Miten IHANIA viikkoja tässä on ollut, kerta kaikkiaan! Elämä on jotenkin auennut ja kesä on räjähtämässä käsiin – jos ei aina sään puolesta niin ainakin menojen. Joka puolelta tulee yhtäkkiä kutsuja super kivoihin asioihin nelikymppisistä kesäkauden avajaisiin. Rakkaat kollegat vievät mukanaan äitiyslomahumputteluihin ja olen päässyt taas treenaamaankin.
Arjessa on valtava ja niin tervetullut ero aikaan ennen Nelosta. Silloin muhittiin kotona sään, pandemian ja loppuraskauden takia. Ei ollut mitään tekemistä ja vihasin meidän kaunista kotia. Se ei ollut pelkkää loppuraskauden hormonia vaan ihan aitoa alakuloa, mustaa tunnelma jossa ajatukset muuttuvat yhdentekeväksi harmaaksi mössöksi ja elämän keskipisteenä pyöri ne joka päivä toistuvat sotkut. Mulle ei todellakaan sovi se kotona aamusta iltaan pyöriminen, se on tässä viime vuosina tullut todettua.
Vaan eipä sovi jatkuva suhaaminenkaan. Menneellä viikolla oli joka päivä niin kivaa, hauskoja tapahtumia ja ihania kohtaamisia. Mutta niitä oli käytännössä kaikki päivät täynnä. Oli eri syistä kiireisiä aamuja, huonosti nukuttuja öitä, paljon suhaamista ympäri kaupunkia ja iltaisinkin menoja.
Jokainen tapahtumista oli mulle tärkeä ja sain niistä hirveästi energiaa. Menetin myös energiaa niissä, sillä kuten masennuksen ja työuupumuksen aikana opin, myös kiva kuormitus on kuormitusta. Keho ei ihan suoraviivaisesti tunnista onko kaikki systeemit punaisena hauskanpidon ja äänekkään naurun vai työstressin takia.
Sen viikon keskiviikkona poksahdin. Tulin iltariennosta kotiin Insinöörin avuksi nukuttamaan kahta pienempää ja saattelin vielä lähempänä kello yhtätoista yhtä lapsista nukkumaan. Tulin takaisin alakertaan pää jo tosi kovaa särkien (särky oli alkanut jo kaksi päivää ennen mutta olin väkisin tunkenut sen läpi lepäämättä) ja hajosin sotkuihin.
Arki oli romahtanut parissa päivässä. Sinä aamuna yhdelle ei löytynyt ollenkaan puhtaita vaatteita, toisen valokuvalappu oli kateissa ja äidinmaidonluovutusjutut likaisia. Vaipat täydentämättä paikalleen ja roskispussit loppu. Päiväkodista tullessa ei ollut ruokaa valmiina ja kun sitä yritin tehdä karkasi taapero rikkinäiselle trampalle ja aiheutti sydärin. Astiat oli kaikki likaisena ja olohuoneen kierrätyskartonkiröykkiö blokkasi tien kun yritin hyssytellä jotain lasta, en muista enää minkä ikäistä.
Omat vaatteeni tuntuivat nahkealta, koska en ollut kolmeen päivään löytänyt oikeita imetysvaatteitani ja samat rintsikat olivat päivin öin päällä. Missasin pari yhteistyötä koska en ollut vastannut viesteihin. Särkylääkkeet olivat hukassa.
Rakastamani kontrolli oli kaukana ja purin kaiken syyttömälle Insinöörille:
Meidän on pakko tehdä tälle tilanteelle jotain! Mä en kestä elää näin!
Draaman vielä hälvetessä tajusin että kyllä tämä taas järjestyy ja jos jotakin niin minun on pakko tehdä tilanteelle jotain. Enkä tarkoita kodin siivousta, sillä meidän kummankin vastuulla olisi pitää siitä pyykinpesusta ja ruoanlaitosta jne huolta; mutta minä olin se joka oli turboahtanut oman ja sitä myöten yhteisen kalenterin ihan katastrofitilaan. Juuri sellaiseen jossa joustovara loppuu. Insinööri tyhjensi hiljaa tiskikonetta ja minä menin itseeni.
Päätä jyskytti jo tosi kovaa, ja päivän verran jatkunut huimaus, sekava olo ja epäterveellinen väsymys lannistivat. Otin lääkkeeni, menin nukkumaan ja tyhjensin kalenterin seuraavalta päivältä.
Kuuntelin vihdoin kehoani.
Ja ai että kuulkaa, se kannatti. Seuraavana päivänä olin vain. Puin mukavimmat (ja puhtaat, toim huom) vaatteet mitä löysin, en meikannut. Valitsin silmälasit jotka eivät vahingossakaan satuta minua. Lepäsin niin paljon kuin pystyin, köllin vauvan kanssa ja siivosin pahimmat arjen esteradat taas piiloon. Katsoin telkkaria, tein vähän ruokaa ja nuuhkutin vauvaa. Paljon.
Päätin kirjoittaa tämän tekstin itselleni muistutukseksi kun ihailin Nelosta yhden syötön jälkeen. Hän makasi rinnallani levollisena ja mutusteli omaa rannettaan. Sormensa hapuili ilmaa, joten laitoin poskeni niitä vasten ja annoin hänen tunnustella minua, minun häntä. Kyllä kyllä, itkin. Vauva on niin ihana.
Tämä aika elämässä on niin ainutlaatuista. Vauva on vain hetken tämmöinen, arkeni vain lyhyen aikaa näin kovin joustava ja täynnä kaikkea kivaa. Kummastakin nautin valtavasti: siitä rauhallisesta kotona olosta ja toisaalta pitkistä päivistä mammalomailevien ystävien kanssa, kävellen ja höpötellen. Mutta minun tehtäväni on varmistaa että kalenteri mahdollistaa tämän kaiken ja monen vuoden menojalan vipattamisen jälkeenkin malttaa vastata ”kiitos hirveästi kutsusta, mutta tällä kertaa en pääse paikalle”.
Upea kuva minusta: Aino Heininen