Tämä on ensimmäinen perjantai viikkoihin kun ei ole kova kiire. Se on ihanaa. On mulla kaikenlaista tähänkin päivään ja mieli meinaa karata sellaiseen ai niin sekin pitäisi tehdä -ajatukseen, mutta ekaa kertaa aikoihin tajusin että tänään mulla on myös mahis tehdä mitä haluan.
Ajattelin että ok nyt kirjoitan sitten siitä auton valinnasta, mutta en mä halua siitä kirjoittaa. Ajattelen vain että siitä olisi hyvä kirjoittaa, se kiinnostaisi ihmisiä. No se ei ehkä enää kiinnostua mua.
Ajattelin myös että tänään kirin puuttuvat raskausviikot kiinni, ne on kirjoittamatta. Ei sekään nyt kiinnosta mua. Vaikka toivon että alkaa kiinnostaa, koska haluan ne muistot talteen.
Lopulta ajattelin että haluan kirjoittaa. En tiedä mitä, mutta sellaista mitä ei ole kukaan minulta pyytänyt, en edes itse. Vaikka tätä!
Voisin kertoa vaikka miten ihana saunailta meillä oli eilen. Itsellekin yllätyksenä mentiin koko porukka saunaan ja se oli rentoa, kivaa, hauskaa ja rauhallista. Kukaan ei sekoillut, kaikki oli turvassa ja löylyt täydelliset.
Näissä hetkissä huomaan että mun ajatus on kääntynyt muotoon onpa mahtavaa että meitä tulee vielä yksi, eikä siihen että voi vitsi miten vaikeaa tämä sitten taas on kun onkin vauva. Sekin vaihe on ollut ja tulee varmaan vielä olemaan mutta juuri nyt ajatus kuudennesta tuntuu tosi oikealta.
Meidän porukka on tällä viikolla selvinnyt yhdessä taas kaikenlaisesta. On ollut koronaepäily (joka osoittautui vaan tosi huonosti ajoittuneeksi oksennustaudiksi), huonoja yöunia ja hajonneita aikatauluja. Mutta on ollut myös joustamista, pyytämättä tuotuja villasukkia, väsymyksessä syötyjä sipsejä ja isoja lapsia jotka pyydettäessä hoitaa pienintä – ainakin jonkun aikaa.
Sitten näppäimistölle ilmestyi tämä kaikki alla oleva. Jääköön se nyt toistaiseksi, kunnes olen levollisempi.
Olen miettinyt omaa jaksamista ja mihin kaikkeen haluan venyä. Ollaan taas siinä kohtaa vuotta että blogin ja somen ylläpitäminen tuntuu välillä raskaammalta kuin mitä se antaa. Karoliina kirjoitti eilen että kivatkin kommentit turruttaa ja se oli auki kirjoitettuna hurjan näköistä – mutta tunnistin.
Mitenhän tämän lausuisi. Tuntemattomien kanssa jutteluhan on kivaa, ja kadulla on kai mukava kenen tahansa kuulla ”hei tykkään sun meiningistä!”. Blogiskenessä on upeaa kuulla syvempääkin palautetta, että on voinut vaikuttaa jonkun elämään omilla teksteillä.
Samaan aikaan ihan jokainen näistä kohtaamisista on täysin tuntematon ihminen, jonka elämä on kaukana minusta.
Kommentti tulee luokseni, antaa tunnelatauksen ja sitten haihtuu pois iholtani. Emmehän enää ehkä koskaan tapaa, tai jos tapaammekin, en heti muista että sinä sen aiemmin sanoit niin kivasti.
Minä jään jäljelle, kommentit ja ihmiset ympäriltä menevät takaisin pilveen sellaisina kuin sattuivat postilaatikkooni tulemaan. Puf vain! Ohimenevää, turruttavaa, joskus turhaa.
Olen tässä kymmenen vuoden aikana huomannut että jos antaa oman ajankäytön mennä enemmän tuntemattomien kanssa jutteluun kuin ajan viettämiseen niiden ihmisten kanssa, jotka on lähellä ja joiden luomat tunteet ovat pysyvää laatua, se alkaa kuluttaa.
Harmillisesti mulla on sellainen valuvika, etten osaa olla vastaamatta kaikkeen. Mun on kovin vaikea pysyä hiljaisena viestilaatikkona, olen puhelias. on vaikea säädellä sitä että nyt en vaan vastaa – vaikka toki tiedän ettei sitä kukaan muu vaadi. Siksi joskus väsyttää.
Toisaalta kun toimii tuntemattomien kanssa, on väistämättä asiakaspalvelumoodissa – en minä vieraalle ihmiselle heitä sarkastista läppää kun en tiedä miten hän sen ottaisi. Vastaan jokaiselle hymyllä tai ajatuksella, mietin etukäteen miten ilmaisen asiani etten loukkaisi jotakuta jonka elämäntilannetta en tunne. Olen ystävällinen, joustava ja pyydän aina anteeksi jos omat viestini oli huonosti ilmaistu. Se on yksipuolista ja kuluttavaa.
Se ei ole kuluttavaa että saa paljon viestejä, eikä ehkä edes se että osa niistä on ärsyttäviä. Se on kuluttavaa etten oikein viitsi olla ihan 100% oma itseni vastatessa. Ei siksi etten haluaisi olla aito vaan koska en oikeasti halua loukata enkä halua käyttää lisää aikaan tilanteen selvittelyyn.
Olen aito minä mutta se sliipattu puoli, jota käytetään töissä ja ravintolassa.
Tietäisittepä miten törkeää läppää heitän livenä kun kenenkään kauhistelu ei pelota! Kiroilen, kärjistän ja liioittelen, se on tärkeä puoli minussa, jota en tänne tuo koska en jaksaisi setviä (ansaittua) palautetta.
Kun olen riittävän pitkään hieman dimmattu ja korrektimpi mitä oikeasti olen, se alkaa ohentaa minua. Muutun joksikin saatanan asparobotiksi, joka elää sen kuvan mukaan mitä muut ovat itselleen minusta luoneet.
Tasaisin väliajoin mun tekisi mieli somessa räntätä kiroillen ja epäreilusti, mitään miettimättä ja kaikkia eri osapuolia loukaten. Ihan vain puhtaasta rähinöinnin ilosta, sellainenkin puoli minussa on. Aika vahvakin. Jos kerran edes vain räjäyttäisi ne omat huonot puolet tiskiin ja sitten jaksaisi taas hetken suodattaa itseään.
Ei olisi aina töissä myös siellä missä ei ennen ajatellut olevansa aina töissä mutta on kuitenkin ajautunut siihen. Ei tarvitsisi johtaa aina esimerkillä, niin kotona vanhempana, töissä kollegana kuin somessa aspana. Voisi itse olla se törppö.
Kun joku nauraa leppoisasti, kuin toveri, mun yhdelle käyttämälle sanalle että höh höh onko tää nyt coolimpi ilmaisu kun tämä tavallinen sana tekisi mieli vastata jotain ihan muuta kuin ystävä – koska emme sellaisia ole. Tekisi mieli vastata että vittuako se mua kiinnostaa, tämä on sana jota minä käytän, lähde menee jos se ärsyttää. En vastaa vaan jotakin edes vähän loivempaa. Tämä hetki on se kuluttava puoli. Että joutuu olemaan muovisen ystävällinen myös tilanteissa joissa ei jaksaisi olla. Ystävien kesken kaikki tämmöinen naljailu ja jopa väsyneenä tiuskaisu on ok. Tuntemattomien seurassa ei.
Olemme lähtökohtaisesti toisellemme tuntemattomia. Myös minä teille. Vaikka kuinka monta vuotta olisit mua seurannut, et voi tietää mikä juuri minua satuttaa tai ärsyttää. Miksi siis riskeerata? Miksi sulla ei ole aspamoodi päällä? Ellet siis pidä törppöilystä, heitäkin on mutta ne sentään laitan aina suoraan estoon.
No niin sitten, tästähän ei kannattaisi, pitäisi eikä saisi valittaa koska on niin tylsää seuraajana tälläistä lukea. Ymmärrän senkin, ainahan minä kaiken ymmärrän. Mutta koska sekin väsyttää mua, etten saa koskaan sanoa sitä niin tässä nyt tulee. Oli nyt teille tylsää, sellaista se joskus on.
Samaan syssyyn inisen nyt siitä että vaikuttajana on muutama eri vaihtoehto miten elää:
- Täydellisesti
- Epätäydellisesti, mutta piilottaen ei-suositusten–mukaiset toimet ettei kukaan pääse sanomaan siitä mitään
- Epätäydellisesti ja epäpiilottaen, käyttäen omasta ajasta aika tuhdin osan vastaamiseen, puolustamiseen tai pahoitteluun. Perustella vaikkapa kahdeksalle tai sadalle tuntemattomalle miksi me nyt kuitenkin hankittiin jotakin uutena vaikka itse asiassa en ole koskaan sanonut että aion kaiken hankkia käytettynä vaan sinä vain oletit niin.
- Epätäydellisesti ja disclaimeroiden. Vaihtoehto joka kuulemma myös ärsyttää seuraajana. Voi harmi.
Jos ei vielä käynyt selväksi, tämä on sitä sellaista turhaa valittamista, jossa ei ehdoteta mitään parannettavaa tai osoiteta mikä varsinaisesti on ongelma vaan sanotaan vain että nyt vähän kyrsii. Tämä on mun storyn vihreä pallura, joka näytetään vain läheisille kavereille. Nyt tulee sullekin, se sopinee jutun laatuun.
Tämän tekstin ulos tuleminen ja turtuminen on lähinnä mulle merkki siitä että pitää tajuta tehdä vähemmän niitä asioita mitä ei oikeastaan halua. Laittaa viestit hetkeksi pois jne. Ottaa vähän lomaa hei niin kuin joku varmasti jo besserwisserinä ja vähän vittumaisesti kommentoisi tähän jos en itse sanoisi sitä ääneen.
En tiedä julkaisenko tätä, ei se ole ehkä sen väärti. Kukaan muu ei varmaan saa tästä mitään. Minä saan sen että edes hetken kirjoitin vain, suodattamatta ja miettimättä että lähteekö nyt sitten jossain joku tuntematon porukka läyskyttämään jotain. Olin hetken epäreilun kärkäs ja itsekkään märisevä.
Vapauttakoon se minut olemaan tänään sokka irti, tekemään vain sellaista mitä haluan tehdä. Just nyt haluan juoda kahvia.