Muistin väärin – minähän olen nyt onnellisimmillani

Olen viime viikot miettinyt analyyttisemmin omaa henkistä tilaani, joka on tosi hyvä. Jollain tavalla olen rauhallisempi ja seesteisempi kuin aiemmin. Niin ei pitänyt olla, sillä olin itse itselleni kertonut että vauva-ajat eivät sovi minulle ja että olen onnellisempi kun lapset ovat isompia.

Ennen kuin Kolmonen syntyi, olin pääsääntöisesti aika kireäksi viritetty. Syynä on osittain perusluonteeni, olen kireä, hah! Tarkoitan että olen aika paljon kaikkea. Tykkään olla menossa ja häsätä ja tehdä ja suorittaa. En ole koskaan ollut hyvä vain heittäytymään sohvalle olemaan, enkä tarkoita tätä rivien välisenä kehuskeluna. On oikeasti aika dorkaa suorittaa elämäänsä aamusta iltaan.

Minä en ole osannut vain olla, koska en ole ollut tyytyväinen olotilaani. Sohvalle on paha heittäytyä vain olemaan, jos ei halua pysähtyä kuulemaan miltä tuntuu.

Tyytymättömyyteni ei ole ollut mitään syvää oman elämän vihaamista vaan sellaista mikä syntyy kun tekee asioita joita luulee olevan pakko tehdä sen sijaan että miettisi mitä haluaa tehdä. Tästä olen useasti kirjoittanutkin, eli tiedostan ongelman, mutta vaikeaa se on korjata.

Kun olen ollut tyytymätön yleisesti, olen keskittynyt tekemään esimerkiksi työni niin hyvin kuin voin, suorittamaan sieltä itselleni hyvää oloa. Sitten kun on paljon töitä, ei ehdi tehdä jotain sellaista mitä haluaisi tehdä kunnes alkaa jo kyseenalaistaa mitä se edes oli mitä halusi tehdä. Ehkä urheilu, sehän on ihmiselle hyväksi? Pitäisi lenkkeillä enemmän!

Syntyy arvojen ja ajankäytön loputon ristiriita, joka ajaa tekemään vielä vähän enemmän jos sinne väliin vaikka tupsahtaisi jotain mistä nauttii.

Konkreettisemmin niin että kun tulin töistä kotiin ehkä ruokakaupan ja tarhan kautta, aloin suorittaa sitä arkielämääni. Mietin mitä tänään ehtii tehdä – blogia, urheilua, ystäviä vai kaikkea? Kiirehdin niitä tekemään arvellen että sitten on parempi olo kun tekee jotain mitä itse haluaa. Yleensä kuorrutin tämän toki sähköpostien vilkuilulla ja instan päivittämisellä.

En voinut pysähtyä kuulostelemaan olotilaani kun kaikki energia meni täysillä paahtamiseen, jotta löytäisi jonkin tekemisen kautta rauhan. Läsnäolo oli koomassa ja unohti tulla meille. Ajoittain tämä oma tyytymättömyyteni on ollut sitä luokkaa, että sain lievän paniikkikohtauksen kun käskettiin hengittää silmät kiinni ja keskittyä hengittämiseen.

Tämä nyt on tietysti täysin liioiteltua enkä minä oikeasti noin huonosti ainakaan päivittäin voinut, mutta selvennän tällä eroa nykytilaan. Sillä nyt olen pääosin siellä ihan toisessa äärilaidassa. Osaan pötkötellä sohvalla vallan mainiosti myös silloin kun puhtaat kahvikupit ovat jo loppu ja pyykit kolmatta päivää lattialla. Jaksan tehdä läksyjä isompien kanssa vilkuilematta samalla kännykkää (no, joskus ainakin). Nautin tyhjistä viikonloppuaamuista vaikka pölyt pyörii jaloissa Kolmosen syötävänä.

Koska tiedän että ehdin tehdä nämä kaikki jutut sitten vaikka seuraavana päivänä, aika ei vain mystisesti lopu yhtäkkiä kesken.

En minä mitenkään valaistunut ole tai muuttunut vauvan myötä paremmaksi ihmiseksi. Ehdin vain nyt kerrankin riittävästi huomata ja tehdä sitä kaikkea mitä haluan tehdä – liikkua, katsoa telkkaria, kuunnella äänikirjoja, kirjoittaa, valokuvata, siivota ja tehdä ruokaa (näitäkin todella haluan välillä tehdä).

Valeäiti vauvavuoden onnea

Nyt kun perhe tulee illalla kotiin, mulla on oikeasti kaikki tehty, sisälläni ei välky mikään nyt äkkiä ovesta ulos ja tee jotain kivaa -valo, koska olen jo tehnyt kaikenlaista kivaa.

Tajuan,  että vaikka näinä vuosina olen toki väsyneempi kuin koskaan ja päivät vauvan kanssa ovat välillä raastavia, tylsiä ja kuormittavia, olen silti vauvavuosina ollut itse asiassa onnellisimmillani. Olen unohtanut täysin sen kuinka ihanaa myös kahden ihan pienen kanssa oli ja kuinka onnellisuuteni oli silloin pysyvästi korkeammalla.

Enää herää kysymys että mitenhän ihmeessä tämä taika pidetään yllä kun vauvasta tulee taapero ja aikakäsitteeni muuttuu taas, tai kun palaan joskus töihin. Menen sitä nyt miettimään sohvalle.

Kaikki kuvat: Dorit Salutskij

Lue lisää

JAA
12 Comments
  • Katriina
    tammikuu 23, 2020

    Ymmärrän kyllä mistä kirjoitat. Sitä se parhaillaan on, kun on vielä vauvan kanssa kotona. Mutta kun itse palasin (ihan taloudellisesta pakosta) töihin, ei ilta riitä mihinkään sohvalla makoiluun, laatuaikaan isomman lapsen kanssa, ikävää potevan pienemmän sylittelyyn, liikuntaan ja kotitöihin. Parisuhdetta ja ystäviä en edes jaksa listata… Pakko priorisoida se pienempi lapsi (koska on konkreettisesti lahkeessa ja ei hyväksy näissä tilanteissa isääkään) ja pakolliset kotihommat. Sitten tulee se kuuluisa riittämättömyyden tunne ja liian vähän aikaa omalle hyvinvoinnille. Tulin taas siihen tulokseen, että vauva-aika ei minulle ole se vaikein, vaan ne sitä seuraavat pari vuotta.

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2020

      Sepä se, odotan jo kauhulla töihin paluuta just tän takia!

  • Muhkis
    tammikuu 23, 2020

    ”kuinka ihanaa kahden ihan pienen kanssa oli”… Ratkaisu: Nelonen! Etkös juuri mainostanut, että munasolutuotanto on taas käynnissä. Unohda se kierukka!
    Tässä on ehkä hieman oma lehmä ojassa, en kestä ajatusta, että vajaan puolen vuoden päästä videot Kolmosesta (tyrmistyneet) kasvot näkyvillä loppuvat.

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2020

      PAH! 😀 😀

  • Saija
    tammikuu 23, 2020

    Hyvä kirjoitus ja pohdinta. Itselleni lähinnä tuli vähän ihmetys tyyliin ai tekeekö jotkut arkena iltaisin jotain?? Mä lähinnä makaan sohvalla töiden jälkeen, joskus käydään ulkona. Joskus kai on ruokaa tehtävä ja siivottava. Meillä käy kahdesti kuussa siivooja tosin niin itse siivoan vain pakollisen. Ja mulla on sentään vain yksi lapsi, ja osallistuva mies. Toki tähän vaikuttaa just nyt se että oon raskaana ja ihan poikki koko ajan. Mut ennen raskauttakin olin tähän komboon ajoittain hyvinkin väsynyt. Enkä mä harrasta kuin satunnaista lenkkeilyä ja lapsellakin vain yksi harrastus per viikko.

    • pilami
      tammikuu 24, 2020

      Minäkin olen tämän koulukunnan ihmisiä. En ulkopuolisen silmin katsottuna varmaankaan oikein ”tee mitään”. Tykkään olla ja puuhailla sitä mikä sattuu huvittamaan. Nythän tämä on alkanut olla jopa trendikästä, vuosikaudet on ihailtu suorittajia jotka singahtavat maraton-treeneistä toiseen ja nukkuvat yössä kuusi tuntia kun ”eivät tarvitse enempää unta”. Ajattelen itse että mun tärkein tehtävä työn ulkopuolella on olla läsnä mun lapsille. Se ei tarkoita että tekisin niiden kanssa koko ajan jotain vaan lapsille sitä tietoisuutta että äiti on tarvittaessa kotona läsnä jos sattuu tulemaan tarve. Lapseni ovat jo sen verran isoja että viettävät itsekseen paljonkin aikaa kodin ulkopuolella mutta olen huomannut että niille on merkityksellistä tietää että vanhemmat / ainakin toinen vanhemmista on tarvittaessa paikan päällä kotona.

      • Valeäiti
        tammikuu 26, 2020

        Tää onkin varmasti luonnejuttu, tulee jostain kotoa tai muualta – en tiedä. Olisin tosi mielelläni enemmän sun kaltainen eikä tässä mun olemisessa ole mitään maratonpyrkimyksiä tai voittajaksi yrittämistä, se vain on niin! Onneksi iän myötä pikkuhiljaa oppii vähän myös hölläämään.

        • pilami
          tammikuu 27, 2020

          Toki on myös käsittääkseni niin että osa ihmisistä palautuu ja rentoutuu tekemällä / puuhastelemalla. Toisten pitää vaan maata sohvalla ja räkiä kattoon. Tärkeintä kai olis löytää se itselle sopivin tapa. Minusta tuntuu että lapsissani on molempia.

          • Valeäiti
            tammikuu 27, 2020

            Kyllä! Mutta siinä on vaikea nähdä raja, milloin puuhastelee hyvinvoinnin takia ja milloin alkaa suorittaa. Ainakin mun 🙂

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2020

      Mä teen, mutta en mitenkään glorian takia vaan koska tuntuu että pitää itseni takia jotain tehdä. Se on ärsyttävää, olisi ihanaa osata ottaa rennosti ilman että siitä tulee ahdistunut olo.

  • Jenni
    tammikuu 25, 2020

    Kuvat vauvastasi ovat niin ihania, että tulee ihan mahdoton vauvakuume! <3

    • Valeäiti
      tammikuu 26, 2020

      <3 <3