Luin artikkelin, jossa lapsiperheen koti-ja metatöitä oli listattu, jotta niitä voisi mahdollisen puolison kanssa tarkastella ja miettiä onko töiden jako tasapuolinen ja sitten päättää miten tilannetta voisi tasoittaa jos jako ei ole reilu. Mulla tuli muutama ajatus listaa katsellessa. Ensinnäkin: voi hitto näitä hommia on kyllä paljon. On renkaiden vaihtoa ja lasten kausivaatteiden pyörittämistä mutta myös kaverisynttäreiden lahjan hankintaa, hammaslääkäriaikojen varaamista ja eväiden pakkaamista koulun retkelle; läksyjen tarkistamista ja opettajien kevätlahjoja. Yhteydenpitoa ystäviin ja vakuutusten kilpailutusta, IV-koneen venttiilin vaihtoa, auto tankkaamista ja viemärin avaamista silloin tällöin… Sellaista aikuisten elämää velvollisuuksineen koko rahan edestä.
Meillä minä hoidan ehdottomasti valtaosan listan hommista, enkä todellakaan siksi että haluaisin tai olisin niissä jotenkin lahjakkaampi taikka motivoituneempi. Uskon sen johtuvan tasan siitä että olin aikanaan lasten kanssa kotona pidempään kuin Insinööri. Moni homma ehti vakiintua ”minun hommakseni”, vaikka palasin töihin. Kaksiin töihin itse asiassa. Jatkoin kaiken hoitamista kuin olisin edelleen koko päivän kotona kätevästi hommia hoitamassa ja moni työ muuttui näkymättömäksi, jäi omaan päähäni eikä koskaan edes päässyt yhteiselle tehtävälistalle.
Mutta ei hommien epäreiluus johdu siitä että mieheni jotenkin ajattelisi ettei ne työt hänelle kuulu tai ei jaksaisi niitä tehdä. Hän ei vain edes ehdi niitä huomata, ennen kuin olen jo ottanut ne hoitaakseni. Pahimmillaan ajattelen että nopeammin se on nyt vain hoidettu kun minä sen tästä teen kuulkaa näin vain. Työtaakka on kuitenkin kasvanut neljän lapsen kanssa niin suureksi, että alan uupua. Pelkkä sen listan lukeminen uuvutti. Hoitelen hommia muina maijapoppasina ja murisen mennessäni. Uhriudun kun ”miten vain minä näitä täällä teen” ja silloin tällöin räjähdän pahaa aavistamattomalle Insinöörille.
Sitten tulinkin jo ajatelleeksi tämän epäsuhdan olevan oikeastaan aika paljon omaa syytäni ja että jos haluan asiaan muutosta, minun on se muutos tehtävä. Tein muutaman pienen oivalluksen:
- Puoliso ei voi tietää että teen näkymättömiä töitä, koska ne ovat näkymättömiä. Minun on sanottava ääneen, pyydettävä että hän tekee jotakin vaikka muka tuntuisi nopeammalta vain tehdä se itse. Muistutettava asioista, jotka eivät hänen silmäänsä muuten osuisi. Tätä on toistettava, kunnes kyseisen työn tekeminen on puolisonkin ”tutkassa” automaationa.
- Minun on hyväksyttävä se, että hän tekee asiat eri tavalla. Jos pyydän puolisoa hoitamaan taaperolle seuraavan koon vaatteita, hän hoitaa ne oman makunsa mukaan ja se on hyvä niin. Hän valitkoon minkälainen lahja on sopiva koulukaverille, tai milloin meille sopisi mennä serkkuja moikkaamaan.
- Minun on luovuttava sellaisesta kontrollista, josta pidän kiinni vain stressin takia. Esimerkki: Tiedän että yksi tapa keventää minun taakkaani olisi sopia että vain Insinöörillä on koululaisten järjestelmä Wilma käytössään. Mutta minusta tuntuisi pelottavalta olla hänen tietojensa varassa, en uskalla jättäytyä siitä pois.
- On lopetettava hommien vähättely. Yllätyksekseni löysin itsestäni sisäistettyä naisvihaa, joka pitää osaa töistä ”naisten hömpötyksenä”, tai ajattelee etten viitsi pyytää tätä Insinööriltä sillä se varmaan ajattelisi että häh ihan turhaa tämmöinen. Mutta ei lasten vaatteiden hankinta tai kaverisynttärilahjan ostaminen ole mitään minun keksimääni ylimääräistä, vaan ihan tämän perheen listalla olevia hoidettavia asioita.
Jokaisessa suhteessa – niin ystävyys- kuin pari- – on epätasapainoa jonkin verran. Joku on aktiivisempi, toinen vähän enemmän matkassa kulkeva. Niihin rooleihin jämähdetään helposti, koska niin se vain on aina ollut. Joku astuu aina muita nopeammin esiin kun kysytään ”kuka ottaisi tämän hoitaakseen”. Kaikki tottuvat siihen että no tuo Jukkahan nämä sitten yleensä hoitaa, eivätkä enää kyseenalaista haluaako se Jukka varsinaisesti niin tehdä.
Tavallaan olen vähän sitä mieltä, että jokainen on vastuussa omassa onnestaan. Ei voi toimia niin kuin minä, että vuosikaudet on se aktiivisempi ja harmittelee samalla sitä ettei se toinen aktivoidu. Ei kai se toinen voi aktivoitua jos sinä olet jo haukannut kaiken tekemisen ja niiden tehtävien ajattelemisenkin itsellesi. On sanottava ääneen toiveitaan, ettei vain oleta toisen joskus huomaavan.
Mutta sitten tässä on kuitenkin sellainen pieni asia kuin parisuhde ja toisesta välittäminen. Jokaisella on toki vastuu omasta onnestaan mutta olisi myös kiva jos puolisoa kiinnostaisi se toisen onni. Tässä mä luulen sen mun suurimman turhautumisen piilevän. Ei mua haittaa tehdä vähän enemmän, mutta se mua kyllä haittaa jos alkaa tuntua siltä ettei se toinen näe minua ollenkaan, ettei koskaan pysähdy kysymään voisiko hän tehdä jotain vaan ottaa itsestäänselvyytenä sen että minä teen. Tai ei edes huomaa että teen.
Sillä kun tekee tarpeeksi pitkään näkymätöntä työtä alkaa tuntea itsensäkin näkymättömäksi. Tulee uupumus, paha mieli, uhriutuminen. Ne eivät ole kivoja juttuja parisuhteessa.
Sen sijaan että kiukkuisesti puhisten laittaa pyykkejä tai tankkaa autoa kannattaakin välillä muistuttaa kauniisti toista tekemään se – vaikka se tuntuukin hölmöltä, tehottomalta ja turhalta (ajan kanssa se alkaa auttaa, lupaan!).
On sen vapaamatkustajankin jotain tehtävä aktiivisesti, jotta tilanne muuttuu. Eikä tilanne ihan itsestään muutu, totutut tavat voi olla tosi vaikea murtaa. Toivoa kuitenkin on: me ollaan saatu tässä 16 vuoden yhdessäolon ja 11 lapsiperhevuoden aikana monta asiaa eteenpäin ja parannetaan koko ajan.
Kokeilun arvoisia asioita ovat ainakin seuraavat:
- Suunnittele. Istukaa yhdessä kerran viikossa kalenterin ääreen ja miettikää seuraavan viikon hommat. Jakakaa kumpi hoitaa mitäkin.
- Ota kokonaisuuksia haltuun. Sopikaa isoja alueita, joita kummatkin hoitaa. Esimerkkejä: ruokahuolto kokonaan, sisältäen kaupassa käynti ja ruoanlaitto. Vaatteet kaikkinensa: pesu, uusien hankinta, kierrätys. Lasten harrastukset. Koulu. Talouden yhteiset talous- ja adminasiat. Toinen voi napata tästä kaiken ja saa ne siten hoidettua tehokkaimmin. Apua ja työparia saa tietysti aina pyytää mutta vastuu siitä että hommat tulee tehtyä voisi olla yhdellä nimetyllä ihmisellä.
- Passiivisempi osapuoli: Kysy säännöllisesti onko jotain mitä voisit tehdä. Pistä se kysymisen aika vaikka kalenteriin. Tuntuu tyhmältä, mutta jos tilanne kerran on se ettet edes huomaa mitä jää toisen hommaksi, on kysyttävä varmuudeksi. On kysyttävä vaikka kerran viikossa, tai miksei joka ilta. On nimittäin tosi turhauttavaa sille toiselle joutua pyytämään jatkuvasti.
- Lapset mukaan! Kummankin on syytä patistella lapsia tekemään osa kodin hommista ikätason mukaan.
- Kiitä ja kehu. Jos löydät paitasi puhtaana vaikka et ollut itse edes laittanut sitä pyykkikoriin, on ehkä aika sanoa kiitos. Kerro yksityiskohtaisesti millä tavoin toinen on hyvä puoliso ja vanhempi – ja tätä muuten kannattaa tehdä melkein joka perheessä enemmän.
Ei se kai niin vaikeaa ole. Pitää vain saada päivänvaloon se kaikki mikä kuormittaa. Lopulta me kaikki haluamme vain tulla nähdyksi. Myös sen kotityövuoren takaa.