Miten tuntuu että on joku sata vuotta siitä kun viimeksi oli tämä tilanne? Istun yksi ruokapöydän ääressä ja kirjoitan blogia. IHANAA.
Meidän ikuinen kesä alkoi taittua arjeksi elokuussa kun lapset palasi kouluun ja päivähoitoon ja siitä alkaen on ollut kiihtyvä tahti, ainakin mun kalenterissa. Tuntuu että meillä on jatkuvasti jotakin ”poikkeustilaa” päällä, vaikka ei olla vielä edes jouduttu syksyiseen sairastelukierteeseen!
Ollaan vaan vähän liian hanakoita keksimään itsellemme kaikenlaista tekemistä. Vähän joka päivä on joko Insinöörin surffaamassa tai minä treenaamassa, isot treeneissä tai joku homma hoidettavana. Tänään se homma on kuulemma maton pesu kun naapuri keksi vuokrata tekstiilipesurin, joten vuokrataan kimpassa ja saadaan sekin ikuisuushomma ehkä hoidettua.
Herää vain kysymys, mikä päivä sitä meidän keskeneräistä makkarin remppaa sitten jatketaan? Ei ainakaan viikonloppuna kun tiedossa on toivottavasti puolimaraton mulle (jos tämä orastava flunssa ei yhtään pahene) ja päiväpurjehdus Insinöörille (veljelleen antama 40v lahja). Niin ja sitten on ne tavanomaiset: parit lasten treenit, todennäköisesti taas pari yökylää ja yhdet kaverisynttärit.
Meillä on siis oikeasti tosi ihana meininki nyt kun koko ajan tapahtuu jotakin kivaa, kerrankin olen jopa minä aktiviteetti-Anna tyytyväinen kun koko ajan mennään jossakin. Tämä puoli oli tavallaan sekä huonommin että paremmin Espanjassa! Oli tosi tylsää kun ei ollut kauheasti perheen ulkopuolista tekemistä, toisaalta vietettiin super paljon aikaa yhdessä ja arki oli tosi väljää aikatauluiltaan.
Ehkä siksi huomasin tässä että tuntuupa hyvältä ihan vain istua pöydän ääressä ja kirjoittaa, ei mistään ja kaikesta.
Mulla itselläni on olleet päivät sopivan täynnä viime viikot. Paljon luvattuja kampanjasisältöjä, paljon innostavia palavereita, paljon mukavia kohtaamisia ja uusia suunnitelmia. Silti aikaa on ollut siihen urheiluun, lasten halailuun ja joskus jopa miehen, hahah.
Tämä työvuosihan on ollut ihan megakreisi kun aluksi ei ollut mitään ja kaikki tuntui vaikealta, ja nyt kaikki menee täydellisen putkeen. Taloudellisesti ilmaistuna mulla tulee tällä hetkellä kahden kuukauden sisään saman verran liikevaihtoa kuin koko ensimmäisen puolen vuoden aikana. Tämä on todella helpottava ja tarvittava käänne, ja olen tilanteesta kyllä hurjan kiitollinen ja ylpeäkin.
Näen nyt että kevät oli mulle vielä rankempaa henkisesti kuin luulinkaan, koska poden aikamoista huijarisyndroomaa nyt kun tuulet ovat kääntyneet. Huomaan ajattelevani että nyt on tälle Valeäidille vahingossa auennut joku taikaikkuna, jossa hommat onnistuukin, että nyt pitää täysillä takoa kunnes se menee taas kiinni ja ollaan puoli vuotta ilman rahaa.
Pitää kohta rakentaa itselleen uudestaan sellainen ajatus että ei tämä mihinkään mene ja kaikki voi jatkossakin mennä vain yhä paremmin, ja että voisi jopa olla hyväksi vähän pysähtyä ja miettiä mitä itse haluan oikeasti ensi vuodelta. Nyt kun asiat tuntuu taas mahdollisuuksilta eikä paniikinomaiselta selviytymiseltä, voi suunnitella tulevaa eikä laskea riittääkö rahat tilillä palkkaan.
Töistä kiinnostavampaan: Lapsille kuuluu myös tosi hyvää. Pienet on ihania, terveitä ja onnellisia pieniä palleroita jotka pitää meitä kiireisenä mutta melko hyvin nukkuvina! Nelonen erityisesti on vetänyt todella hyvin jo monta viikkoa (kop kop saakeli ja jäniksenkäpäliä päälle, suolaa olan yli). Se nukkuu 21-07 omassa sängyssä heräämättä. Välillä se huutaa 10min yhtäkkiä keskellä yötä, mutta se on sellaista ettei se meitä sinne halua. Jos sinne menee, se suuttuu. Huutelee aikansa ja jatkaa unia.
Kolmosen kanssa olemme päätyneet luovuttamaan ja hän nukkuu nyt patjalla meidän huoneessa. Ei enää herätä meitä (ja Nelosta!) raahaamalla kaikkia vuodevaatteitaan omasta huoneesta meidän huoneeseen, eikä enää edes yleensä tule meidän väliin pyörimään vaan nukkua tuhisee hänkin noin 21-07 omalla patjallaan. Sisustusteknisesti ei kestävin ratkaisu, mutta kunhan kaikki nukkuu, aivan sama.
Nelosella on muuten aivan messevä oma tahto ja temperamentti tulossa, mutta ei siitä vielä nyt, kohta pukkaa kuulkaa taas uhman vertaistukea täältä jahka saan sen irroitettua lahkeestani.
Ykkösellä on mennyt tosi hienosti uudessa koulussa, on ystäviä ja kivaa tekemistä ja mielenkiintoisia tunteja. Käsittääkseni. Valtaosan ajasta se tulee ja menee ja hoitaa itse omat asiansa ja minä tyydyn patsastelemaan ylpeänä ja halaamaan joka kerta kun ollaan yhtä aikaa kotona, mikä ei aina ole ihan riittävän usein mun makuun.
Kakkosella on aivan ihana syksy menossa, hän suorastaan kukoistaa nyt tuoreena vitosluokkalaisena. Tuntuu että koulu alkaa olla riittävän haastavaa eli mielenkiintoista, ja toisaalta vanhoista kavereista on yhtäkkiä tullut taas läheisempiä ja pojat käy viikottain kahdestaan sienimetsässä ja kalassa! RAKASTAN!
Jotenkin kaikki on nyt niin tasaisen hyvää ja toimivaa että tietysti pelkään koko ajan meidän elävän jonkun elokuvan alkua, jossa aivan pian tarinaan kirjoitetaan joku aivan valtava trauma. Sovitaan kuitenkin ettei sellaista tule, vaan että saamme jatkaa tätä ihanaa, kaoottista ja joskus vähän kiireistä mutta stressitöntä ja meidän valitsemaa elämää.
Toivottavasti ruudun silläkin puolen saadaan elää sellaista elämää, mitä suunnilleen haluaa <3