Olo on hämmentävän onnellinen.
Eilen päättynyt raskausviikko päätti samalla tämän hetken työrupeaman. Keskiviikkona kävin tarkistamassa tilanteen varmuuden vuoksi lääkärillä (kaikki hyvin meillä kummallakin) joka totesi että ”kyllä voisit jo luovuttaa” ja käski saikulle äitiysloman alkuun asti. Pari viikkoa vajaaksi jäi tämä rupeama.
Siinä oli sellainen minuutin hetki autossa, jolloin kyyneleet meinasi tulla. Toisaalta sellaisesta luovuttamisen olosta ja snadista huijaritunteesta, kun mitään hätää eikä vikaa oikeasti ole. Että olisihan tässä nyt ihan hyvin voinut vielä nyt nämä kahdeksan viimeistä päivää hoitaa, ihme luovuttaja.
Toisaalta enemmän puhtaasta helpotuksen tunteesta. Siinäkin autossa istuessa vatsassa tuntui kova kivi, joka ei ollut pelkkää tunnetta vaan myös rasitusta. Ei kovin kipeää, mutta ei helpon keveääkään. Nyt on lupa ottaa iisisti, ja miksi ei ottaisi?
Koska olen tyyppinä erittäin nopeasti asiat prosessoiva, oli jo torstaina aivan eri ääni kellossa. En enää kyseenalaistanut levon tarvetta, sairaslomaa tai raskauden raskautta yhtään. Aloitin uuden raskausviikon hyvillä mielin, onnellisena ja tilanteen hyväksyneenä.
Tassuttelin läpi päivän hissukseen oman perheen kanssa. Hoidin muutaman pienen asian hitaasti ja kiirehtimättä, pysähtelin jos piti. Luukutin autossa kattoluukku auki Nicki Minajia kahdestaan Ykkösen kanssa. Söin jädet. Makasin tunnin auringossa Insinöörin kanssa kahdestaan. Valitsin toisen tunnin verran väriä pihasaunan vuodesohvan petivaatteiksi ja istutin optimistisena taas uuden hortensian.
Grillasin hampparit ja pelasin koko perheen kanssa ristiseiskaa. Hymyilin, nauroin ja silittelin vatsaa. Pötköttelin välillä kyljelläni ja annoin vauvalle, itselleni ja kropalle kaiken sen ajan mitä tarvittiin. Mielessä kävi tästä kirjoittaminen ja ajatus siitä että pitäisi ehkä ottaa joku kuva joka kuvastaa kuinka seesteistä kaikki juuri tänään oli.
En ottanut kun en jaksanut ja se siitä päivästä niin seesteisen tekikin. Muistan kyllä tämän kaiken ilman kuvaakin, osaan kirjoittaa talteen ilman kuvitusta. Otin koko päivänä yhden kuvan, suttuisen napsaisun itsesäni Hesburgerin jonossa (kahden hampparin päivä, best!). Sen nappasin, koska yhtäkkiä näkemäni pallomaha näytti mielestäni niin kivalta.
Nyt vaeltelen tyhjässä kodissa ja kuuntelen. Talon natinaa ja omaa hengitystäni, hiljaisuutta, radiota, äänikirjaa. Omia fiiliksiä ja vauvan käänteitä. Mietin, laittaisinko toisen koneellisen tulemaan vai katsonko vähän telkkaria. Taidan valita jälkimmäisen, hirveän monta suositeltua sarjaa on aloittamatta.
Laitoin sähköpostiin lomailmoituksen ja siirrän vielä viimeisetkin työtehtävät eteenpäin, siivoten digitaalista työpöytää. Taas meinaa se pieni kyynel tulla. Tämä hetki on haikea, riemuikas ja jännittynyt samaan aikaan.
Olen nyt lomalla. Äitiys-, sairas- ja kesälomalla yhtäaikaisesti. Kolminkertainen lomastatus riittää minullekin luvaksi vain olla ja hengittää ja tunti tunnilta tarve suorittaa vähenee. Yhtäkkiä on todellakin riittävästi ohjelmaa yhdelle päivälle saada yksi sähköposti ulos tai se yksi kone pyöritettyä.
Ja jos niitäkään ei saa tehdyksi niin samapa tuo. Minä kasvatan uutta ihmistä.