni, tarkastelen profiilikuvaa. Ei hitto. En mä tiedä sittenkään, oliko se muka hän? Vertaan kuvaa kovaa vauhtia haaleammaksi kuihtuvan muistikuvani kanssa, enkä näe kuvassa mitään samaa. Väärä vuodenaika ja erilaiset vaatteet sekoittavat koko pakan.

Tarkistan toiselta tutulta olisinko voinut törmätä täällä henkilöön, joksi häntä uskon. Olisin.

Olin siis ehkä kuitenkin oikeassa. Mutta muistanko hänet ensi kerralla? Ehkä, jos tapaamme pian ja samassa paikassa. Varmasti en, jos konteksti on taas eri.

Olen aina ennen ajatellut että tämä elämääni yllättävän paljon vaikuttava piirre on minun syytäni. En vain keskity ihmisiin tarpeeksi, ehkä en edes katso heihin? Olen varmaan vain tosi itsekäs.

Onneksi Stella kirjoitti tästä ja antoi sille nimen: kasvosokeus. Tajusin Stellan tekstiä ahmiessani että tämä se on! Kasvosokeus, sehän mulla varmasti on! Ei kamalan vakava, mutta sen verran rajoittava että en tutustu mielelläni uusiin ihmisiin, ainakaan moneen yhtä aikaa lyhyessä ajassa.

Samoin kuin Stellalla, minullekin julkkikset, elokuvien hahmot ja ei-niin-erottuvasti pukeutuvat henkilöt tuottavat suurta päänvaivaa. Vailla selkeää logiikkaa unohdan toiset kerta toisensa jälkeen ja jotkut muistan heti. Vaiva vaihtelee päivästä, vireystasosta ja olosuhteista riippuen mutta on joka kerta yhtä kiusallinen.

Kasvosokeus on nolo vaiva, koska epäilen sen tuntuvan toiselle osapuolelle siltä kuin he olisivat minulle yhdentekeviä, unohdettavia. Niin tavallisen näköisiä että heidät voi unohtaa. Vaikka oikeasti tutkin mielelläni muiden kasvoja ja löydän jokaisesta jotain mieleenpainuvaa. Se vaan ei saakeli painu sinne mieleen.

Pahinta on se, että voin unohtaa myös hyvin rakkaat ja tutut kasvot. En muista enää ilman valkokuvia miltä jo edesmenneet isovanhempani näyttivät. Muistan heidän äänensä, kävelynsä, vaatteensa, kotinsa, korulipastonsa mutta en kasvojen piirteitä, niiden mittasuhteita, silmien sävyä.

Kai niin käy monille kasvoille ajan mittaan, mutta ei se kivaa ole. Varsinkaan jos sitä käy päivittäin ja ihan tuoreiden kasvojen kanssa.

Stella kuvailee tekstissään kaikkea minunkin arkipäivääni vaivaannuttavaa kamaa. Vaihtuvia hiustyylejä, täysiä ravintoloita, naamoja kuhisevia tapahtumia – aaargh miten vaikeaa!

”Vaikeita tapauksia: ihmiset, jotka vaihtavat tyyliään ja kampaustaan usein. Ihmiset, jotka tulevat vastaan odottamattomissa yhteyksissä: työkaverin tunnistaa toki töissä, mutta ei välttämättä sunnuntaikävelyllä naapurikaupungissa. Samannäköiset sisarukset. Ihmiset, jotka jakavat samoja kasvonpiirteitä: tunnen kolme ihmistä, joilla on voimakas leuka yhdistettynä siropiirteiseen suuhun ja kun tapaan heistä yhden, en tiedä kuka heistä seisoo edessäni.” – Notes on a life // Stella Harasek

Uusien kasvojen muistaminen olisi todella ihanaa. Varsinkin kun työkseen tapaa valtavasti ihmisiä ja on riippuvainen verkostoista.

Toisaalta en voi tälle tietääkseni mitään, joten ehkä alan vain puhumaan siitä ääneen, myös aivan uusille ihmisille (tai siis joiden oletan olevan uusia, eh). Jos kerron tilanteen niin ehkä minä jään heille mieleen paremmin ja he voivat auttaa minua ensi kerralla?

On tosi tavallista että ihmiset sanovat tavatessaan ”anteeksi mutta mulla on tosi huono nimimuisti”. Nyt alan vastata siihen ”ei se mitään, mulla on tosi huono kasvomuisti. Muista sinä minun naamani niin minä pidän nimistämme huolta.”

Lue lisää: Stellan teksti kasvosokeudesta

29 Kommentit

  • Kristus

    Hah, mä muistan tän ominaisuuden sussa. Se oli musta koulussa tosi omituista, koska itelle kasvot jää tosi hyvin mieleen. Et kyllä kokemukseni mukaan todella ole ainoa, jolla on vaikeuksia kasvojen kanssa. Siks ainaki ite pyrin aina ns. vieraamman kanssa kylvämään lauseita, joista mut olis ehkä helpompi tunnistaa ja joista ko. henkilö vois mahdollisesti yhdistää mut mielessään oikeisiin kasvoihin. Ku kyllä sen aika usein huomaa ja hyvin nopeesti hyvistä neutraaleista kysymyksistä huolimatta, jos toisella ei oo mitään hajuakaan kenen kanssa keskustelee. Oikeestaan siks musta olis kivempiki, jos kasvosokeat rohkeesti sanois, et sori, kasvot menee sekasin, tunnetaaks me, ku muutoin on vaikee tietää, onko aiemmin tavattu henkilö sittenki ylimielinen mulkku, joka ei yhtäkkiä pidäkään mua enää minään vai tyyppi, joka ei vaan keksi, kuka mä olen ja joka on jo vaihtanu liian monta lausetta mun kanssa kehdatakseen enää kysyä, kuka olinkaan. Uskoisin sen myös tosiaan helpottavan kohtaamisia jatkossa, ku ihmiset varmaan ton jälkeen esittelis ittensä sut tavatessaan eikä kenenkään tarttis enää nolostella.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Sulla nyt onkin aivan järjetön muisti, muistat vaikka mitä kaukaa menneestä! mä en muista edes sua! No ei kai vitsi vitsi. Sun nassun kyllä tunnistan vuosien jälkeenkin 🙂 Mutta älä kauheasti värjää tukkaa?

      Oot ihan oikeassa kyllä että pitäis se rohkeammin sanoa, mutta mä olen jotenkin oppinut että se on vain mun huonoutta etten tunnista. Vaikea tajuta että se on ihan ok, ehkä tän uuden fancyn termin avulla se olisi helpompi sanoa. Sit voin sen jälkeen briljeerata kaikilla detaljiasioilla joita muistan ja tiedän heti kun mulle kerrotaan kuka mun edessä on 🙂

      • Kristus

        Totta. Mut mun muisti on kyl paikoin iha p*rkeleen ärsyttävä, jos se yhtään lohduttaa. ? Mut toi on just toi meijän suomalaisten juttu, heti ollaan huonoja ja epäonnistuneita, jos ei joku juttu toimi tai suju kuten muilla. Mut sä et oo huono. Ja trust me, sellasta tilannetta ei tuu, ettetkö tietäis, kuka oon. Me kuitenkaan sattumalta missään nähä, ni tilanteen tullessa osaat jo odottaa näkeväs mut. ? Mut varotuksen sanana silti, jos eksyt vahingossa mun oven taakse, älä säikähdä, jos mulla on avatessa silmälasit. Sit et ehkä tunne. Mut se oon silti mä. Tai naapuri. Kuka tietää. ?

        • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

          SILMÄLASIT? EN pääse tästä yli.

  • Minttu27

    Mulla on sama vaiva, onneksi mies on päinvastoin superkasvomuistaja. Yleensä, kun ollaan yhdessä liikkeellä, niin se kuiskaa mulle, et tuolta tulee tyyppi x, niin olen kartalla kun tavataan tuttuja. Harmi vaan, että se ei oo aina mukana, ei esim silloin kun rakas pikkusiskoni tuli kaupungilla vastaan kun oli juuri blondannut hiuksensa…

    Opettajan työssä istumajärjestys auttaa paljon, mutta vain luokkatilanteessa. Ulkona tunnistan takit ja reput. Oppilaiden vanhempia en tunnista lähes koskaan, mutta moikkailen kaikille, jotka sopivat ikähaarukkaan ja katsovat vähänkin tunnistavan oloisesti 😉

    • Valeäiti

      Ihana sun mies, mäkin haluan ”naamakuiskaajan” vierelleni! 🙂

  • Vuoden Äiti

    KIITOS tästä postauksesta, KIITOS!! Otan tämän vertaistuellisena tekstinä ja luen tämän myöhemmin vielä toisenkin kerran.

    En tiedä kärsinkö ”100% kasvosokeudesta” (jos sellaista edes on, en tiedä onko tuo mikään termi) eli en _aina_ unohda kasvoja, mutta usein kyllä. Jotkut kasvot jäävät kerrasta mieleen loppuiäksi, jotkut… no, lapseni luokalla on 4 tyttöä, joita en monen vuoden jälkeen erota toisistaan. Saatan hyvällä onnella tunnistaa tytön kaupungilla (”tuo on lapseni luokalla”), mutta _kuka_ heistä hän on..? Ja minä sentään näen heitä joka päivä. Joskus olen mennyt palaveriin, jutellut ihmisen kanssa tunnin, lähtenyt palaverista, enkä ole pystynyt yhtään muistamaan sen ihmisen kasvoja vaikka just tuijotin niitä tunnin.

    Muutama vuosi sitten tajusin, että tämä on jonkinlaista kasvosokeutta. En kuitenkaan ole perehtynyt tähän aiheeseen sen enempää. Olen oppinut elämään asian kanssa jotenkin ja myös luovimaan tilanteissa kuvaamallasi tavalla. Oikeastaan ainoa ”ongelma”, joka kasvosokeudesta minulle seuraa, on v*tutus, jonka aiheuttavat ne ei-kasvosokeat, jotka kuittaavat kasvosokeuden ylpeydeksi ja/tai ominaisuudeksi jota nyt ei vaan kenelläkään VOI olla.

    • Valeäiti

      Mulla on niin sama kun toi, en vieläkään (vuoden jälkeen) muista Ykkösen kavereista kuka on kuka. Vaikka harjoitellaan yhdessä sitä, usein. Muistan äänet kyllä!

  • reettapee

    Uskon, että kasvosokeus tuottaa kiusallisia tilanteita, mutta sama se on silloin, kun kasvot jää mieleen tosi tosi helposti! Mä olen se kiusallinen tyyppi, joka on moikkailemassa kaikkia tutun näköisiä kasvoja kaupungilla. Myös niitä, jotka tiedän esimerkiksi heidän julkisen roolinsa vuoksi, vaikka heillä ei ole mitään hajua, kuka minä olen.

    Sitten kun nimet ja kontekstit eivät yhdisty näihin kasvoihin, niin se lisää tuskaa. Oliko tämä nyt sen yhden hoitolapsen vanhempi vai vanha opiskelukaveri vai mitä..

    Ne tilanteet ilahduttaa suunnattomasti, kun luulee jonkun unohtaneen itsensä ja sitten hän tekeekin aloitteen ja tervehtii tai rupeaa jututtamaan. Tulee sellainen olo, että on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Vaan eihän sitä pitäisi omaa tärkeyttään toiselle ikinä yrittää arvioida itse. Pieleen menee kuitenkin!

    • Miimu

      Mä oon kans sama nolo, joka saattaa muistaa vaikka jonkun tuntemattoman bussista pitkän ajan takaa. Et hei ton mä muistan, toi on se ootas hmm joo se on se kuka istui seiskakakkosessa mua vastapäätä joskus 90-luvun lopulla. Ja jos nimi on tullut matkan aikana ilmi, muistan myös sen. Friikkiä!

      Mä muistan siis yleensä aina kaikki, ihan nopeatkin kohtaamiset, ja mua ei tietysti muista monetkaan näistä. Tästä tulee vähän sellainen outo tirkistelijä -fiilis, joten usein salaan että tiedän tyyppejä, ja siitä vasta oudot fiilikset tuleekin 😀

      • S

        Mä olen myös tällainen. Muustan naamat ja nimet ja onneksi yleensä myös kontekstin. Jos konteksti katoaa niin oon pulassa. Oon ottanut avoimen linjan ja kerron ihmisille avoimesti, etten ole hullu stalkkeri vaan muistan nimet ja naamat hirmu hyvin.

    • Daniella

      Mullakin hei tämä! Olen mm. ajautunut moikkailemaan yhtä lähistöllä olevaa naista, jonka luulin tuntevani. Siitä seurasi tosi kiusallisia hetkiä, kun hänestä selkeästi huomasi, että ei todellakaan olla tavattu missään. Olin vain nähnyt hänet. Kerran sitten ajauduttiin samaan bussiin ja vaihdettiin pari sanaa. Nyt ei enää ole niin noloa moikata ?

      • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

        Jännä että jollain on näin päin ”nolo” vaiva, en oo tullu ajatelleeksi! Eli te joudutte jatkuvasti miettiä onko ok että muistatte sen tyypin 😀

  • reettapee

    Uskon, että kasvosokeus tuottaa kiusallisia tilanteita, mutta sama se on silloin, kun kasvot jää mieleen tosi tosi helposti! Mä olen se kiusallinen tyyppi, joka on moikkailemassa kaikkia tutun näköisiä kasvoja kaupungilla. Myös niitä, jotka tiedän esimerkiksi heidän julkisen roolinsa vuoksi, vaikka heillä ei ole mitään hajua, kuka minä olen.

    Sitten kun nimet ja kontekstit eivät yhdisty näihin kasvoihin, niin se lisää tuskaa. Oliko tämä nyt sen yhden hoitolapsen vanhempi vai vanha opiskelukaveri vai mitä..

    Ne tilanteet ilahduttaa suunnattomasti, kun luulee jonkun unohtaneen itsensä ja sitten hän tekeekin aloitteen ja tervehtii tai rupeaa jututtamaan. Tulee sellainen olo, että ei ole ainut, jolla jää etäisemmätkin kasvot mieleen. Vaan eihän sitä pitäisi omaa tärkeyttään toiselle ikinä yrittää arvioida itse. Pieleen menee kuitenkin!

  • Nimetön

    Varsinainen kasvosokeus on itseasiassa hyvin harvinaista ja yleensä onkin kyse vain näönvaraisesta muistista. Toiset kiinnittävät kasvoihin enemmän huomiota, painavat niitä mieleen ja palauttavat muistista paremmin kuin toiset. Jos kasvojen muistaminen on haastavaa, saattaa muukin näönvarainen muistaminen sitä olla. ”Visuaaliset tyypit” usein muistavat kasvotkin paremmin kuin ne, joiden vahvuudet ovat enemmän kielellisissä taidoissa. Ja koska tuskin suurimmalla osalla ihmisistä varsinaisesta kasvosokeudesta on kyse, kasvojen muistamista voi myös harjoitella! Muistissa yleensäkin on monta osaa: se mihin suuntaamme tarkkaavuutemme, miten painamme mieleen, miten palautamme muistista ja kuinka asiat siellä muistissa säilyy. Viimeiseen ei oikein voi vaikuttaa eikä perusterveellä ihmisellä siitä huolta olekaan, mutta kolmea ekaa voi myös treenata. Eli toivoa on 🙂

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Höh, toivoisin kyllä että tää on olemassa, koska muuten olen vain ajattelematon törppö 😀

  • Nimetön

    Varsinainen kasvosokeus on itseasiassa hyvin harvinaista ja yleensä onkin kyse vain näönvaraisesta muistista. Toiset kiinnittävät kasvoihin enemmän huomiota, painavat niitä mieleen ja palauttavat muistista paremmin kuin toiset. Jos kasvojen muistaminen on haastavaa, saattaa muukin näönvarainen muistaminen sitä olla. ”Visuaaliset tyypit” usein muistavat kasvotkin paremmin kuin ne, joiden vahvuudet ovat enemmän kielellisissä taidoissa. Ja koska tuskin suurimmalla osalla ihmisistä varsinaisesta kasvosokeudesta on kyse, kasvojen muistamista voi myös harjoitella! Muistissa yleensäkin on monta osaa: se mihin suuntaamme tarkkaavuutemme, miten painamme mieleen, miten palautamme muistista ja kuinka asiat siellä muistissa säilyy. Viimeiseen ei oikein voi vaikuttaa eikä perusterveellä ihmisellä siitä huolta olekaan, mutta kolmea ekaa voi myös treenata. Eli toivoa on 🙂

    • Katri

      Tosiaan kasvojen muistamista voi harjoitella, jos kyse on puutteista mainituista muistin osavaiheista. Kyse voi kuitenkin olla myös poikkeavuudesta kasvoja prosessoivalla aivoalueella (fusiform face area). Tämän aivoalueen poikkeavuudet aiheuttavat siis varsinaisen kasvosokeuden, mutta pienemmät poikkeavuudet voivat aiheuttaa pienempää haittaa kasvojen tunnistamisessa muiden muisti- ja tarkaavuustoimintojen ollessa normaalit. Muistelisin lukeneeni, että tällöin harjoittelu ei auta, vaan huonoon kasvomuistiin on parempi sopeutua postauksessa ja kommenteissa mainituin keinoin. Itselläni on myös tällaista lievää kasvosokeutta, mikä näkyi myös psykologin tutkimuksessa: muuten muistini on kaikilla osa-alueilla keskimääräistä parempaa, mutta kasvoja muistan keskimääräistä heikommin. Itse olen tuonut tätä aktiivisesti esille uusille tuttavuuksille sen jälkeen kun tutkimus vahvisti epäilyni siitä, että en ehkä muista kasvoja kunnolla, mutta ”vanhat” tuttavuudet eivät edelleenkään tiedä, että minun on vaikea tunnistaa heitä 😀 Onneksi on mies, joka muistaa kasvot ja kontekstit (mutta ei nimiä – niistä huolehdin sitten minä).

      • Nimetön

        Jep, oikeassa olet. Mutta yleisimmin on kyse kuitenkin muusta tarkkaavuuden tai visuaalisen muistin pulmasta kuin kapea-alaisesta kasvojen muistamisen vaikeudesta 🙂 toki joillain, kuten sinulla, tällainen kapea-alainen vaikeus on, vaikka suht harvinaista se onkin. Siksi kannattaakin treenata kasvojen havaitsemista ja muistamista ja siinä rinnalla harjoitella kompensaatiokeinoja, haittaa ei ole kummastakaan! Ja tosiaan, psykologin/neuropsykologin tutkimuksessahan vasta sitten saadaan kiinni mistä prosessista kiikastaa kenelläkin! Jos saadaan – teen niitä työkseni ja aikamoista salapoliisityötä se välillä on 🙂

        • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

          Hyvä on, hyvä on – alan treenaa.

  • Mekkobongari

    Tämä oli ihan uusi ’vaiva’ mulle. Miten kävi kun tutustuit mieheesi? Muistitko hänet aina?

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      haha tekis mieli sanoa että en mä sitä aina muista 😀 Insinöörillä on sen verran omalaatuinen naama (ja silloin varsinkin tukka!) että muistui kyllä mieleen helposti 🙂

  • Heidi Pii

    Hauska aihe! ? Noin mittavasti koettuna itselleni uusi ja vieras ilmiö, mutta jotain kosketuspintaa löydän kyllä itsekin.

    Mä oon vanhempainilloissa varoitellut oppilaiden vanhdmmille, etten tunnista heitä kaupungilla, koulukontekstissa kyllä. Jostain syystä miehet on vielä vaikeampia muistaa. Välillä tunnistan tutut kasvot, mutten yhdistä, kuka tyyppi on. Saattaa tulla tunne, että on joku ihan tosi tuttu tyyppi, muttei sitten kuitenkaan yhdistä, onko kyseessä joku vanha työkaveri, naapuri, kassaneiti vai julkkis. Yrittää miettiä johtolankoja: tiedänkö kasvoille äänen ja tuleeko mieleen ilmapiiri/tunnelma, jossa oon tyypin tavannut? Usein jää mysteeriksi ja vaivaamaan, joskus loksahtaa lopulta palaset paikoilleen. Oma asiansa on sitten aikuisiksi kasvaneet oppilaat, joita tulee välillä vastaan… ei mitään hajua, mutta varmaan ne kaupoissa hymyilijät on niitä? ?

    Nuorena katsoin kavereiden kanssa elokuvaa ja aloin jostain syystä miettiä, että miltäs näytänkään. Ei silleen, että ”miltäs näytän tänään”, vaan ihan ylipäätään. En muistanut ollenkaan ja alkoi ahdistaa! Mietin vaikka kuinka kauan ja päätin lopulta käydä peilistä katsomassa. Kaverit vähän hämmentyivät, kun selitin.. ?

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Ihana toi lopun ahdistus, samaistun! Mä joudun kans joskus käydä tarkistaa että miltä mä näytinkään 😀

  • Paluuviite: Pyydä uusi naapuri kahville - saatat pelastaa yksinäisyydeltä - Valeäiti

  • Petra / Viilankantolupa

    Kiehtova katsaus! Luin joskus artikkelin jostain suomalaisesta julkisuudenhenkilöstä, joka poti samaa, ja olin ihan että aaaa, tämmöstäki!

    Siis mä kuulun ehdottomasti enemmän noihin supermuistajiin, jotka miettii et miten pitkälle kehtaa keskustelussa kertoa visuaalisia yksityiskohtia jonkun vieraan ihmisen menneisyydestä (yleensä ei kovin pitkälle), mutta kuvailit tilanteita ja selviytymismekanismeja niin, että sain kiinni siitä, miten jatkossa esittelen itseni uudelleen niille tyypeille, joille nimi ei ole jäänyt kahdesta tai kolmestakaan kerrasta mieleen.

    Oman supervisuaalisen muistini vastapainoksi olen luonnollisesti se mauton ja hajuton, hentoääninen ja hiljainen tyyppi, joka ei yleensä jää kenellekään ekasta tapaamisesta mieleen. Paitsi ehkä nyt, tällä uudella tukalla? Vaikka reettapee tuossa ylempänä mainitsi, että itseään ei saisi määrittää muiden puolesta, niin kun on koko ikänsä ollut se, joka ei jää juuri kenellekään mieleen, niin väkisinhän sitä muodostaa itsestään sen perusteella tietyn kuvan.

    Mutta kiitos tästä tekstistä, ihanaa että olet avoin ja vastailet tunnollisesti kommentteihin. <3

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      No nyt on kauhean huono omatunto kun nää kommentit on jäänyt täysin vastaamatta 😀 😀

      Ihana munkin kuulla näitä supermuistajien tarinoita ja ymmärtää sitä puolta – just tää monen näkökulman saaminen on kyllä bloggaamisen paras anti! Voin kuvitella että se käy jossain kohtaa ärsyttää jos on aina itse se joka muistaa. Ja voin toki myös kuvitella ton pohdinnan että mitä kaikkea voi kertoa!

  • Kettu

    Mä muistan yleensä ihan silleen tavallisesti kasvot. Silleen, että jos tapasin just kolkyt uutta tyyppiä mökillä partiokamppeissa, on ihan turha kuvitella että muistaisin niitä puolentoista viikon päästä eri ympäristössä, vaan oletan suvereenisti että ovat jonkun sudenpennun vanhempia, ja mietin miksei ne jo lähe kotiinsa 😀

    Tutut kasvot tunnistan, kaverit ja tutut. Ne joiden kanssa vietän aikaa.
    Mutta sitten on sellanen hassunhauska juttu kuin migreeni! Mun migreenin jälkioireena ( ja joskus myös esioireena) on täydellinen kasvosokeus. Säikähdin joskus omaa naamaani, kun en osannut yhdistää, että minähän se. Näytti vieraalta. Sain paniikkikohtauksen, kun kaveri oli yökylässä, ja mulle puhkes migreeni yön aikana. Aamulla mun kotona oli ”joku täysi vieras tyyppi”.
    Oon myös loukannut useampaakin ihmistä, kun en vaan kertakaikkiaan tunnista, vaan katson ”läpi” tai ohi etsiessäni tuttua naamaa.

    Mä luulen, että tää on pelottavampaa näin, kun tilanne tulee vähän puskista, ja on niin täysin muuta kuin mihin on tottunut. Ei se kyllä helppoa varmasti ole silloinkaan, kun se on vakiotilanne.

    • Valeäiti Näytä tarjouksen tekijä

      Ihan hullun pelottavalta kuulostaa toi sun tilanne, kun ei omaa naamaa tunnista! Huh. Ja yhtäkkiä vielä varmasti pahempi kuin niin että sen tietää!

Tämän viestin kommentit on suljettu.