Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta

Olen ollut koulukiusattu, niin kuin varmastikin aika iso osa teistäkin. Menneiden aikojen kouluissa kiusaaminen oli osa elämää, jossa aikuiset totesivat apua pyytävälle lapselle “Älä välitä, lapset nyt ovat sellaisia”. No eivät ole ja siitä tämä teksti kertoo.

Kiusaamisen kohteeksi joutuminen on aivan hirveää. Kiusatulta varastetaan osa omasta arvosta, laitetaan kyseenalaistamaan oma paikka ryhmässä ja muiden hyväksynnän ansaitseminen. Pitkään kestäneestä kiusaamisesta jää rumat jäljet, jotka vaikuttavat pahimmillaan loppuelämän. En ole ihan pahimpaan itse joutunut, mutta vaikea tämä aihe minullekin on ja säpsähdän joka kerta kun kiusaamisesta puhutaan.

Puhun siitä nyt sitten kuitenkin itse, koska se on tärkeää. Haluan tehdä kaikkeni, etteivät minun lapseni joudu samaan – kummallekaan puolelle ilmiötä. Haluan myös, että kiusaamisesta puhuttaisiin enemmän niin kuin tässä mainiossa Hesarin artikkelissa, jossa kasvatustieteen tohtori Laura Repo hienosti tiivistää:

”Kiusaaminen ei ole kenenkään ominaisuus tai piirre. [..] Kaikilla lapsilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta”

Minusta tuo on ihanasti sanottu. Että kaikilla on oikeus oppia olemaan kiusaamatta. Väärän käytösmallin välttäminen on siis taito,  jota harjoitellaan. Artikkelin pääviesti onkin todella tärkeä: kiusaajan tai kiusatun rooli syntyy aina ryhmässä. Ja vain ryhmässä näitä asioita voidaan ratkaista.

Kun omaa lasta kiusataan, tuntuu kuin oma sydän puristuisi hengiltä jonkin rautaisen otteessa. Kuinka en pysty suojaamaan lastani tältä tuskalta? Miten saan sen loppumaan? Tilanne ei ole helppo silloinkaan jos oma lapsi onkin se joka kiusaa. Miksi pieni ihmeeni toimii näin, en tunnista tuota ihmistä, tämä ei voi olla totta! En minä häntä näin ole kasvattanut! Tekee mieli huutaa maailmalle että ei hän tällainen oikeasti ole.

Silti se omakin rakas ja herkkä, hyvin kasvatettu ja ehkä jopa aiemmin kiusattu lapsi saattaa yhtäkkiä itse olla se kiusaaja. Ryhmän tilanne saattaa johtaa siihen.

Mistä ihmeestä se kiusaaminen sitten tulee ja onko se pakollinen paha ryhmässä? Kysytään ammattilaisilta! Kutsuin podcast-studioon kaksi opettajaa, toisen koulusta ja toisen päiväkodista. Me puhuimme pitkään ja hartaasti tästä asiasta, lopulliseen jaksoon päätyi puoli tuntia asiaa. (Löydät linkin jaksoon myös tämän tekstin lopusta.)

Minulle jäi nauhoituksista levollinen mieli. Nyt uskon kiusaamisen estämiseksi olevan paljon työkaluja, jotka kyllä tepsivät etenkin jos kasvatusalan ammattilaiset ja lasten perheet tekevät tiivistä yhteistyötä.

Silti mietin, että omien kokemuksieni mukaan kiusaamisesta puhuttaessa liikutaan kuitenkin edelleen usein hyvin voimakkailla luokituksilla. Keskustelussa ei olekaan lapsia vaan kiusaajia ja kiusattuja. Mutta kun asia ei onneksi ole niin. On lapsia, jotka käyttäytyvät eri tilanteissa ja ryhmissä eri tavalla. Joskus oikein, joskus väärin.

Kiusaaminen on verbi, ei luonteenpiirre.

Minä uskon, että yksikään lapsi ei ole paha, eikä kukaan ole kiusaaja. Joku kiusaa ja toista kiusataan, kyllä. Mutta ne ovat ajassa ja paikassa kiinni olevia asioita, eivät ihmisen sisimpään kiinnitettäviä ominaisuuksia. Lapset ovat aina lapsia. Eivät koskaan pahoja, ilkeitä, kostonhimoisia tai katkeria. Aikuisten tehtävä on opettaa toimimaan oikein ja siinä meidän on tehtävä töitä yhdessä päiväkodin tai koulun aikuisten kanssa.

Ainakin näillä Valeäidin nauhoituksissa tavatuilla kasvatuksen ammattilaisilla on kyllä rautainen ote kiusaaminen taltuttamiseen. Uskon ja toivon että näitä opettajia löytyy Suomesta vielä paljon lisää ja että meillä on kaikki mahdollisuudet tehdä tästä sukupolvesta sellainen, jolle kiusaaminen on harvinainen, erikoinen asia.

Ettei kiusaaminen olisi jotakin niin tavanomaista että tämänkin tekstin lukijoista suurin osa muistelee nyt omia traumojaan.

Jaksoon pääset tästä:

JAA

Comments are closed.