Tänään se tuli taas kaupassa mieleen: onneksi olen kiivas ihminen. Ja onneksi en ole huonosti käyttäytyvä idiootti.
Sain kohdata ukkelin, jonka mielestä oli selkeä rikos ihmisyyttä vastaan että minun asiani kaupan kassalla vei aikaa. Hänellä kun oli näet sanojensa mukaan “helvetin kiire”, asia jonka hän teki selväksi tuijottamalla minua vihaisesti, kiroilemalla ja valittamalla ja siis myös ihan ääneen ihmettelemällä että enkö minä tätä nyt ymmärrä?
Tilanne oli koominen. Sehän on ihan selvä, että minulla on ihan oikeus aamulla 9.30 olla kaupassa pidemmänkin asian kanssa vaikka hänellä sattuukin olemaan kiire. Joskus kaupassa käy niin. Siinä tilanteessa ei kerta kaikkiaan ole kenenkään muun kuin hänen itsensä vika että hänellä nyt aikataulut kusee.
Mutta ei mennyt hänelle tämä jakeluun. Mies oli äärimmäisen vihainen minulle ja myyjälle, mutta me pysyimme rauhallisena ja jatkoimme postipakettiasioitamme. Lopulta mies pääsi toiselle kassalle ja jatkoi sieltä vielä tuijottamistani ja huutelemista.
Selvensi kysyessä että kyllä, hän on ärtynyt minulle. Koska hänellä on kiire. Totesin hänelle että sellaista se on se aikuisen elämä, että joskus on kiire, harmin paikka (olen ihan ylpeä tästä passiivisaggressiivisesta vastauksestani!)
Olin rauhallinen ja järkevä, mutta sisälläni jo valmiina. Minulla oli sata seuraavaa vastausta jo mielessä, tilanne tarkastettuna loppuun asti (onko aineissa tai muuten vaarallinen?) ja olin jo miettinyt kuinka pitkälle olisin valmis hänen kanssaan vääntämään – aika pitkälle sivumennen sanottuna.
Minulle on helppo toimia tämmöisissä tilanteessa, jossa kohtaan äkillistä epäreiluutta. Pidän puoleni ja haastan vastaan, tarvittaessa pidän myös muiden puolia.
Pystyn tähän kaikkeen, koska olen kiivas. Siis temperamentiltani nopea, tunteet äkkiä käynnistävä. Kun tilanne tulee eteen, olen jo valmis toimimaan kun joku muu voisi vielä prosessoida että mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Kiivaus aiheuttaa paljon ikävääkin tietysti, nopeita suuttumisia ja lehahtavia olotiloja kun tunnesäätely ei ihan aina ehdi mukaan.
Mutta koska olen kiivaan lisäksi myös aikuinen, olen oppinut tunnistamaan tilanteet jossa käyn liian kuumana ja pystyn pääsääntöisesti hanskaamaan sen ekan tunteen ja reaktion, toimimaan viisaasti sisällä riehuvasta aktiivisuudesta huolimatta.
Minun ei tarvitse kassajonossa tuhista ja huutaa muille ihmisille, mutta saattaisin miehen tilassa, kiireen aiheuttamassa tunnereaktiossa (hätä, häpeä, stressi) nopeasti skannata että vieressäni on hyllyjä täyttämässä toinen kaupan myyjä ja pyytää häntä ystävällisesti avaamaan toisen kassan, jos vain mitenkään mahdollista.
Osaan kanavoida vahvan ja nopean tunteen rakentavaan toimintaan – yleensä.
Toki tämä tarkoittaa myös sitä että joskus kaikki venttiilit suhahtavat paineesta yli ja saatan heittää jonkun hanskan seinään ja huutaa että ihan sama, ei sitten laiteta käteen ollenkaan, mene ulos ilman hanskoja. Lasten kanssa kun voimavarat, ennakointi ja tilanteiden logiikka ovat usein ohuemmalla kuin kaupan kassalla.
Tämän kanssa teen tietysti töitä, koska lasten ei tarvitse kohdata kiivaita riehumisia tarpeettomasti (vaikka eivät myöskään mene rikki jos näkevät aikuisen suuttuvan). Pärjään siinä yleensä aika hyvin! Tunnistan tilanteet, joihin mun ei pidä itseäni edes laittaa – kuten hanskojen pukeminen lapselle selkä kipeänä ja takki päällä – ja osaan myös aika äkkiä poistaa itseni tilanteista joihin olen joutunut.
Lue tästä kuinka havaitsin ekaa kertaa kiivauteni olevan potentiaalisesti ongelma lasten kanssa
Se mikä eniten elämääni on kuormittanut ei ole kiivas luonne, vaan kokemus siitä että se on lähtökohtaisesti väärin ja että se pitäisi jotenkin saada minusta kokonaan pois. Ajatus siitä että kyllä pitäisi ihmisen olla rauhallinen, tunteeton, kylmä. Olen aina ajatellut että olen vain kamala ihminen kun en osaa dimmata tunne-elämääni sellaiseksi pehmeänharmaaksi mössöksi, jota se muilla on tuntunut olevan.
Erityisesti suomalaisessa kulttuurissa olen jo lapsesta asti kokenut olevani vääränlainen ankanpoikanen kun olen innostunut vähän liikaa, sanonut vähän liian kärkkäästi tai tehnyt asioita muiden puolesta kun ne muut oli liian hitaita. Ollut vain kaikin tavoin liian nopea, liian äkisti käynnistyvä.
Siksi tämä vuosi sitten lukemani Hesarin artikkeli (vain tilaajille) oli aivan mieletön silmien avaus. En olekaan paha, olen kiivas. Se on vain osa temperamenttiani, josta on myös paljon hyötyä. Ja meitä on muitakin, en ole yksin!
En edes ole aggressiivinen ja kiivas, vaan lähinnä kiivas. Miksi se on aina kuulostanut minusta kirosanalta kun siitä on niin paljon hyötyäkin? Kiivas ihminen voi olla juuri se joka pitää toisten puolia, ja saa asioita edistymään. Kiivas ihminen voi olla johtaja, poliitikko tai aktivisti, joka oikeasti muuttaa maailmaa.
Voi kiivas ihminen toki olla myös itsekeskeinen mulkku, joka syö ilman ja tilan kaikilta muilta, jota muut varovat. Mutta niin voi olla joku hitaampikin ihminen, jos ei tunnista omia huonoja puoliaan. Kokemukseni mukaan kiivaat ihmiset kyllä tietävät, mikä se kääntöpuoli tässä on ja yleensä yrittävät tehdä sen kanssa töitä ettei muille koostuisi liikaa haittoja formulatason tunnereaktioista.
Siinä Hesarin jutussa oli ilahduttavasti esimerkkejä tosielämästä, kuinka oikein tavalliset mukavat ihmiset syttyvät nollasta sataan ja räjähtävät. Ja sitten häpeävät tietysti kamalasti ja yrittävät tunkea oman temperamenttinsa osa-alueet jonnekin pimeään sielun solukkoon siinä koskaan onnistumatta.
Olisiko aika minun ja meidän muiden kiivaiden tunnustaa rohkeasti oma luonteensa? Todeta että olen tämmöinen aika herkästi syttyvä, mutta ei se haittaa – se on vain osa minua, ei koko persoonallisuuteni ja teen töitä sen eteen ettei sen aiheuttama käytös satuta muita.
Olisi myös mahtavaa, jos me hyväksyttäisiin kiivaus ihan tavallisena luonteenpiirteenä eikä kulmia nostattavana kuiskuttelun lähteenä. Että tuo se on tuommoinen kuumakalle. Eihän me rauhallisista ihmisistäkään puhuta ivaillen että tuo se on sellainen diesel, ei sitä saa millään ärsyyntymään!
Vai kuvittelenko vain tämän ympäristön suhtautumisen kiivautta kohtaan? Se on täysin mahdollista tietysti, sillä jokainen näkee omat (huonot) piirteensä selvemmin kuin muiden, korjatkaa jos koette toisin! Sanoisin kuitenkin että kansana arvostamme enemmän hiljaista ja tyyntä kuin räiskyvää ja tunteikasta.
Onneksi meitä mahtuu tänne monenlaista ja monesti meissä jopa näkyy nämä kaikki eri ääripäät, eri aikoina elämässämme.
Nämä temperamentin eri osa-alueet ovat muuten kaiken kaikkiaan ihan hurjan kiinnostava juttu, kuinka se onkin paljon enemmän kuin vain kahtiajako kahteen eri leiriin nyt ja pysyvästi. Ja miten paljon temperamentin osa-alueet vaikuttaa jo lapsissa ja vanhemmuudessa ylipäänsä!
Tehtiin tästä aiheesta perhepsykoterapeutti Hannan kanssa tosi hyvä podijakso, jota suosittelen lämpimästi. Tämäkin tosin maksumuurin takana, mutta kokeiluaikaa saa kaksi viikkoa.
Kuvat: Aino Heininen